Kunnanesimiehen talossa vallitsi kauhu ja sekasorto. Kymmenettä
kertaa kertoi Peter asuinhuoneeseen kokoontuneille uteliaille
joukoille, miten hän vielä ennen keskiyötä oli puhunut isänsä
kanssa ja sitte mennyt nukkumaan viereiseen huoneeseen ja miten
paria tuntia myöhemmin koriseva ääni oli hänet herättänyt... Miten
hän oli rientänyt vuoteeltaan isänsä luo, joka veti viimeisiä
hengähdyksiään, lähettänyt rengin pappia noutamaan ja palvelustytön
lääkärin luo... Ja miten molemmat olivat myöhästyneet... Ja miten
lääkärin, tavottaessaan kuolleen kättä, oli pitänyt väkisin avata
hänen nyrkkiin puristettu kouransa voidakseen siitä riistää puoleksi
tyhjennetyn pullon, jota kuolonkamppauksessa jäykistyneet sormet
vielä pitelivät.
Kuulijakunta osotti huokaillen ja valittaen myötätuntoisuuttaan, ja
Peter jatkoi:
"Pappi katsoo. Mitä tämä on? kysyy hän. Lääkäri katsoo myöskin,
mutta ei virka mitään. Taivaan Herra! huudahtaa pappi. Onko hän
kärsimyksiinsä kyllästynyt? Onko hän tehnyt kuolemansynnin? Hän on
kuollut verenvuotoon, sanoo lääkäri, ja lisää pulloa haistellen: ne
on juhannuskukkatippoja!"
"Ken sitä uskoisi", keskeytti vanha vaimo. Peter purskahti itkuun.
"Ken sitä uskoisi, olen minäkin sanonut! Myrkkyä on isäni saanut.
Näin illalla erään miehen hiipivän puutarhan kautta pois ja luulin
hänet tuntevani, kutsuin palvelustytön paikalle, annoin häntä
korville ja sanoin: kuka oli eilenillalla isäni luona? -- Pavel,
sanoi hän ja langeta rojahti polvilleen eteeni. Isänne oli käskenyt
että hänet on laskettava sisään... Lyökää minut vaikka kuoliaaksi,
mutta voin vannoa että asia on niin! Teidän isänne oli käskenyt että
hänet piti päästää sisään, puhun niinkuin asia on, muuta en tiedä."
Tultuaan tähän kohtaan kertomustaan sai Peter tavallisesti raivoisan
itkukohtauksen. Hän heittäytyi isänsä ruumiin yli ja karkea,
kovaluontoinen poika valitti kuin lapsi: "Äitini on jo kauvan sitte
kuollut ja nyt ei minulla ole enää isääkään. Orpo olen, yksinäinen ja
hylätty!"
Kuulijakunnassa, joka jännityksellä seurasi hänen vilpittömän surunsa
purkauksia, lausuttiin syytöksiä Pavelia kohtaan. Tuo poikalurjus
on syypää esimiehen kuolemaan. Hänestä, joka luultavasti mieluimmin
vetelehtii tyhjäntoimittajana, on työ paimenen luona alkanut tuntua
liian raskaalta. Hän on pyrkinyt sieltä pois, vaan ei rohennut ilman
esimiehen lupaa, ja kun tämä on ollut taipumaton eikä suostunut hänen
itsepintaiseen pyyntöönsä, on poikalurjus kostanut ja toimittanut
esimiehen pois ihmisten ilmoilta.
Juttu muodostui pian valmiiksi, levisi nopeasti kylään, tuntui täysin
luotettavalta ja kiihotti ihmisten mieliä tavattomasti. Päämiehensä
menettänyt kunnallishallinto lähetti piirikunnan virastoon pyynnön
että sieltä kaikin mokomin lähetettäisiin paikalle santarmi, samaan
aikaan muutamat huimapäät juoksivat koululle antaakseen, niinikään
kaikin mokomin, myrkynvalmistajalle aimo selkäsaunan. Perille
tultuaan näkivät he kuitenkin talon teljettynä. Opettaja oli,
heti kun oli saanut tiedon Pavelia koskevasta uhkaavasta huhusta,
kuulustellut poikaa, teljennyt hänet koulusaliin ja lähtenyt lääkärin
luo. Siellä oli juuri paraillaan kirkkoherra, Peter, seppä Anton sekä
muutamia talonpoikia.
Kirkkoherra istui suuressa mustassa nojatuolissa ikkunan luona;
toisen ikkunan luona seisoi tohtori kädet selän takana. Molempien
virkaylimysten edessä seisoivat puolipiirissä talonpojat.
"Kas, siinähän tulee opettaja!" sanoi kirkkoherra hiljaisella, hiukan
käheällä äänellään.
"Luultavasti tiedätte jo mistä on kysymys", virkkoi tohtori, jonka
sinertävillä huulilla väikkyi tuskin huomattava hymy.