"Kunpa uskaltaisin?" vastasi vaimo, nopea, väijyvä välähdys silmissä.
"Kunpa uskaltaisin lähettää jotakin!... Neljässätoista päivässä
olisitte terve."
"Lähettäkää minulle jotakin, lähettäkää!... Mutta -- suu
kiinni ... ymmärrätkö?"... Hän keskeytti puheensa kuunnellen
levottomasti mahdollisesti läheneviä askeleita tai ääniä ja jatkoi
sitte hiljaa: "Pimeän jouduttua tulee palvelustyttö noutamaan."
"Lähetän pojan tuomaan, se on parempi. Silloin te samalla neuvotte
häntä ja sanotte että hänen pitää palata sinne, mihin kuuluu. Tyttö
odottakoon tallinoven luona."
Esimies huitoi kiivaasti käsiään: "Yhdeksän aikana. Menkää tiehenne
-- menkää!"
Virgil ja hänen vaimonsa tottelivat nopeasti, mutta sattuivat ulos
tullessaan kohtaamaan Peterin ja lääkärin. Viimemainittu ahdisti
laitonta ammattitoveriaan kysyen ankarasti mitä hänellä oli täällä
tekemistä. Yhtä epäilevänä ja paljoa tylymmin käski Peter vanhuksien
mennä tiehensä. Aviopari astui vaijeten kotiinsa. Mökkiin saavuttuaan
riensi vaimo paikalla kirstun luo, kaivoi sieltä esiin likaisen,
rääsyihin käärityn rasian, josta otti kaksi pientä pulloa. Toisen
kyljessä oli kaupungin apteekin nimilappu päällekirjoituksella
"juhannuskukkatippoja". Toisen pullon sisällys oli keltaisenharmaata,
pohjalla paksu, valkoinen pohjasako. Tarkkaavasti katseli vaimo
pulloa valoa vasten ja alkoi pyöritellä sitä hitaasti sormiensa
välissä.
Virgil oli istuutunut penkille. "Mitä sinä teet?" kysyi hän äkkiä,
"Miksi häntä autat? Anna hänen olla!"
"Häntä ei voi kukaan auttaa", vastasi vaimo.
"Hänen täytyy kuolla."
"Täytyy kuolla? -- Mitä ajatteletkaan?... Älä sekaannu siihen asiaan."
Vaimo kohautti olkapäitään: "Kolmeneljännes vuotta tai ehkä
kokonaisen voi hän vielä elää kituuttaa."
"Kokonaisen?" uudisti Virgil säikähtyneenä, ajatteli hetkisen ja
huudahti äkkiä suuttuneena: "Näitkö, miten hänen poikansa meitä
kohteli?"
"Pelkää isäänsä -- siinä kaikki. Hän voisi antaa meille selkään
pelkästä pelosta... Ja tytölle hän myöskin antaa selkään -- ja
silloin!" Hän pani erittäin suuren painon viimeiselle sanalle
vilkuttaen vaaleita kissansilmiään. "Silloin -- kun rakkaus sammuu,
ja se sammuu pian, semmoisia ovat miehet. Mene tiehesi, sanotaan
silloin, ei minulla ole mitään tekemistä sinun kanssasi! Ja tyttö
tietää että niin voi käydä, ja silloin hän menee kaivoon."
Virgil huudahti käheästi ja teki kolme ristinmerkkiä peräkkäin:
"Lorua! Paljasta akkaväen lorua!"
"Meidän tyttö ei puhu lorua", vastasi vaimo vakuuttavasti. "Hän tekee
niinkuin sanoo."
"Eipä teekkään!"
"Saat sitte nähdä."
"Siitä välitän vähät. Menköön minun puolestani, senkin tolvana!"
"Ja menee. Silloin on yksi tyttöraukka vähemmin maailmassa. Mutta
minä olisin hyvilläni, jos vanhus kuolisi aikaisemmin, nyt heti!
Niinkauvan kun vielä Peter hänet ottaisi, jos uskaltaisi... Ja kun
tyttö hänet kerran saisi! Kunpa vaan saisi!" Vaimo purskahti nauruun.
"Silloin se olisi Peter, joka saisi selkäänsä."
Virgil ensin yhtyi hänen äänekkääseen riemuunsa, mutta vaikeni pian,
supisti suutaan tekopyhästi ja sanoi syvään huoaten: "Jumala suokoon
että arvoisa herra kunnanesimies pian vapautuisi tuskistaan."
"Ehkä hän sen suo", vastasi vaimo raa'alla äänellä. "Ja nyt mene pian
poikaa hakemaan."
"Hänpä ei tule."
"Sano että esimies käskee."
"Hän ei tule sittenkään."
"Niinpä sano että Vinska pyytää hänen tulemaan."
Paimen nousi ja meni ovea kohti. Siellä hän kuitenkin pysähtyi ja
sanoi ympärikääntyen: "Kuulethan -- ei häntä pidä auttaa, mutta ei
tehdä vääryyttäkään."
Vaimo katsoi häneen pilkallisesti ja ohuet, tiukasti hampaisiin
puristetut huulensa sävähtivät vihreiksi. "Sittepähän nähdään!"
Sitä ei mies enää kuullut, hän jo nilkutti hiljaa tiehensä.
Kaksi pitkää tuntia odotutti Pavel itseään. Oli miltei yö, kun hän
vihdoinkin tuli, koputti oveen ja kysyi Vinskaa. Mökkiin hän ei
astunut millään ehdolla.
Paimen, joka oli häntä seurannut, nojautui seinää vasten.
Naapurihuoneessa vallitsi hiljaisuus, kuului vain silloin tällöin
ikkunan läheisyydessä nukkuvan Arnostin voimakkaat kuorsaukset.
Virgilova tuli kynnykselle. "Vinska jo nukkuu", sanoi hän. "Et voi
häntä enää tavata, miksi tulit niin myöhään. Sitäpaitsi täytyy sinun
heti mennä esimiehen luo."
"Minun?"
"Sinun pitää itse pyytää että hän sallii sinun jäädä opettajan luo
ja" -- hänen äänensä aleni tuskin kuuluvaksi kuiskeeksi, "sitte sinun
pitää viedä hänelle rohtoja."
"Ahaa!" Pavel käsitti samassa mistä oli kysymys. Hän oli käynyt
usein ennenkin emäntänsä vaiteliaana lähettiläänä sairaitten luona
ja uskoi, samoin kuin koko kylä, hänen taitoonsa ja lääkkeittensä
voimaan. "Antakaa tänne", sanoi hän ojentaen kätensä.
Vaimo antoi hänelle sen pulloista, joka sisälsi vaaratonta lääkettä,
painaen tarkasti hänen mieleensä että se olisi tyhjennettävä
"kolmella kerralla". "Mene puutarhan läpi", sanoi hän, kun poika
näytti käyvän kärsimättömäksi ja kuuntelevan vain puolittain.
"Pysyttäydy loitolla kadusta, ettei yövartija näe. Palvelija tietää
tulostasi ja avaa oven."
Parilla hyppäyksellä oli Pavel pellonpientareella, hetken vielä
kuvastui hänen tumma varjonsa lyijynharmaata taivaanrantaa vasten,
sitte oli kaikki kadonnut.
Virgilova astui miehensä luo, tarttui hänen käsivarteensa ja veti
hänet mukanaan muutamia askeleita. "Nyt juokse pojan jälkeen ja sano
hänelle: vaimoni oli unohtaa, että esimiehen pitää ensin juoda _tämä_
loppuun ja lähettää pullo mukanasi takaisin, jotta vaimoni voisi sen
survoa huhmarissa ja levittää jauhetta seitsemälle myyränmättäälle,
muuten ei koko hommasta ole mitään apua. Sano hänelle niin ja anna
tämä."
Vaimo painoi hänen käteensä pienen kylmän esineen, jonka pelkkä
kosketus sai miehen värisemään.
"Jumalan tähden, onko siinä jotain pahaa?"
"Se on tuskia vastaan; hänen tulee siitä hyvä olla."
"Yhtä hyvä kuin hänen rottiensakin", sanoi Virgil ja lisäsi
suuttuneesti: "Mikset antanut sitä heti pojan mukaan, minkätähden
minun pitää se sinne viedä?"
Vaimo nauraa leikitti: "Ettet voisi sanoa, jos asia tulee ilmi: minä
en tiedä mitään, ettet voisi jättää minua pulaan, niinkuin mielelläsi
tekisit, jos hullusti kävisi. Juuri sentähden, sinä pelkuriraukka. Ja
nyt ala laputtaa!"
Mies astui syrjään: "En mene", sanoi hän.
"No anna hänen sitte kärsiä!... Ei kukaan voi aavistaa miten
kauheasti hänen täytyy vielä kärsiä. Hänen oma poikansa ei voisi
tehdä hänelle suurempaa hyvää työtä kuin vapauttaa hänet tuskistaan.
Hän on vielä sanova pojalleen: ota minun henkeni, tai minä kiroon
sinut!... Mene, mene!... Etkö vieläkään?... No kärsiköön sitten kuin
vesikauhuinen koira, niin että hänelle jää aikaa saattaa Vinska
kaivoon, riistää pojaltaan onni ja itseltään ijankaikkinen autuus."
Hän puhui hiljaa mutta kiihkeän kaunopuheisesti, ja Virgil hytkähteli
hänen sanoistaan kuin tuhanten neulain pistoksista. "Rakkaudentyön
tekisi se, joka hänet päästäisi tästä elämästä. Oikea mies tekisi sen
Jumalan tähden."
Virgil hengitti raskaasti; hänestä oli kamalaa katsella pimeässä
vaimonsa silmien kaameata, vaaleanharmaata välkettä.
"Jumalan tähden?... Siis Jumalan tähden", toisti hän, kääntyi ja
lähti menemään.
Kadun, jota hän kulki, muodosti muutamien vajojen takaseinä ja
kunnanesimiehen puutarha. Saavuttuaan viimemainitun kulmaan, jäi
Virgil paikalleen seisomaan. Aidan takana liikkui jotakin...
Vanhuksen korvaan tunkeusi kuisketta, hellää lemmenkuisketta,
huokauksia, hyväilyjä, suudelmia ja palavia jäähyväis-sanoja.
Siellä ne ovat molemmat, se on se tytönletukka, joka siellä
suutelee ja hyväilee -- tytönletukka, jonka tähden minun täytyy
mennä tappamaan... Täytyykö minun? Eilen olin itseni ripittämässä
ja kuukauden päästä menen uudestaan... Ja tätä en voi rippi-isälle
tunnustaa, eikä sitä varten ole mitään synninpäästöä, sitä varten
on ainoastaan helvetin liekit. -- Viime sunnuntaina puhui pastori
laajasti helvetistä ja sen tuskista.
Paimen juoksee yhä eteenpäin, hänen hampaansa kalisevat ja rintansa
pihisee. Itkua ja hampaiden kiristystä, sehän kuuluu helvettiin, ja
sitä on jo hänen sisässään... Mutta sitä on hänen ulkopuolellaankin,
pimeyskin kuuluu helvettiin... Ja mikä tuolla käveleekään hänen
edellään, tuo leveä, musta viiva, pimeyttäkin mustempi? -- Oi, se
on Pavel! välähtää hänen sekavissa aivoissaan. Huuda häntä -- huuda
häntä, kehottaa hän itseään... Minkätähden? No niin, antaaksesi
hänelle myrkyn... Virgil ei enää jatka ajatusta loppuun. Hänestä
tuntuu kuin päänsä olisi kasvanut viiniankkurin kokoiseksi ja
niinkuin jalkansa olisivat käyneet niin heikoiksi ja hoikiksi kuin
viiniköynnös, ja näiden heikkojen jalkojen piti kannattaa hänen
tavatonta päätään ja rinnassaan polttavia helvetintuskia. Se ei
ole mahdollista, ei, ei... Mutta mitä nyt tapahtuu? Oi, armollinen
Jumala!... Musta viiva muuttaa muotoa, se ei olekkaan enää Pavel, se
on ilmielävä paholainen, jonka jälkiä Virgil seuraa, paholainen, joka
ei katsahda taakseen kertaakaan, hän on niin varma siitä, että Virgil
häntä seuraa. Paimenta pöyristyttää ja hän kaatuu pitkälleen. "Ei,
ei!" kähisi hän, "minä en sitä tee! Herra Jumala taivaassa, siunattu
kolmiyhteys, anna minulle syntini anteeksi!" Ja korkeimman pyhän
nimen kuullessaan katoo kummitus ja vanhuksen yli kumartuu Pavel
kysyen: "Mitä te oikein tahdotte?"
"Minä, minäkö?" nyyhkyttää Virgil tarttuen häneen molemmin käsin.
"Minäkö -- en mitään. Myrkkyä piti minun tuoda, mutta minä en sitä
tee..."
Hän kohoutui seisoalleen pitäen yhä kiinni Pavelin käsivarresta,
polki pullon jaloillaan rikki ja sotki sirpaleet maahan.
"Katso mitä teen", huusi hän; "jää tänne katsomaan mitä teen."
"Päästäkää minut irti, olette taasen päissänne", sanoi poika,
irrottautui Virgilin kiihkeästä puristuksesta ja nousi aidan yli
puutarhaan.
Seuraavana aamuna herätettiin Pavel äkkiä syvästä unestaan. Hänen
pienen kamarinsa ovi oli selällään ja sen kynnyksellä seisoi opettaja
syysaamun hämärässä huutaen: "Nouse ylös! Joutuun kuolinkelloja
soittamaan!"
"Kenelle?" kysyi Pavel oikaisten unisia jäseniään.
"Kunnanesimiehelle."
Poika ponnahti kuin nuoli pystyyn.
"Hän on kuollut ja minä menen nyt sinne, pidä sinä huolta soitosta",
puheli Habrecht rientäen ulos.
Pavel sekä pelästyi että hämmästyi. Esimies, jolle hän eilen illalla
oli vienyt parantavia lääkkeitä, ei siis ollutkaan tervehtynyt. Oli
kuollut eikä tervehtynyt!... Rohdot eivät olleet auttaneetkaan!
Jumala ei ole sitä tahtonut, kenties sentähden että hän tahtoi
Pavelin parasta, tuo hyvä Jumala. Ehkä hän on antanut esimiehen
kuolla ettei tämä voisi pakottaa Pavelia jäämään Virgilin luo.
Poika riensi pihan yli ja kellotapulin portaita ylös soittamaan.
Hän soitti hartain, lämpimin mielin ja juhlallisen hitaasti. Ja sen
ohessa rukoili hän hiljaa ja hartaasti kuolleen sielun autuuden
puolesta.
Tullessaan tornista alas, tapasi hän tiellä pastorin, joka palasi
kuolintalosta peitetty kalkki kädessään ja aikoi juuri astua
kirkkoon. Pavel lankesi polvilleen pyhien ehtoolliskalujen eteen ja
pappi heitti ohikulkiessaan häneen katseen, joka oli niin täynnä
tuomitsemista ja hyleksimistä, että poika peräytyi pelästyneenä, löi
rintaansa ja kysyi itseltään: "Lieneekö hän minuun suuttunut, ehkäpä
vielä luulee että esimies on kuollut minun tähteni?"
Hän meni takaisin koulutaloon. Tuskin kamariinsa ennätettyään syöksyi
sinne Vinskakin, onnettoman näköisenä ja aivan suunniltaan.
Hän oli pukeutunut suurimmassa kiireessä, huivi oli pudonnut niskaan,
sukimaton tukka hörhötti hajallaan ja kasvot olivat kalmankalpeat.
Hurjan epätoivoisena heittäysi hän Pavelin eteen.
"Armahda!" huusi hän. "Sinä olet parempi kuin me kaikki muut. Hyvä
Pavel, armahda meitä, koska olet niin hyvä... Olemme aina olleet
pahoja sinua kohtaan, mutta armahda kuitenkin, armahda vanhaa isääni
ja vanhaa äitiäni, armahda minua!"
Hän puristi kasvojansa hänen polviaan vasten, kietoi käsivartensa
niiden ympäri ja katsoi häneen rukoilevasti. Pavel kalpeni
vielä enemmän kuin tyttö, hänen olentoaan puistatti tuskallinen
hyväntuntemus: "Mitä tahdot?" kysyi hän.
"Pavel", vastasi tyttö puristautuen yhä lujemmasti häneen, "pullo,
jonka eilen veit sinne, oli vainajan kädessä kun hänet tavattiin
kuolleena ja ihmiset sanovat -- ja Peterkin sanoo, että siinä on
myrkkyä."
"Myrkkyä?" Pavelin mieleen johtui äkkiä yöllinen kohtaus Virgilin
kanssa. "Niin, myrkystähän isäsi puhui... Te kyykäärmeensikiöt!
Olette aikoneet myrkyttää esimiehen..."
"Niin totta kuin Jumala elää", vakuutti Vinska, "en minä ole
tiennyt asiasta mitään... Ja myöskin niin totta kuin Jumala elää,
mitään pahaa ei ole tapahtunut... Usko minua. -- Esimies on kuollut
sairaudestaan, mutta aikaisemmin kuin lääkäri oli arvellut, ja
rohdot, jotka hänelle veit, olivat hyviä... Se nähdään kyllä
oikeudessa, sillä sinne asia lykätään, Peter tahtoo niin!"
Läähättäen, liikutuksesta aivan suunniltaan, lausui hän nämä sanat,
katse jäykästi poikaan kiinnitettynä.
"Jos niin on", vastasi Pavel, "mitä sinä sitte pelkäät?"
"Mitäkö? Etkö tiedä millaisia ihmiset ovat?... Jos äiti joutuu
oikeuteen, niin, vaikka hänet julistettaisiin kymmenesti syyttömäksi,
niin kuitenkin sanotaan: vapautettu ei ole yhtä kuin viaton... Äiti
ei saa joutua oikeuden eteen, Pavel -- Pavel!"
Hän toisti valittaen hänen nimeään kaikissa äänilajeissa ja
hoikka vartalonsa puristautui käärmeentapaisesti Pavelia vasten.
Vastaanponnistellen, täynnä epäilystä ja vihaa ahmi poika häntä
silmineen.
"Mitä minä sille voin", mutisi hän.
"Sinä voit! Sinun tarvitsee vain tahtoa, sinun tarvitsee vain
sanoa ... sano se Pavel; hyvä, hyvä Pavel!"
"Mitä sitte? Mitä minun pitäisi sanoa?"
"Ettei kukaan ole sinua lähettänyt", sopersi hän, "että olet omin
päin mennyt hänen luokseen."
"Omin päin?" huudahti hän. "Mitenkä minä saattaisin omin päin hänen
luokseen mennä? Mitä minä omin päin hänelle antaisin? Enhän minä
tiedä mitään."
"Oi rakas, sinä kaikkein rakkain! Paimenet tietävät aina jotain.
Olethan usein keittänyt yrttejä sairaille vuohille ja lampaille ja
olet ehkä arvellut että se, mikä niitä parantaa, voi olla sairaalle
ihmisellekin hyödyksi... Sano niin, Paveliseni, jos he sinulta
kysyvät." Hän painoi pojan polttaville huulille suudelman -- pojan,
joka ei enään vastustanut. "Sano niin ja kerro sitte kaikki, miten
huoneeseen pääsit ja mitä sairas sanoi."
"Eihän hän sanonut mitään."
"Eikö mitään?"
"Ei mitään, katsoi vaan kauheasti."
"Entäs sinä?"
"Minä pyysin että hän antaisi minun olla opettajan luona."
"Ja sitte? Kerro, Paveliseni, kerro!"
"Silloin hän pudisti kieltävästi päätään ja katsoa tuijotti rohtoihin
kahta kauheammin ja viittasi että minä antaisin hänelle niitä."
"Ja sinä annoit?"
"Niin."
"Eikö ketään muuta ollut läsnä?"
"Ei ketään."
"Entä palvelija? Oliko hän ulkona oven takana?"
"Hän oli oven takana."
"Ja mitä hän sanoi?"
"Hän sanoi: Jumala suokoon että rohdoista olisi apua!"
"Entä sinä?"
"Minä sanoin myöskin: Jumala suokoon!"
"Ja kun sinä tulit ulos puutarhaan, ei siellä ollut ketään?"
"Peter", vastasi Pavel varmasti. "Hän kuuli minun tulevan ja huusi
minun jälkeeni."
"Se on hyvä, kaikki on hyvin, tuo kaikki täytyy sinun kertoa",
kuiskasi Vinska syleillen niin rajusti kuin olisi tahtonut hänet
tukehuttaa. "Sinun ei tarvitse mitään kärsiä ja me tulemme
autetuiksi ... rukoilen siis sinua: armahda, armahda meitä!"
Tyttö katsoi häneen kuin kuolontuskissa kamppaileva pelastajaansa, ja
ihana voiman tunne paisutti ylenkatsotun nuorukaisen rintaa.
"Mitä minä saan, jos niin teen?" huudahti hän ylimielisesti, tarttuen
tytön molempiin käsivarsiin. "Jätätkö silloin Peterin ja otat minut?"
Vinskan kasvoille sävähti raju epätoivo ja vihan vimmassa hän unohti
kaiken varovaisuutensa: "Tyhmä nulikka -- sitä en tarkottanut!"
Hän miltei huusi ja koetti irtaantua pojasta.
Pavel ivaili: "Vai et tarkottanut? Entäs se suudelma ja entäs se
kaikkein rakkain?... Pitääkö minun mennä oikeuteen, jotta Peter voisi
sinut naida. Sitäkö tahdot?"
"Sitä juuri!" sanoi tyttö synkästi; "minun täytyy tahtoa sitä.
Typerä nulikka!..." Hän astui askeleen taaksepäin ja kohotti ristiin
puristetut kätensä: "Minun täytyy päästä esimiehen taloon emännäksi
taikka mennä kaivoon".
"Sinun täytyy? -- täytyy? -- täytyy?..." Poika ymmärsi vihdoinkin ja
sähähti tuskansekaisella ylenkatseella: "Sinä rietta!"
Vinskan silmät sulkeutuivat ja kyynelet vierivät pitkin poskia.
"Luulin että olin sinulle rakas ja että tahdoit minua auttaa", puhui
hän lempeällä äänellä, "mutta sinä et tahdo."
Hän vaikeni harmista ja tuskasta tukehtumaisillaan. Niin seisoivat
he hetkisen sanattomina vastakkain, toinen aikeissa hyökätä kiinni
surmatakseen, toinen pahinta odottaen ja nöyrästi siihen alistuen.
"Vinska!" sanoi Pavel vihdoin äänellä, joka niin kovalta kuin
kuuluikin, kuitenkin herätti tytössä toivoa.
"Mitä -- hyvä, hyvä Pavel?"
"Sinä rietta!" toisti hän hammasta purren.
Tyttö aikoi uudelleen heittäytyä hänen eteensä, silloin tempasi Pavel
hänet syliinsä, kantoi ovelle ja heitti ulos. Vielä kerran kääntyi
Vinska oveen päin kukistuneena, murtuneena:
"Mitä sanot oikeuden edessä?"
"Sittepähän näen", vastasi Pavel. "Mene!"
Vinska totteli.