Kun opettaja seuraavana päivänä tuli kunnanesimiehen luo, makasi
tämä tuskissaan vuoteellaan. Hän ei kurjassa tilassaan voinut
tuntea vähintäkään osanottoa muiden ihmisten toimiin ja tarpeisiin.
Joka kerta kun Habrecht alkoi puhua Pavelista, palasi sairas
omiin asioihinsa, kärsimyksensä, valituksiinsa lääkärin suhteen,
joka juoksee siellä kaiket päivät ja vie häneltä rahat, mutta ei
kykene auttamaan. Kuinka paljoa paremmin olikaan käynyt hänen
palvelustytölleen! Nähkääs, kun tyttö oli pari viikkoa sitte niin
sairaana ja heikkona, että tuskin kykeni jaloilleen, mutta nyt
hän oli terve ja reipas. Ja mistä syystä? Aivan yksinkertaisesti
sentähden, ettei alunpitäinkään huolinut lääkäristä, vaan lähetti
muitta mutkitta hakemaan rohtoja paimenen eukolta. Ne auttoivat, ja
tunnin päästä hän oli terve.
Opettaja sanoi: "Hm, hm!" ja otti uudelleen puheeksi Pavelin asian,
jonka jälkeen sairas jälleen kertoi jutun palvelijansa merkillisestä
parantumisesta.
"Mitä päätätte Pavelista?" kysyi koulumestari, saaden lopullisesti
tietää että hänen piti kääntyä neuvosmiesten puoleen.
Ja niin hän teki kierroksen neuvosmiesten luona. Ne kuuntelivat häntä
totisina ja kärsivällisinä ja jokainen sanoi: "Tässä tapauksessa
menkää ensin kunnanesimiehen luo".
"Esimies lähetti minut teidän luoksenne."
"Jaa. -- Menkää sitte molempien toisten neuvosmiesten luo."
Rauhallisella puheella oli mahdotonta saada heitä tekemään asiassa
päätöstä tai edes lausumaan ajatustaan, ja Habrechtin piti karttaa
innostusta, jottei herättäisi epäluuloisissa kylän-isissä epäilyksiä
itsekkäistä tarkotuksista.
Viimeksi hän meni linnaan, vaikuttaakseen siellä turvattinsa
hyväksi, mutta onnistui huonosti. Luostarista tullut kirje oli
tehnyt vaikutuksensa. Paroonitar syytti katkerasti itseään siitä,
että oli edistänyt sisarusten tapaamista ja oli hyvin suutuksissaan
Pavelille; ei tahtonut enää kuulla puhuttavankaan hänestä ja neuvoi
koulumestarinkin kerta kaikkiaan jättämään moisen heittiön oman
onnensa nojaan.
Viikko kului. Virgil kävi joka päivä koululla noutaakseen sieltä
Pavelin, mutta poika joko pysyttelihe piilossa tai vastusti
kynsin hampain. Silloin menivät paimen ja hänen vaimonsa lopulta
kunnanesimiehen luo, koettaen vaikuttaa siihen suuntaan, että tämä
olisi käyttänyt valtaansa pakottaakseen pojan palaamaan heille
takaisin. Sairas mies lupasi kaikki, mitä he pyysivät, katsoi
jokaisen vaivaloisesta lausutun sanan jälkeen kysyvästi, milteipä
rukoilevasti ihmelääkäri-eukkoon ja näyttäen kipeää oikeata puoltaan
voihkasi: "Siinä se on! Siellä se paholainen istuu!"
"Niin, niin!" sanoi vaimo. "Oikealla, juuri oikealla se on kipu;
siellä on maksa."
"Maksa? Vai niin -- te sanotte edes jotain, te!... Sanotte että
se on maksa. Mutta tohtori, hän ei puhu maksasta eikä mistään
muustakaan."
"Ei puhu, eikä tiedä", sanoi vaimo ylimielisen halveksivasti.
"Hän ei tiedä edes huojennusta, ei tiedä niin mitään."
Virgilova kohotti ristiin asetetut kätensä huultensa tasalle ja
virkkoi sormenpäitten yli huokaisten: "Niin, niin! Ja kun ajattelee
miten helposti herra esimies olisi autettavissa!"