Kun Pavel myöhään saman päivän iltapuolella saapui kotiin, näki hän
jo kyläkadun alkupäähän Virgilovan seisovan ikäänkuin väijyksissä.
Hän huusi pojalle jo kaukaa, tervehti häntä erittäin ystävällisesti
ja kysyi osanottavasti hänen vaiheitaan. Pavel vastasi yksikantaan,
katsoi syrjästä epäluuloisesti vanhukseen ja ajatteli: mitähän sillä
vanhalla noidalla nyt on mielessä?
Epätietoisuuttaan ei kestänyt kauvan. Oikealle tolalle hän
joutui eukon pysytellessä itsepintaisesti hänen kintereillään ja
hätääntyneesti toistellessa varotuksiaan: "Odotahan ... älä toki noin
kiirehdi!" Vanhus tahtoi häntä pidättää mökkiin menemästä, siellä
varmaan tapahtui jotain, jota hän ei saisi nähdä. Tämä epäluulo
vain kiirehti hänen askeleitaan, hän oli tuossa tuokiossa perillä,
lykkäsi oven kiivaasti auki ja astui etehiseen. Ensi katseensa
lennähti tupaan. Siellä istui kauniisti puettu Vinska sängynlaidalla,
nyyhkyttäen, kasvot käsiin kätkettyinä. Kuin vaivainen syntinen
seisoi hänen edessään Peter, kasvot tulipunaisina ja kolmen
riikinkukonsulan koristama hattu syvälle niskaan painettuna.
Pavelin astuessa kynnyksen yli, nousi Vinska nopeasti seisoalleen:
"Oletko jo kotona? Mitä tahdot? Mitä etsit?"
Poika tähysti synkkänä ja suuttuneena Peterin hatussa olevia sulkia
ja kysyi: "Oletko antanut ne hänelle?"
Vinska oli hämillään, mutta esimiehenpoika röyhisti rintaansa:
"Kaikkia se tuokin koira kyselee! -- Koskeeko se sinuun? Mars
matkaan!"
Pavel asettui hajasäärin ja työnsi jalkansa niin tanakasti lattiaan,
kuin olisi siihen kiinnikasvanut. "Sinua varten en ole noita sulkia
varastanut. Ne ovat Vinskan. Anna ne Vinskalle takaisin!"
Peter käänsi päänsä, ärjäsi uhkaavasti "sinä!" ja pui Pavelille
nyrkkiä. Samana hetkenä sujahti Vinska Peterin käsivarrelle, nojaten
siron voimakasta vartaloaan häneen ja pyyhkien poskellaan vielä
olevan kyyneleen hänen olkapäähänsä. "Älä tee hänelle mitään, hänhän
ei tiedä mitään", puheli tyttö. "Hän on niin typerä!"
"Kuka?" ärähti Pavel ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.
"Se, joka kysyy!" vastasi tyttö. "Ja nyt kuule ja ymmärrä: se mikä
kuuluu minulle, kuuluu myöskin hänelle" -- hän kosketti sormellaan
Peterin rintaan -- "minun ei ole tarvis ensin sulkia hänelle
lahjottaa, koska kuulun itsekin hänelle ruumiineni sieluineni. Ja
niin kauvan kuin hän tahtoo minut pitää, on kaikki hyvin, ja kun hän
ei enää minusta huoli, menen kaivoon!"
Esimiehenpoika toisti aikaisemmin lausumansa "sinä!", mutta tällä
kertaa rakastettuunsa kohdistettuna. Tuo sana sisälsi hellän nuhteen,
ja niin pyylevänä ja itsetietoisena kun hän siinä seisoikin ja niin
avutonna ja antautuvana kun tyttö häneen nojautui, näytti jälkimäinen
kuitenkin vahvemmalta puolelta.
"Hyvä on, hyvä on; tiedän että minun täytyy kuitenkin kaivoon mennä",
sanoi hän huoaten. "Eihän armaani voi mitenkään naida minua, köyhää
tyttöparkaa."
"Naida, tuo -- sinut?" Pavel remahti nauruun. "Naida?... Sitäkö olet
kuvitellut?"
"En milloinkaan --", vastasi Vinska surumielin. "En ole milloinkaan
ajatellut muuta kuin: hän on minun armaani; joskus eroan hänestä,
eroavathan monet muutkin rakkaimmastaan. Mutta nyt huomaan etten
voikkaan sitä tehdä, ja sinä päivänä kun sanotaan: Peter tottelee
isäänsä ja nai rikkaan Miloslavan, sinä päivänä minä sanaakaan
virkkamatta menen kaivoon."
"Tyttö, tyttö!" huusi Peter, polki jalkaansa lattiaan, tarttui
molemmin käsin hänen pyöreään päähänsä ja painoi intohimoisen
suudelman hänen huulilleen.
Pavel syöksyi mökistä ulos.
Ulkoilmaan päästyään hän pudisti itseään kuin päästäkseen vapaaksi
kimppuunsa hyökänneestä ampiaisparvesta. Sitte hän alotti,
väsymyksestään huolimatta, uupumattoman astuntansa kylän läpi. Että
Vinska lupauksestaan huolimatta oli antautunut Peterin rakastetuksi,
se ei häntä enää -- oman luulonsa mukaan liikuttanut. Mutta että
hän, juopporatin Virgilin ja hänen halveksitun vaimonsa tytär, oli
rohennut toivoa pääsevänsä esimiehenpojan vaimoksi, se näyttäytyi
anteeksiantamattomalta ja rikokselliselta. Siitä ei voinut suoriutua
rangaistuksetta, ja sentähden täytyisi Vinskan lopultakin mennä
kaivoon.
Tätä ajatellessaan tarttui häneen polttava, sietämätön tuska
ja samalla raivoava halu tasata kärsimyksistään hiukan noille
toisillekin. Pimeä oli jo alkanut, syvä rauha vallitsi kaikkialla, ja
tuo rauha sai hänen, rauhattoman, joka vaelsi ympäri sydämistyneenä
ja veri vihasta kuohuen, raivostumaan. Hän oli etääntynyt
itsellismökeistä ja hiipi nyt korkea-aitaisen kapakan ulkopuolelle.
Sitä vastapäätä oli kunnanesimiehen talo, jonka ovi samassa avautui
ja kaksi miestä astui ulos. Pavel tunsi heidät äänestä, kun he
astuivat kadun poikki. Ne olivat kaksi vanhinta valamiestä.
"Hänen laitansa on huonosti, loppu ei ole enää kaukana -- vai mitä
arvelet?" sanoi toinen.
"Tuskinpa hyvinkään kaukana", vastasi toinen.
Kenen? -- Jumalan tähden, kenen loppu ei ole enää kaukana?...
Kunnanesimiehenkö?... Pavel muisteli äkkiä tulleensa hiljattain häntä
vastaan eikä ensin tunteneensa, niin oli muuttunut. Kunnanesimies on
sairas ja kuolee, silloin on Peter oma herransa ja voi naida Vinskan
-- jos haluaa.
Talonpojat astuivat kapakkaa kohti, Pavel seurasi heitä koettaen
kuunnella tarkoin heidän puhettaan, mutta ei erottanut tavuakaan.
Ankara kolkutus ja suhina hänen päässään esti ulkoa tulevia ääniä
kuulumasta. Ajatus, joka vastikään häntä raivostutti, kadotti
kammottavaisuutensa toisen edessä, joka oli yhtä tuskallinen
jopa kahta kauheampi, koska se osotti mahdottoman voivan muuttua
mahdolliseksi ja näytti hänelle vihattunsa ja rakastettunsa alttarin
edessä morsiusseppeleessä, joka ei hänelle enää soveltunut.
Sietämätön tuska kouristi hänen sydäntään ja mielessään syntyi julma
toivomus: jospa hänen täytyisi sentään jo ennemmin mennä kaivoon!
Hänen edessään hitaasti asteleviin miehiin liittyi toisia, ryhmä jäi
joksikin aikaa harvakseen haastellen seisomaan avonaisen kapakanoven
ulkopuolelle ja astui sitte ravintolahuoneeseen. Pavel hiipi
heidän jälessään etehiseen, kauvemmas hän ei uskaltanut. Huone oli
täpösen täynnä väkeä, tanssia ja soittoa ei kuitenkaan kuulunut,
sen sijaan pelattiin korttia, tupakoitiin, juotiin ja kiisteltiin.
Muutamat pojat tarjosivat tytöilleen paistia ja viiniä. Erään pöydän
vieressä istui Arnost postimestarin piian ja rengin välissä ja
edessään olutlasi, josta kaikki kolme vuoroin maistelivat. Hoikka
itsellispoika oli viime aikoina aika lailla pulskistunut, oli ravitun
näköinen ja hyvin puettu, jopa hänellä oli piippukin. Vuosi sitten
oli hänellä ollut onni kadottaa kuoleman kautta juopon isänsä,
ja siitä lähtien olivat asiat muuttuneet. Hän elätti itsensä ja
äitinsä kättensä työllä eikä suvainnut enää vanhuksenkaan jatkavan
entistä varastelemistaan. Kun tämä kuitenkin vielä joskus yritti
vanhoja konstejaan ja poika tapasi äitinsä moisessa puuhassa, antoi
hän hänelle armotta selkään ja vannoi kyllä ajavansa vanhankissan
nahkasta rotanpyyntihalun. Nuoruudenaikaisten keppostoveriensa kanssa
hän ei antautunut mihinkään tekemisiin eikä olisi koskenut Paveliin
edes sormellaan; päinvastoin hän teki tälle silloin tällöin pieniä
palveluksia muistellessaan niitä monia lyöntejä, jotka paimenpoika
oli hänen tähtensä saanut.
Nähdessään Pavelin tirkistävän ovesta sisään, huomautti hän siitä
muillekin ja arveli että tuo raukka oli aina niin nälkäisen
näköinen. Pieni seurue nousi ja Arnost maksoi, mutta piteli
muuatta takaisinsaamaansa kreutzeriä ilmassa ja heitti sen sitte
komeanylhäisesti Pavelille. Tämä sieppasi lentävän rahan kopiksi,
piteli sitä hetkisen ilmassa suletussa kädessään ja antoi sitte
pudota lattialle.
Arnost kiivastui: "Tyhmeliini, hae se lattialta, hae kreutzeri!"
Mutta Pavel pisti kädet taskuunsa. "Hae itse; en tarvitse sinun
lanttejasi, minulla on rahaa itsellänikin!" vastasi poika, veti
kukkaronsa esille ja heilutti sitä riemuiten, niin että hopeaguldenit
helisivät.
"Rahaa! Risamekolla, kerjäläisellä rahaa!" Syntyi yleinen hälinä,
monet nousivat istuimiltaan ja ovessa syntyi tungos. Ravintolan
renki tarttui Pavelia kaulukseen ja ravisteli lujasti kysyen: "Mistä
olet ne ottanut? Mistä? Varas!" Poika voi iloita että takkinsa oli
niin hauras että se repesi, kun hän asetti jalkansa rengin jalkoja
vastaan ja voimakkaalla nykäyksellä riuhtasi itsensä irti. Jättäen
ahdistajansa käteen kappaleen vanhaa takkiaan, juoksi hän ovesta ulos
ja portaita alas suojelevaan pimeyteen.
Tuskin ovesta päästyään ja ahdistajansa vielä aivan kintereillään,
huusi hän heille: "Mistäkö olen ottanut? -- varastanut tietysti!"
ja riensi eteenpäin pilkallisesti nauraen ja siten itse johdattaen
jälkeensä sadattelevia takaa-ajajiaan, joiden etunenässä oli Arnost.
Hän juoksi kyläkatua ylöspäin sille kadulle, jonka varrella koulutalo
sijaitsi. Kulmauksessa hän törmäsi yhteen rauhallisesti edestakaisin
astelevan yövartijan kanssa, tuuppasi vanhuksen kumoon kuin kuivan
olkikuvon, kompastui itse, ponnahti ylös ja juoksi eteenpäin
sillaikaa kun yövartija huudoillaan johti takaa-ajajat jälleen oikealle
tolalle. Pakenijalle jäi kuitenkin kylliksi aikaa ennättääkseen
koulutalolle. Ovi oli sulkematta, hän astui sisään, sulki oven,
työnsi salvan eteen ja nousi portaita opettajan huoneeseen sillaikaa,
kun Arnost seuralaisineen jo koputti meluten rakennuksen ulko-ovella.
Habrecht istui keskellä huonetta pöydän ääressä, lukien pienen
kirkkaasti loistavan lampun valossa. Pää oli tuettuna käsien varaan
ja nuo tavallisesti niin kalpeat posket punottivat nyt ja muulloin
niin väsyneet ja kelmeät silmänsä hehkuivat oudosta innostuksesta.
Aivan kuin hänet olisi riistetty korkeammasta, surumielisen
ihanasta maailmasta takaisin maalliseen kurjuuteen, katsoi hän
puolittain suuttuneesta, puolittain pelästyneesti sisäänryntäävään
rauhanhäiritsijään ja peitti samalla vaistomaisesti molemmin käsin
edessään olevan kirjan avatut sivut.
"Herra opettaja!" läähätti Pavel hengästyneenä. "Herra opettaja,
kätkekää minun rahani!" Hän ojensi pienen kukkaron kertoen nopein,
katkonaisin lausein mitenkä hän oli tuon omaisuuden saanut ja
millaisen epäluulon hän oli herättänyt noissa ulkona meluavissa
ihmisissä.
"Onko pahahenki sinut jälleen riivannut?" huudahti Habrecht, juoksi
ikkunaan, avasi sen ja käski kirkuvan joukon poistua. Hän itse
ottaa pojan huostaansa, hän vastaa hänestä ja vie hänet huomenna
kunnanesimiehen luo. Mutta mikään ei auttanut, hänen täytyi lähteä
alas ryntääjien luo estääkseen heitä ovea särkemästä. Ja sillaikaa,
kun vanhus neuvotteli kadulla, seisoi Pavel huoneessa jyskyttävin
aivoin ja painaen vaaranalaista aarrettaan sydäntään vasten. En enää
toiste tee niin, en enää milloinkaan puhu sellaista, ajatteli hän
itsekseen.
Kului hänen mielestään äärettömän pitkä aika, ennenkuin melu
vähitellen hiljeni. Arnost ja seuralaisensa peräytyivät, mutta vielä
kauvan kuului heidän kiihtyneitä ääniään. Opettaja astui huoneeseen
kiihottuneena ja ohut tukka suunnattomassa epäjärjestyksessä.
"Nyt he ovat poissa", sanoi Pavel. "Kunpa eivät tulisi takaisin!"
murahti Habrecht.
"Koettakoothan!" huusi poika, katsahtaen merkitsevästi sängyn
vieressä olevaan vesiruukkuun. "Jos tulevat takaisin, niin heitän
vettä niskaansa."
"Sen jätät tekemättä; ajattele ensin minne piilotat rahasi. Katsoppas
tänne!" Opettaja siirsi pöydän seinää vasten ja nosti lattiapalkissa
olevan irtonaisen kappaleen ylös. Sen alta näkyi pieni, tyhjä kolo,
johon opettaja pani äsken lukemansa kirjan ja rahat, peittäen
molemmat huolellisesti.
Poika oli seurannut hänen puuhiaan mitä suurimmalla
tarkkaavaisuudella, ja kun kaikki oli taas entisessä järjestyksessä
ja pöytä vanhalla paikallaan, kysyi hän:
"Miten on tuon kirjan laita? Onko se loitsukirja?"
Habrecht suuttui: "Kuinka ymmärtämättömästi ja häpeämättömästi
puhutkaan! Niinkuin et tietäisi, mikä minua eniten harmittaa;
tahdot tehdä minutkin viholliseksesi, niinkuin ei sinulla olisi
niitä kylliksi ennestään! Olen monesti ihmetellyt", sanoi hän yhä
kiihtyneemmin, "miksi kaikki ihmiset ovat sinua vastaan; mutta minun
ei olisi pitänyt sitä ihmetellä, toisin ei voi ollakkaan, se on oma
syysi. Mikä sinä olet olevinasi? Ketä sinä kunnioitat?... Et edes
minua!... Loitsukirja!"
Hän toisti tuon sanan vielä kerran yhä kiihtyen ja kohotettuja
käsiään väännellen.
Pavel punastui, hänen kasvonsa näyttivät miltei turvonneilta ja hänen
huulensa värisivät kuin hän olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.
Vaivoin sai hän sanotuksi päättäneensä tästä päivästä alkaen alottaa
uutta elämää, niinkuin oli aamulla luvannut Milada sisarelleen.
Opettaja harmistui vielä enemmän ja nauroi murhaavasti: "Niin, niin
pitää ollakkin! Poika on tehnyt mainiosti -- ajatellut järkevästi,
toiminut mielettömästi, tarkottanut valkoista, tehnyt mustaa." Hän
tarttui äkkiä päähänsä ja vaikeroi tuskallisesti. "Tyhmä, tyhmä,
pirunriivaama, minä tunnen tuon! Voisin kertoa jotakin samantapaista,
minä ... vaan en vielä sinulle", keskeytti hän ja viipotti
etusormeaan edestakaisin Pavelin edessä nähdessään tämän kuuntelevan
suuresti jännitettynä. "Se kertomus ei ole sinua varten, ei ainakaan
vielä, myöhemmin mahdollisesti, kun olet tullut viisaammaksi ja
-- aremmaksi. Saat nyt vasta haavoja, mutta et tunne vielä niiden
kirvelyä, tai tunnet ainoastaan pintapuolisesti ja ohimenevästi.
Odotahan, kunnes ne ovat syöpyneet syvälle ruumiiseesi, silloin
muistelet sanojani, silloin -- kun olet vanha. Silloin ymmärrät,
että pahinta on kärsiä vanhana nuoruudenaikaisista erehdyksistään.
Ei se tarvitse olla suurikaan, tuhannet ovat tehneet pahempaa
ja elävät sovussa itsensä ja maailman kanssa. Ylimielisyyttä,
narrimaista prameilua, tuskin valhettakaan, mutta kuitenkin kylliksi
sytyttääkseen tuolla sisässä helvetin tulen." Hän koputti kädellään
sisäänpainunutta rintaansa, vaipui tuolille istumaan, heittäytyi
pöydän yli ja kätki kasvonsa käsiinsä. Siinä asennossa hän oli
kauvan, kuumeenväristysten kiitäessä ruumiinsa läpi. Pavel katseli
häntä myötätuntoisesti, uskaltamatta paikaltaan liikahtaa. Mitä
mahtoikaan opettaja tehdä? Nyyhkyttikö hän? Taisteliko esiinpyrkivää
itkua vastaan? Hyvä Jumala, mikä miestä vaivaa? Mitä vääryyttä hän on
nuoruudessaan tehnyt, joka nyt riistää vanhuuden ilon?... Pavel ei
ylipäätään ollut utelias, mutta opettajan salaisuudesta hän oli aina
halunnut saada selkoa. Mielellään olisi hän myöskin auttanut häntä,
sekä häntä että itseään. Hänelle oli jo selvinnyt tapakin. Riehuihan
tänään hänen päässään sellainen ajatusten myrsky ja ryöppy, että hän
oli suorastaan kuulevinaan sen kuohun ja suhinan.
"Herra opettaja", sanoi hän alotteeksi, lähestyi häntä ja koputti
hiljaa sormellaan hänen olkapäätään. "Herra opettaja, kuulkaahan;
minulla on jotakin sanottavaa."
Habrecht suoristui, hymyili surumielisesti ja sanoi: "Vieläkö olet
täällä, tyhmä poika; mene kotiisi. -- Mene!" toisti hän ankarasti,
kun ensimäisestä kehotuksesta ei ollut apua.
Mutta Pavel seisoi kuin ruumiilliseen muotoon pukeutunut
päättäväisyys, katsoi opettajaa rauhallisesti silmiin ja selitti että
kotiin hän ei mene, tänään täytyisi hänen alottaa jotakin. Hän olisi
tahtonut alottaa jo luostarissa, mutta siitä ei tullut mitään, ja nyt
hän pyytäisi saada alottaa herra opettajan luona.
"Mitä?" kysyi tämä. "Mitä alottaa?"
"Uutta elämää", vastasi Pavel ja teki hämmästyttävän hyvästi selkoa
siitä, miten sitä olisi alotettava. Luostarissa hän oli nöyrästi
pyytänyt että hänet olisi pidetty siellä; opettajalle hän lupasi
miltei lohduttavasti että hän tästä lähtien aina olisi hänen
luonaan ja huolehtisi siitä, että hänellä olisi vuokralaisestaan
jotakin hyötyä. Miten usein olikaan opettaja harmitellut kunnan
huolimattomuutta koululle kuuluvan pellon hoitamisessa. Hän ottaisi
nyt pellon hoitoonsa ja samoin puutarhan; pian saataisiin nähdä
olisiko se vielä entisessä kunnossa ja puutarha rikkaruohokenttänä.
Hitaasti mutta vakuuttavasti esitti Pavel sitte, miten ahkera hän
olisi eikä korvaukseksi tahtonut muuta kuin katon päänsä päälle
ja ravintonsa. Rahaa hän voisi ansaita syysmyöhällä ja talvella
tehtaassa, jossa maksettiin aina guldenikin päivässä. Kun hän
olisi koonnut sata guldenia, silloin olisi aika ajatella mökinmaan
ostamista. Hänen sisarensa niinikään säästäisi yhä eteenkinpäin, ja
niin usein kuin suinkin mahdollista, menisi Pavel häntä katsomaan
-- hän tiesi miten paljo vahinkoa hänelle oli ollut siitä, ettei
ollut ennemmin nähnyt sisartaan. Lopulta oli äänessä taasen tuo
lohduttava sävy, kun hän lupasi tulla iltaisin säännöllisesti
opettajan luo "ettette olisi niin yksin; silloin voitte lukea" -- hän
aikoi jo sanoa -- loitsukirjaanne, mutta nieli onnellisesti molemmat
ensimäiset tavut lausuen ainoastaan viimeiset -- "ja sillaikaa lasken
minä rahojani". Habrecht antoi hänen puhua, ainoastaan silloin
tällöin itsekseen mutisten: "typerä poika", mutta Pavel huomasi
kuitenkin, ettei opettaja ollut niin vastahakoinen kuin miltä näytti.
"Kaikki hyvin", sanoi hän lopulta, "tai ei ainakaan niin järjetöntä
kuin sinulta saattaisi odottaa. Mutta siitä ei tule sittenkään
mitään, ei niin mitään ilman kunnan suostumusta."
"Se kyllä saadaan, kun opettaja vaan asian oikein esittää", arveli
Pavel ja puolusti mielipidettään niin itsepintaisesti ja uudisti
vanhoja näkökohtiaan sellaisella järkähtämättömyydellä, että
opettaja vihdoin tunnusti olevansa voitettu ja huudahti: "Jäähän
sitte, Jumalan nimessä, koskei sinusta kerran pääse eroon, senkin
takkiainen!"
Silloin hypähti Pavel ilosta ilmaan jotta lattia tärähti: "Tiesinhän
sen, tiesinhän sen, että opettaja minua auttaisi!"
Opettaja moitti hänen rajuuttaan, ja yhä edelleenkin moitiskellen
mutta kuitenkin vanhoilla harmahtavilla kasvoillaan harvinainen
sisällisen tyytyväisyyden ilme ryhtyi hän toimenpiteisiin vieraansa
ravitsemiseksi ja sijottamiseksi. Pavel sai voileivän, joka maistui
niin erinomaiselta, ettei voileipä milloinkaan ennen sellaiselta;
sen jälkeen hän sai siirtyä viereiseen kamariin nukkumaan. Opettaja
levitti lattialle ryijyn: "Pane maata ja nuku heti!" kehotti hän
ja peitti pojan vanhalla, kuluneella vaipalla, sulki sitte oven
ja meni omaan huoneeseensa. Pavel jäi pimeään ja koetti parastaan
seuratakseen opettajan viimeistä neuvoa, mutta se ei onnistunut,
hänen sielunsa oli liian täynnä riemua. Näin oli siis tuo uusi elämä
alkanut! Hän ei enää maannut vilusta kokoonkäpristyneenä paimenen
etehisessä, jäätävän tuulen puhaltaessa ammottavista ovenraoista.
Hän makasi oikean kangaspeitteen alla huoneessa, jossa ilma oli
tarkasti sulkeuksissa ja hajahti kaikellaiselta hyvältä, niinkuin
vanhojen vaatteiden, torakkain, saappaiden ja hapanneen maidon
tuoksulta. Miten hyvä hänen olikaan olla ja miten hän nauttikaan
edeltäkäsin Miladan ilosta, kun hän saisi kuulla tämän käänteen!
Sisartaan ajatellen hän sulki silmänsä, ja kun hän ne jälleen avasi,
kurkisti hoikkasarvinen uusikuu ikkunasta sisään. Hän tervehti sitä
riemuiten: "Sinäkin alotat, me alotamme molemmat!" Samassa valtasi
hänet, huolimatta uudesta ympäristöstään ja kaikesta uudesta, mikä
hänen sisässään kuohui ja muotoutui, ensimäisen kerran hyvin pitkästä
ajasta kodin tunnelma. Mielessään heräsi äkkiä muisto öistä, joita
muinoin oli viettänyt vanhempiensa kanssa tiilivajoissa, tosin
vieraiden vajoissa, mutta kuitenkin kotonaan, sillä olihan koko
kotoinen kurjuus siellä yhteenkoottuna. Ja nyt oli hänellä jälleen
koti, parempi kuin entinen; hänen ei enää tarvinnut pelätä isäänsä ja
äiti oli kaukana. Äiti tosin palaa jälleen, ja silloin... Väristys
kävi hänen ruumiinsa läpi, hän kääriytyi tarkemmin peitteeseensä ja
lausui lyhyen, voimakkaan rukouksen, jonka pääsisältö oli seuraava:
"Rakas Jumala, näet että olen alkanut vaeltaa oikealla tiellä; nyt,
rakas Jumala, pidä vaari etten enää takaisin horjahtaisi!"