"Aina!"
"Minä en sitä kuitenkaan aina ajattele", sanoi hän rauhottavasti, kun
Milada puhkesi valituksiin tämän vastauksen johdosta. Mutta tyttönen
ei enää häntä kuunnellut, vaan juoksi itseään soimaten huoneesta ulos.
Pian hän näyttäytyi jälleen, mukanaan maallikkosisar, joka toi
kukkurallisen lautasellisen lihaa ja leipää. Se asetettiin pöydälle
ja Pavelin käskettiin ruveta syömään.
Hän teki tarjoumukselle kunniaa ja söi nopeaan, mutta tuli
hämmästyttävän pian kylläiseksi.
"Siihenkö se nälkäsi supistuikin?" kysyi nuori luostarinpalvelijatar
katsoen häneen ystävällisesti iloisine silmineen. "Et ole ruokaan
tottunut, tulet pian kylläiseksi, tunnen tuon vanhastaan. Mistä hän
tuleekaan ja ken hän on?" kysyi hän Miladaan kääntyen.
"Kotoa", vastasi tämä, "hän on minun veljeni."
"Aivan niin, Kristuksessa on jokainen köyhä veljemme!"
"Sitä en kuitenkaan tarkota, vaan hän on todellinen veljeni!"
vakuutti Milada, suuttuen kun sisar häntä varotti ensiksikin
suuttumasta ja toiseksi edes leikilläänkään valehtelemasta.
"Mutta minähän en valehtelekkaan, sisar Philippine! Kysykää
kunnianarvoisalta Äidiltämme, kysykää ovenvartija-sisarelta!"
kiihkoili lapsi. Mutta luostarinpalvelijatar vastasi:
"Olkaa rauhallinen, Maria neiti; älkää olko paha, ette ole enää
pitkään aikaan ollut paha. Ei pidä palata vanhoihin vikoihinsa,
muuten minun täytyy siitä ilmoittaa; tiedättehän että minun täytyy
ilmoittaa."
Samassa hän otti reippaasti lautasen pöydältä, nyökäytti päätään
ystävällisesti lapsille jäähyväisiksi ja meni.
"Hän ei tahdo uskoa, että olen sinun veljesi", sanoi Pavel hetken
päästä.
Milada painoi jälleen poskensa hänen poskeaan vasten ja kuiskasi
korvaansa: "Ehkä hän sen kuitenkin uskoo".
"Uskoo kuitenkin?... Minkätähden hän sitte käyttäytyi noin?... Ja
mikset sanonut sitä hänelle selvemmin? Miksi vaikenit heti?... Minä
vaikenen silloin, kun olen oikeassa, koska minua ilahuttaa että
ihmiset ovat niin typeriä ja minä voin itsekseni ajatella: te hölmöt!
-- Mutta sinä et vaikene samasta syystä."
"Niin, minä! Minäkin vaikenen, en kuitenkaan uppiniskaisuudesta ja
ylpeydestä niinkuin sinä, vaan nöyryydestä ja itsenivoittamisesta."
Hänen rintansa kohosi ja hänen pienet kasvonsa loistivat
tyytyväisyydestä -- "että taivaan enkeleillä olisi minusta iloa."
Hyvillään siitä ihastuksesta, millä veljensä häntä katseli, jatkoi
Milada. "Pavel, minä en saa kirjoittaa äidillemme, vaan kirjota
sinä; kirjota että alituiseen rukoilen hänen puolestaan enkä tahdo
mitään muuta kuin tulla pyhäksi... Niin ... ja kirjota että huolehdin
hänestäkin ja että teen joka päivä hänen puolestaan ainakin _yhden_
hyväntyön... Entäs sinä, Pavel?" sanoi tyttö tarttuen veljeään
olkapäihin. "Mitä sinä teet äitimme puolesta?"
"Minäkö?" vastasi poika. -- "En niin mitään".
"Älä sano niin! Sinunkin pitää tehdä jotain..."
"Mitä minä tekisin? En ymmärrä mitä?"
"Minäpä sanon sinulle! -- Sinun pitää ajatella äidin kotiintuloa.
Minne hän menee, missä hän asuu, äiti raukka?"
Ja nyt esitti Milada aivan valmiin suunnitelman: Pavel ostaa
maapalstan ja rakentaa äidille mökin.
Poika harmistui: "Miten minä mökin rakentaisin? Eihän minulla ole
rahaa."
"Mutta minulla on!" huusi tyttö. "Odotahan hiukan, tuon ne sinulle ...
istu vaan rauhassa ja odota."
Kiireisesti riensi tyttö ulos, mutta viipyi kauvan ennenkuin jälleen
palasi. Mukanaan oli nyt ovenvartijatar, joka piti tarkasti silmällä
erästä Miladan kädessä olevaa esinettä.
"Seis!" sanoi luostarinsisar. "Mitä aijotte sillä tehdä?"
"Lahjotan sen veljelleni; olen saanut luvan arvoisalta Äidiltämme."
Ovenvartijatar katseli lasta moittivasti, lausui hitaasti venytellen
"todellakin?" ja poistui verkkaisin askelin.
Milada heilutti riemuiten neulottua kukkaroa, jonka laajoista
silmukoista loisti jotain vaaleaa, hopeanhohtoisaa. Siinä oli hänen
säästönsä, paroonittarelta saadut ja tunnollisesti säästöön pannut
viikkorahansa, yhteensä kolmekymmentäneljä guldenia. Raha-asioihin
tottumaton Pavelkin kyllä ymmärsi ettei tuolla summalla vielä osteta
mitään maapalstaa eikä rakenneta mökkiä, mutta olihan siinä joka
tapauksessa alku, oli omaisuus jota voi aikaa myöten kartuttaa.
Lapset neuvottelivat nyt miten se kävisi päinsä ja Miladalle selvisi
pian että hänen veljensä täytyisi tehdä ahkerasti työtä jotain
ansaitakseen.
Mutta Pavel arveli: "Mitenkä minä voisin ansaita? Niin kauvan
kuin olen paimenen luona, en voi ansaita penniäkään... Mutta!"
huudahti hän -- "mutta jos..." hänessä oli herännyt ajatus, ja tämä
harvinainen tapaus saattoi hänet kuumeentapaiseen mielentilaan --
"jos voisin jäädä tänne. Onhan luostarissa taloudenhoito... jos
voisivat antaa minulle täällä jonkun tehtävän?"
"Taloudessa?" kysyi Milada suurin silmin. "Jos antaisivat minulle
jotain työtä", jatkoi hän, "härkien, hevosten tai lehmien hoidossa,
tai jotain muuta, että voisin jäädä tänne, ettei minun tarvitsisi
enää palata kylään."
Hän tarttui sisarensa käsiin ja pyysi pyytämällä hänen puhumaan
puolestaan luostarinsisarille. Kun hänen hidas mielikuvituksensa
kerran pääsi lentoon, riensi se itsepintaisesti edelleen, kantaen
hänet yhä korkeammalle. Hänestä tulisi niin erinomainen renki, ettei
kestäisi kauvankaan ennenkuin hän ylennettäisiin voudiksi ja sitte
pehtooriksi. Ansaitsemillaan rahoilla tahtoisi hän rakentaa äidilleen
mökin kotikylään. Hän asuisi siellä ja Pavel jäisi sisarensa
läheisyyteen, saisi hyvin usein hänet nähdä ja hänen kanssaan puhua,
niinkuin nyt tänään. Kun se vaan kävisi päinsä, silloin hän tulisi
onnelliseksi ja hyväksi, pahuus ja varkaus unohtuisi, ja unohtuisi
-- Pavel pui nyrkkiä erästä näkymätöntä olentoa kohti: Vinska, aikoi
hän sanoa, mutta samassa tuntui kuin ei olisi sopivaa mainita tuota
nimeä sisarensa läsnäollessa. Lapsi painautui häntä lähemmäksi eikä
tehnyt mitään vastaväitteitä, kuuntelihan vaan hänen kertomustaan
kuin kauniinta satua, lisäten monesti vielä omasta puolestaan jonkun
valoisan piirteen tuohon kauniiseen kuvaukseen.
"Niin, sinusta tulee pehtoori ja minusta pyhä!" huudahti pienokainen
riemuissaan ... silloin kuului voimakas, yhtämittainen kellon kilinä,
ensin kaukaa, sitten yhä lähempää. Milada huokasi syvään.
"Merkki", sanoi hän.
"Mikä merkki?"
"Merkki siitä, että sinun täytyy lähteä."
"Mutta minä en mene! Olethan itse sanonut että voin jäädä tänne!"
huudahti Pavel. Pienokainen vastasi säikähtyneenä:
"Mikä mieleesi johtuikaan? Enhän minä voi mitään sellaista luvata."
Soitto oli ennättänyt jo aivan oven eteen, ovi avautui ja kynnykselle
ilmautui ovenvartijatar. Hän ei puhunut mitään, vaan soitti yhä
kiihkeämmin kädessään olevaa kelloa.
Samassa saapui paikalle nopein askelin sisar Philippine huutaen
Pavelille: "Puhelutunti on ohitse, jo on aika sanoa jäähyväiset.
Joutuun, joutuun!"
Poika ei vastannut mitään eikä totellutkaan. Luostarinpalvelijatar
uudisti kehotuksensa, mutta Pavel jäi paikoilleen istumaan, pää
alas painuneena ja toisella kädellään rutistellen toisen sormia.
Ovenvartijatar huusi paikalle toisen luostarinpalvelijattaren,
pyysi hänen apuaan vastahakoisen pojan poistoimittamisessa ja antoi
Miladalle viittauksen lähteä huoneesta. Pienoinen viivytteli. Silloin
astui nunna hänen luokseen ja tarttui häntä käsivarteen.
"Mene luokalle!" sanoi hän ponnistaen kaikki voimansa estääkseen
äänensä väräjämistä ja voittaakseen mielentyyneydellä lapsen ujon
vastarinnan. Hänen tummissa silmissään välähti kuitenkin suuttumus
ja luostarinkasvatille hiljaa kuiskaamansa sanat eivät liene olleet
erittäin hellät, siitä vaikutuksesta päättäen minkä ne aikaansaivat.
Pienokainen kuunteli niitä tuskallisella jännityksellä, huusi sitte
äkkiä: "Hyvästi, Pavel, hyvästi!" ja juoksi tiehensä.
Silloin poika hypähti istualtaan, työnsi syrjään maallikkosisaret,
jotka koettivat häntä pidättää, ja ryntäsi Miladan jälessä etehiseen.
"Odota", huusi hän -- "oletko unohtanut mitä tahdomme tehdä, mitä
täytyy tapahtua? Jää tänne ja ilmota se luostarinsisarille!"
Poika kävi yhä vastahakoisemmaksi ja uhkasi palvelijattaria,
jotka aikoivat toimittaa hänet väkivallalla pois. Rauhallinen
luostarinetehinen oli muuttua käsikähmän näyttämöksi, kun äkkiä
puutarhan puolella oleva ovi avautui ja siitä astui sisään pitkä jono
nunnia, joiden etupäässä luostarin johtajatar ja hänen rinnallaan
kaksi arvossa lähintä sisarta. Lempeä hymy kauniilla kasvoillaan,
suuret kirkkaat silmät hiljaisen ihmettelevinä suunnattuina
kiivastuneeseen ovenvartijattareen tuli hän vastaanottohuoneen
kynnykselle. Ovenvartijatar oli kuin kivettynyt, maallikkosisaret
niiasivat puoleen mittaansa, Milada kumartui syvään ja nojasi päätään
olkaansa vasten, vuoroin punastuen, vuoroin vaaleten.
"Mitä tämä? Mitä täällä tapahtuu?" kysyi johtajatar, ja yhtä
suuresti kuin hänen jalot kasvonpiirteensä miellyttivät silmää, yhtä
tenhoavasti hyväili hänen äänensä kirkas metallinsointu korvaa.
"Miksei pikku Mariamme ole vielä mennyt luokalleen?"
Ovenvartijatar antoi, Pavelia lainkaan säästämättä, jokseenkin
sekavan selityksen äskeisistä tapahtumista, ja hänen korkea-arvoinen
esimiehensä kuunteli häntä enkelin kärsivällisyydellä ja katseli
syytettyä pahantekijää enkelimäisellä sääliväisyydellä.
"Tahdot puhua luostarinsisarten kanssa?" sanoi hän pojalle. "Puhu,
lapseni; tuolla ovat luostarinsisaret."
Pavel vapisi ihastuksesta ja toivonilosta kuullessaan nämät
ystävälliset sanat, mutta hänen oli mahdotonta tehdä niiden mukaan.
Vaijeten katsoi hän kunnianarvoiseen johtajattareen, joka seisoi
hänen edessään niin kirkkaana ja ylevänä tummassa puvussaan.
Tuntui kuin hän olisi katsellut pyhän neitsyen kasvoja, ja kun
hänen katseensa siirtyi alemma, oli hän näkevinään hänen ristiin
puristetuissa käsissään taivaan avaimet. Ikäänkuin mahtavan käden
pakottamana ja painamana heittäytyi hän äkkiä polvilleen ja huulensa
sopersivat hiljaa ja hartaasti:
"Armahtakaa, armahtakaa!"
Seuraavana hetkenä polvistui hänen sisarensa hänen viereensä ja
alkoi niinikään huutaa, vaan kovemmin ja rohkeammin kuin veljensä:
"Armahtakaa, armahtakaa! Kunnianarvoisa Äiti, armahtakaa häntä!"
Johtajatar teki torjuvan kädenliikkeen. Hän ojensi kätensä Miladalle
ja veti hänet seisoalleen sanoen: "En tiedä mitä tahdotte, mutta niin
ei pyydetä. Nouse sinäkin poika ja sano järkevästi asiasi."
Pavel nousi paikalla, hänen poskensa hehkuivat, hiki helmeili hänen
hiuksissaan ja hän tahtoi puhua, mutta suustaan tunkeutui ainoastaan
käheitä, epäselviä ääniä.
"Puhu sinä hänen puolestaan", sanoi johtajatar Miladalle.
"Hän tahtoisi niin mielellään jäädä tänne", vastasi lapsi
liikutettuna ja alakuloisena; "hän jäisi tänne rengiksi, hoitamaan
lehmiä tai hevosia."
Kunnianarvoisa johtajatar hymyili ja hänen seurueensa, suuret ja
pienet, leveät ja kapeat, lempeät ja ankarat nunnat hymyilivät samoin.
"Kuinka hän on semmoista tullut ajatelleeksi? Onko joku neuvonut
hänet tänne? Neiti taloudenhoitaja, onko taloustöissä joku paikka
vapaana?"
"Ei ole", vastasi puhuteltu.
Pavel kuvitteli molempien naisten vaihtavan keskenään selittäviä
silmäyksiä. Johtajatar kysyi uudelleen:
"Ehkä pehtoori aikoo päästää palveluksesta jonkun rengin? Poika on
voinut siitä kuulla ennemmin kuin me; eiköhän se olisi mahdollista?"
"Ei, tiedän aivan varmaan ettei pehtoori ajattele luopua ainoastakaan
rengistään?"
"Vai niin", sanoi johtajatar. "Sille asialle ei siis voi mitään,
lapseni; se, joka on sinut meille neuvonut, ei ole tiennyt asian
oikeata laitaa. Mene kotiin, lapseni; mene Herran rauhaan! Ja sinä
pieni Maria, kiirehdi luokalle -- luokalle!"
Johtajatar aikoi poistua jatkaakseen matkaansa, mutta poika
heittäytyi hänen eteensä. Kunnioittava pelko oli tähän saakka sitonut
hänen kielensä, epätoivon tuska nuo siteet nyt irrotti.
"Jumalan tähden, hyvä siunattu luostarinäiti!" huusi hän tarttuen
johtajattaren vaatteisiin. "Jumalan tähden, antakaa minun jäädä
tänne, älkää lähettäkö minua takaisin kylään... Minun Miladani sanoo
että minun pitää tulla hyväksi, kylässä en voi tulla hyväksi...
Täällä tahtoisin olla hyvä, pitäkää minut täällä... Kylässä olen
varas ja minun täytyy varkaana pysyä..."
"Lapsi, lapsi; mitä puhutkaan?" vastasi Kunnianarvoisa. "Ei kenenkään
tarvitse olla varas, jokainen ihminen voi ansaita rehellisesti
leipänsä."
"Minä en!" huusi Pavel torjuen kaikin voimin kahden nunnan yrityksiä,
jotka olivat astuneet esiin ja koettivat irrottaa hänen käsiään
johtajattaren hameesta. "Minä en voi!... Sen minkä ansaitsen,
hävittää Virgil väkijuomiin, ja minun täytyy tehdä kaikki hänen
työnsä saamatta siitä mitään... Kunnan pitäisi antaa minulle
vaatteita, vaan se ei anna ... ja kun Virgilova menee sinne sanoen:
pojalla ei ole paitaa, pojalla ei ole takkia, silloin he sanovat:
meillä ei ole rahaa ... mutta kun menevät metsästämään tai kapakkaan,
silloin heillä on kyllä rahaa..."
Epäillen pudisti johtajatar päätään tehden vastaväitteitä, jotka
Pavel kumosi. Harvasanainen poika osotti jonkinlaista lyhyttä,
sattuvaa kaunopuheisuutta. Sanat eivät olleet pitkällisen miettimisen
tuloksia. Tunto koko viheliäisyydestään selvisi samana hetkenä,
kun hänelle avautui mahdollisuus vapautua tuosta kurjuudesta, ja
jokainen uusi syytös huonoa kasvatusäitiä tai kuntaa kohtaan,
jokainen epätoivon ja valituksen purkaus loppui aina kiihkeään
rukoukseen: "antakaa minun jäädä tänne, älkää lähettäkö takaisin
kylään!" Mutta -- katsoipa hän tuskaisin tai toivehikkain silmin
tuohon korkeaan olentoon, jolla hän luuli olevan vallan muuttaa
hänen toivottoman kohtalonsa onnellisemmaksi, aina kohtasi häntä
sama lempeä taipumattomuus. Ja niinkuin johtajatar katseli eteensä
äärettömän hurskaana ja kylmän korkeana, samoin teki koko hänen
seurueensa, ja hidasajatuksinen Pavel ymmärsi vihdoinkin että kaikki
hänen rukouksensa olivat turhat.
"Mene, lapseni!" sanoi johtajatar. "Mene Herran haltuun ja ajattele
että missä ikänä vaellatkin, niin vaellat hänen silmiensä edessä
ja hänen turvissaan. Ja kun hän on kanssamme, mitä voivat ihmiset
meille silloin, mitä heidän huono esimerkkinsä ja huonon esimerkkinsä
kiusaus? Mene rauhassa, lapseni; Herra askeleesi johtakoon!"
Hän antoi ovenvartijattarelle viittauksen; tämä riensi avaamaan
etehisen ovea. Äänetönnä ja ilman hyvästiä jättämättä astui Pavel
ulko-ovea kohti. Silloin kuului äkkiä äänekäs huuto. Milada, joka oli
tähän asti seisonut paikaltaan hievahtamatta, katsettaan nostamatta
tai hiukan teeskennellysti sivulle painunutta päätään kääntämättä,
juoksi nyt veljensä jälkeen. "Odota, tulen kanssasi!" huusi hän,
heittäytyi hänen kaulaansa ja suuteli häntä nyyhkyttäen: "Pavel
raukka! Pavel raukka!" Ollen aivan suunniltaan tavotteli hän pienillä
nyrkeillään nunnia, jotka astuivat hänen luokseen ja koettivat
lempeästi häntä rauhottaa. Tyttö raivosi ja tuskaili: "Päästäkää
minut! Tahdon mennä hänen kanssaan, koska hän on köyhä, koska hän on
varas... Katsokaa, katsokaa! Hän on ryysyinen, hänellä ei ole mitään
syömistä; minä tahdon myöskin olla ryysyissä, minäkään en tahdo
syödä; en tahdo olla pyhä enkä päästä taivaaseen, jos hän joutuu
kadotukseen!"
Tyttö huusi kuin olisi tahtonut keuhkonsa pakahuttaa ja poika, sekä
hämmästyen hänen kiihkeyttään että iloiten tuosta odottamattomasta
rakkauden purkauksesta, tuijotti sisareensa, häveten, onnellisena --
ja aivan neuvottomana, kunnes luostarinsisaret muodostivat tiheän
piirin hänen ja Miladan ympärille, irrottivat pienokaisen käsivarret
hänen kaulastaan ja nostivat käsistä ja jaloista pidellen tytön
ilmaan. Kaikki tapahtui mitä suurimmalla varovaisuudella ja ilman
vähintäkään kärsimättömyyden ilmausta. Syvä suru ja sydämellinen
osanotto oli ainoa ilme, mikä näkyi hurskaiden sisarten kasvoilla,
kun heidän kasvattinsa yhä vielä jatkoi vastustustaan.
"Pavel!" huusi lapsi. "Riistä minut irti, Pavel! Mennään pois, kauvas
pois ... mennään yhdessä työhön, tiiliä tekemään, niinkuin ennenkin,
niinkuin silloin kuin olimme pieniä... Minä tahdon pitää huolta ettet
enää varasta. -- Riistä minut irti!... Ota minut mukaan!... Älä mene
yksin ... en näe sinua enää milloinkaan, jos menet yksin pois. -- He
eivät enää koskaan päästä sinua luokseni ... ei milloinkaan!"
Hänen huutonsa loppui käsittämättömiin ääniin ja käheään yskään.
Pavel voihki tuskissaan. Pienokaisen avunhuuto viilsi hänen sydäntään
ja kuitenkin hän pysyi kyllin kylmäverisenä ajatellakseen: mitä hän
pyytää, on mahdotonta; siihen mitä hän uskoo voivansa suorittaa,
eivät hänen voimansa riitä. Vihdoin vaikeni tyttö, varmaankin
väsymyksestä. Pavel ei voinut häntä nähdä, sillä luostarinsisarten
muodostama piiri hänen ja tytön välillä oli vähitellen kasvanut
kolmen neljänkertaiseksi. Sisarensa käheän äänen sijasta kuuli
hän nyt puhtaan, metallinkirkkaan, joka varotteli ja tyynnytteli,
tasaisesti ja vaikuttavasti ja aina yhä hiljemmin... Pavel kuunteli
henkeään pidättäen -- pienokainen rauhottui. Hän kuuli hänen vain
tuon tuostakin huokailevan syvään ja sydämeen koskevasti, ja hänestä
tuntui kuin olisi tyttö silloin maininnut hänen nimeään. Silloin
hän ei voinut enää kauvemmin itseään pidättää, vaan syöksyi esiin
murtaakseen piirin, joka hänet erotti sisarestaan. Hän oli odottanut
vastustusta, vaan oi tavannutkaan semmoista; niinkuin asiasta olisi
ennakolta sovittu, väistyivät luostarinsisaret syrjään ja hän näki
Miladan seisovan edessään, käsi johtajattaren kädessä, kalpeana ja
vapisevana, pää kallellaan ja punareunaiset silmät maahan luotuina,
silmät, jotka olivat hänen tähtensä punaiset!... Paveliin tarttui
miltei vastustamaton halu riistää hänet syliinsä ja paeta hänen
kanssaan. Ovi oli auki, pari hyppäystä vain, ja hän olisi saavuttanut
vapauden -- ja kun hän kerran olisi tuolla ulkona, niin saisivatpa
luostarinsisaret juosta hänen jälessään!... Mutta sitte? Mihin hän
vie lapsen? Ja vastaus kuului hänen sisästään: kurjuuteen! Hän voitti
äkillisen kiusauksensa.
"Astu lähemmäksi", sanoi johtajatar. "Sano sisarellesi jäähyväiset!"
Hän noudatti käskyä ja lisäsi painokkaasti: "Ensi sunnuntaina tulen
takaisin!"
Pienokainen puhkesi jälleen kyyneliin ja kuiskasi, katsettaan
kohottamatta: "Saako hän tulla?"
"Sitä en voi edeltäkäsin sanoa", vastasi Kunnianarvoisa. "Se ei riipu
minusta, vaan sinusta, sinun käytöksestäsi; veljesi saa tulla aina,
jos sinä olet hyvä ja tottelevainen etkä" -- puhuja pani erikseen
painoa tälle sanalle -- "etkä ole kärsimätön."
"Hei vaan!" huudahti Pavel iloissaan. Ehdot, joilla hänen
ja sisarensa jälleentapaaminen olisi mahdollinen, tuntuivat
lohdullisilta. Hän ei ymmärtänyt minkätähden Milada oli surullinen
ja pudisti epäilevästi päätään, kun hän sisartaan syleillen ja
suudellen lupasi varmasti tulla kahdeksantena päivänä takaisin. Ja
kun pienokainen oli viety pois ja hän, totellen ovenvartijattaren
kehotusta, oli lähtenyt etehisestä ja seisoi nyt luostarin
ulkopuolella, hymyili hän itsekseen. Häntä huvitti typerä tyttö, joka
oli elänyt vuosikausia tyytyväisenä hänestä erossa ja joka nyt niin
katkerasti suri viikon eroa. Pieni raukka, miten hän rakastaakaan
häntä! Hän ei ollut voinut uneksiakaan, että tyttö rakasti häntä
niin suuresti! -- Kaikki hän olisi jättänyt hänen tähtensä, kauniin
talon, jossa asui, hyvät vaatteensa, hyvän ruokansa ... jopa varman
taivaaseenpääsönkin...
Sen hän palkitsee sisarelleen, ja hän tietää kyllä miten: tulemalla
hyväksi! Hänen sydämensä täytti ilo ja ylpeys ja mitä ihanin
luottamus; joku erinomainen, käsittämätön tunne täytti hänen
sielunsa. Hän ei tutkinut sitä tarkemmin, sehän oli niin uutta
ja outoa, sehän oli -- onnea. Sen sisällisen ihmeen vaikutuksen
alaisena, jota hän nyt tunsi, luuli hän voivansa odottaa
ulkonaisiakin ihmeitä. Ja astuessaan hitaasti eteenpäin, muodostui
noista epämääräisistä unelmista yhä selvempi vakaumus siitä, että
hän kulki suurta kohtalonsa muutosta kohti, että tämä oli ihanamman,
paremman elämän salaperäinen alku.
Astuttuaan tunnin verran ja ennätettyään tuskin neljättä osaa
matkasta, saavutti hänet paroonittaren lähetti, joka niinikään
oli matkalla kaupungista kylään. Se oli vanha tuttava, yövartija
Vendelin Much, jonka paroonitar lähetti joka sunnuntaiaamu aikaisin
luostariin. Hän vei sinne Miladan taskurahat, kirjeen johtajattarelle
sekä lahjoja köyhille ja toi mukanaan armolliselle rouvalle
viikkokertomuksen pienestä holhokista. Siihen, jonka korkea-arvoisa
johtajatar tänään lähetti, oli kiireessä lisätty seuraavat sanat:
"-- Sisarusten tapaamisesta ei ole ollut toivottuja seurauksia.
Se päinvastoin vain kuohutti sitä kulkuriveri-pisaraa, mikä
valitettavasti lemmikkimme suonissa virtailee. Pelkäämme kestävän
kauvan, ennenkuin meidän onnistuu poistaa tämän sisarusten
ensimäisen, ja jos Te, rouva Paroonitar, seuraatte neuvoamme,
_viimeisen_ kohtauksen seuraukset."