Lauvantain ja sunnuntain välisenä yönä ei Pavel saanut rahtuakaan
unta. Hän makasi kuin kuumeen houreissa kuvitellen lakkaamatta
että joku tulisi sisään ja riistäisi häneltä tuon kirjeen, jonka
paroonitar oli illalla lähettänyt ja joka hankkisi hänelle pääsön
luostariin. Jospa linnanrouva muuttaisikin mieltään ja katuisi
hyvyyttään... Pavel vääntelihe kurjalla vuoteellaan ja teki hurjia
päätöksiä sen mahdollisuuden varalta, että pelkonsa toteutuisi.
Vihdoin valkeni aamu, mutta Pavel ei voinut vieläkään täydelleen
rauhottua. Ja kello 4 aikaan seisoi hän kaivon luona, peseytyi
kiireestä kantapäähän, puki päälleen paidan ja housut sekä takin,
jota oli tuntuvasti siistitty. Sen kuluneimmassa paikassa, aivan
sydämen kohdalla, upeili kirjava tilkku, kämmenen kokoinen
kankaanpala, joka oli jäänyt tähteeksi Vinskan uutta röijyä
leikatessa. Pavel päätti ratkoa sen irti ja lahjottaa pikku
Miladalle, jos se miellyttäisi tyttöä yhtä paljon kuin häntä itseään.
Näin hän läksi matkalle iloisena ja reippaana kohtaamatta koko
kylässä ainoatakaan elävää sielua liikkeellä. Linnanpuutarhan muurin
hän sivuutti tavallista nopeammin ja alkoi nousta vuorenrinnettä,
sydämessä yhä tuo hiljainen pelko: kunpa vaan ei kukaan tulisi
jälestäni ja veisi minua takaisin!
Saavuttuaan sille kohdalle, josta lähes kaksi vuotta takaperin
oli katsellut sisartaan kulettavien vaunujen jälkeen, hengitti
hän vapaammin. Poika muisteli miten kauniisti kaupungin tornit
olivat silloin välkkyneet. Tänään ne olivat syyssumun peitossa. Ja
vainioilla, jotka silloin olivat upeilleet kesäisessä vihreydessään,
näkyi nyt auran kääntämiä harmaita multaviiluja metallinkiiltoisine
pintoineen. Hän astui eteenpäin, kadotti usein päämaalin silmistään,
mutta seurasi sitä kuitenkin eläimen vaistolla; mieleensäkään ei
johtunut että hän voisi eksyä.
Kolme tuntia astuttuaan kuuli hän kellon lyöntiä jostakin
kirkontornista ja saapui pian sen jälkeen esikaupunkiin.
Edessään oli silta, jonka alitse kuohui mahtava virta. Pavel ei ollut
tiennyt että niin suuria vesiä on olemassakaan. Ja tätä ihmettä, joka
häntä nyt hämmästytti, saa Milada ihailla joka päivä, ajatteli Pavel
tuntien samalla sekä ylpeyttä että kunnioitusta sisartaan kohtaan.
Sillankorvalla istui vanha omenia myyskentelevä vaimo. Milada varmaan
syö omenia yhtä mielellään kuin ennenkin -- mitäpä jos veisi niitä
hänelle pari kappaletta? Myyjätär kääntää selkänsä häneen päin
ottaakseen lisiä varastolaatikostaan, helppo olisi tuosta siepata
pari omenaa. Otanko vai enkö? -- Sisäinen ääni varottaa: varastettu
tavara ei sovi enää Miladalle... Poika seisoo empien.
Silloin kääntyy vanhus, näkee hänet, kiittää tavaroitaan ja kehottaa
häntä ostamaan.
"Minulla ei ole rahaa", sanoo Pavel hitaasti.
Myyjättären ystävällisyys katoaa tuossa tuokiossa ja hänen
kehotuksensa kuuluu nyt: "Ellei sinulla rahaa ole, niin laittau
tiehesi!"
Tuo on taasen tuttua ääntä, se tuntuu Pavelista melkein kodikkaalta
ja hän kysyy tuttavallisesti tietä luostariin.
"Mitä sinä luostarissa?" mutisee nainen. "Olisit tullut eilen.
Lauvantaisin siellä köyhille jaetaan."
Pavel valehtelee, itsekään syytä tietämättä, sanoen tuntevansa
tuon asian varsin hyvin, uudistaa kysymyksensä ja kulkee tiedon
saatuaan erästä taloa kohti, joka kohoaa torin laidasta kuin mikähän
keltaiseksi kalkittu jättiläislaatikko. Rakennuksen ikkunat ovat
silmäänpistävän pienet ja sivulla on kapea portti, jolle johtaa
muutamat alaspäin laskeutuvat porras-askeleet. Kauvan seisoo hän
neuvottomana sen edessä, koputtaa vihdoin ja tarttuu ovenkahvaan,
mutta ovi pysyy liikkumattomana eikä kukaan näytä huomaavan hänen
koputustaan. Joukko pieniä poikia saapuu paikalle; muuan niistä
juoksee portaita alas, ripustautuu kellonnuoraan, päästää sen äkkiä
takaisin kimpoamaan ja juoksee pois. Rakennuksen sisältä kuuluu
soittoa, joka ei ota ensinkään tauotakseen, portti avautuu, Pavel
astuu sisään ja joutuu taasen suletun oven eteen. Siinä on kuitenkin
lasi-ikkuna, josta näkyy etehinen. Sen jotenkin matalaa holvikattoa
kannattavat vapaastiseisovat pylväät ja seinissä näkyy kosteita
täpliä. Samalla tulee näkyviin muuan nunna, tarkastaa tulijaa ja
kysyy ankarasti: "Minkätähden soitat niin kovasti? Mitä tahdot?"
"Miladaa", änkytti Pavel. Äkkiä johtui hänen mieleensä että hän oli
saman katon alla kuin Milada ja hän oli menehtyä kärsimättömyydestä.
"Missä hän on?" huusi poika.
"Ketä tarkotat?" kysyy nunna. "Ei täällä ole ketään Milada nimistä,
olet varmaankin erehtynyt."
Hän aikoo jo käskeä Pavelin poistumaan, kun tämä muistaa hallussaan
olevan taikakalun ja ojentaa kirjeen.
Nunna tarkasti hetkisen päällekirjotusta. "Vai niin", sanoi hän.
"Lapsukaiseni, sinun sisartasi sanotaan meillä Mariaksi. Et voi häntä
nyt tavata, hän on kirkossa."
Pavel selitti että hänkin tahtoo kirkkoon, ja sitä sanoessaan
ilmausi hänen kasvoilleen niin päättäväinen ja pahansävyinen ilme,
että ovenvartijanunna pelästyi. Hän koetti selittää pojalle että
hänen piti odottaa kunnes messu loppuu, vei hänet erääseen etehisen
vieressä olevaan huoneeseen, jätti sinne yksin ja sulki oven.
Täällä oli hän nyt vankina. Synkässä huoneessa oli vain yksi ovi,
mutta sen sijaan kolme raskailla, kaarevilla rautaristikoilla
varustettua ikkunaa. Niistä näkyi hedelmäpuiden ympäröimä
leikkikenttä, jonka keskellä seisoi vanha säänpurema pyhänäidin
muistopatsas, päässä kirjava kukkasseppele, ja Pavel ajatteli heti
ettei kukaan muu kuin Milada ollut sitä punonut... Kunpa hän vaan
tulisi ja tulisi pian, kunpa messu pian loppuisi!... Kello kilahti
-- nyt tapahtuu pyhä toimitus: leipä ja viini muuttuu Kristuksen
ruumiiksi ja vereksi. Pavel lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti:
"Hyvä Jumala, lähetä sisareni luokseni!" Hän ikävöi, toivoi ja
odotti -- kellot olivat jo aikaa soineet viimeiseen siunaukseen,
mutta tyttöstä vaan ei näkynyt eikä kuulunut. Hänen ympärillään
oli hiljaista ja äänetöntä kuin tyhjässä kirkossa. Puutarhassa hän
ei nähnyt ainoatakaan ihmistä, etehisestä ei kuulunut ei ääntä
eikä askeletta. Pavel heittäytyi ovea vasten koputtaen käsin ja
jaloin niin kauvan kuin jaksoi. Turhaan, ei kukaan tullut häntä
vapauttamaan. Väsyneenä ja onnettomana hän heittäytyi lattialle
suuren pöydän eteen, joka muutamain seiniä pitkin asetettujen tuolien
kera oli huoneen ainoana kalustuksena.
Hän ei tule, hän ei tule ja minut on lukittu ja unhotettu tänne
-- näin hän ajatteli itsekseen, alussa suuttuen ja kauhistuen,
lopulta tylsästi välttämättömyyteen alistuen. Hänen päänsä kävi yhä
raskaammaksi, silmänsä ummistuivat ja hän nukahti. Pavel vaipui niin
syvään ja sikeään uneen, ettei herännyt äkkiä avautuvan ovenkaan
kolinasta, vaan tuli tajuihinsa vasta kun pari pientä käsivartta
kietoutui hänen ympärilleen ja rakas ääni huudahti riemuiten:
"Pavel, Pavel; oletko vihdoinkin täällä?"
Poika avasi silmänsä, nousi pystyyn -- katseli, punastui, olisi
mielellään sanonut jotain, vaan ei kyennyt -- halusi sulkea hänet
syliinsä, vaan ei rohennut. -- Kauniiksi ja ihanaksi oli hän
sisartaan kuvitellut, mutta ei koskaan niin ihanaksi, kuin hän
todellisuudessa oli!
Tyttö oli puettu tummansiniseen pukuun, joka kuosiltaan muistutti
pitkää papillista kauhtanaa, ja rinnassa hohti hopeinen risti.
Vaaleat hiukset oli punottu palmikolle, joka ulottui aina vyötäisiin,
mutta otsalla, ohimoilla ja niskassa pistäytyi esiin pieniä
kiharaisia kultakutreja ympäröiden kasvoja sädekehän tavoin.
Yhä aremmaksi kävi Pavelin ihailu, hänen silmänsä samentuivat äkkiä
ja hän kohotti käsivartensa painaen sitä kasvojaan vasten.
Pienokainen katseli hetkisen neuvotonna tuota outoa tervehdystapaa,
mutta pian hän syleili uudestaan veljeään ja nuo hyväilyt karkottivat
pojasta sen vierottavan tunteen, mikä oli ensi hetkenä häneen
hiipinyt. Hän istuutui, otti tytön syliinsä, suuteli ja hyväili häntä
ja antoi hänen kertoa itsestään, tahtoipa mitä tarkimmin tietää
miten hän eli, mitä teki, mitä oppi, ja ennen kaikkea kuitenkin mitä
sai syödäkseen. Poikaa ihmetytti että tyttö pani niin vähän arvoa
viimemainitulle asialle eikä näyttänyt välittävän mistään muusta niin
paljo, kuin siitä että olisi paras lapsi koko luostarissa ja että
muutkin sen tunnustaisivat.
"On vaikeata olla paras, kun täällä on niin paljo hyviä lapsia,
mutta se minä kuitenkin olen!" sanoi hän, katsoi iloisesti ylös ja
huudahti, pikemminkin asiasta vakuutettuna kuin sitä kysyen: "Sinähän
olet myöskin hyvä?"
"Minäkö?" vastasi Pavel täynnä rehellistä ihmettelyä. -- "Miten minä
olisin hyvä?"
Hellittämättä ristissä olevia käsiään hänen kaulansa ympäriltä
oikasihe tyttö taaksepäin ja katsoi häntä silmiin sanoen:
"Miten sinä olisit hyvä? -- Aivan niinkuin -- niinkuin ollaan oikein
hyviä; ei tehdä mitään vääryyttä... Ethän sinä toki tee mitään
väärää?"
Poika pudisti päätään, koetti irtautua ja varsinkin karttaa hänen
katsettaan. "Minkätähden en tekisi vääryyttä?" mutisi hän, "eihän
sitä kuitenkaan tule ilman aikaan."
"Ja mitä vääryyttä sinä sitten teet?"
"Mitäkö vääryyttä?... Otan ihmisiltä heidän tavaroitaan..."
"Mitä tavaroita?"
"Mitäpä noista kyselet? -- Mitä muuta kuin mitä olen aina ottanut:
hedelmiä, tai nauriita, tai puita..."
Tuskallisesti mutta yhä vielä epäillen huusi pienokainen: "Silloinhan
sinä olet varas!"
"Niin olenkin."
"Se ei ole totta! Sano ettei se ole totta, ettet ole huono! Jumalan
tähden, sano, sano..."
Tyttö uhkasi ja hyväili hämmästyen suuresti kun Pavel
puolustuksekseen sanoi: "Miksen minä olisi huono? Ovathan
vanhemmatkin olleet huonoja."
"Juuri sentähden!" huusi tyttö. "Etkö ymmärrä? -- Juuri sentähden
olen paras koko luostarissa ja sinun täytyy olla paras koko
kylässä... jotta hyvä Jumala antaisi vanhemmille anteeksi, jotta
heidän sielunsa tulisivat vapahdetuiksi... Ajattele isän sielua,
missä se nyt on..."
Hänen rusottaville poskilleen levisi ohimenevä kalpeus. "Meidän
täytyy aina rukoilla", jatkoi hän, "yhä rukoilla ja tehdä hyviätöitä
ja jokaista hyväätyötä tehdessämme sanoa: 'kiirastulessa palavan
sieluraukan puolesta'".
Syvimmällä myötätuntoisuudella yhtyi Pavelkin puheeseen: "Niin,
varmaankin se palaa".
"Oi taivaan Jumala!... Ja tiedätkö, mitä minä luulen?" kuiskasi
pienokainen. -- "Kun olemme pahoja, silloin se palaa vielä
tulisemmin, sillä Jumala ajattelee että se johtuu siitä huonosta
esimerkistä, jonka lapset ovat saaneet..." Tyttö keskeytti puheensa,
nyyhkytti muutamia kertoja, jonka jälkeen hänen silmänsä rävähtivät
selälleen ja hän tuijotti veljeensä intohimoisen tuskallisesti. Äkkiä
hän tarttui molemmin käsin veljensä päähän, painoi kasvonsa hänen
kasvojaan vasten ja kysyi:
"Miksi varastat?"
"Oi", vastasi poika, "päästä minut irti!"
Tyttö puristautui yhä lähemmäksi ja huudahti jälleen rukoilevasti:
"Sano, sano!" Ja kun veli ei mitenkään tahtonut puuttua puheeseen,
alkoi hän arvailla: "Ehkä sinä varastat nälän tähden... Sinun on
kenties usein nälkä?"