"Niin, niin!" huudahti opettaja miltei tahtoamattaan, tarttui poikaa
olkapäähän ja työnsi hänet ovesta ulos.
Siis sittenkin! Vanhus kärsi juorupuheesta, mikä hänestä kylällä
kulki. -- Se tuntui Pavelista käsittämättömän lapsekkaalta. Hänen
suosijansa oli tästä lähtien hänen silmissään raukka ja hän karisti
mielestään hänen painavat varotuksensa, jopa ärsyytyi toimimaan ihan
päinvastoin. Ihmiset saisivat kernaasti pitää häntä huonompana kuin
olikaan, sitä hän halusikin -- kiitosta ja rakkautta ikävöivät vaan
pelkuriraukat. Voimakkaan sielun suurin tyydytys on rohjeta sanoa:
olen parempi kuin kukaan aavistaakaan!
Pavel koetti tavailla äitinsä kirjettä, ja nyt, kun hän tunsi sen
sisällyksen, se onnistuikin kutakuinkin. Vinska yllätti hänet kerran
semmoisessa puuhassa, tahtoi tietää mitä Pavel luki, ja kun poika
kieltäytyi sitä ilmottamasta, koetti riistää paperin hänen kädestään.
"Mitä?" huudahti hän kiukustuen, kun poika vastusti. "Sinä tahdot
kieltää minua olemasta Peterin seurassa, mutta itse sinulla on
asioita, joita salaat minulta; saat kirjeitä, joita piilottelet." Hän
sipristi kauniita kulmakarvojaan ja suupielissä värähteli lumoava
hymyily: "Luuletko etten minäkin osaa olla mustasukkainen?"
Tyttö laski leikkiä, hän pilkkasi häntä, Pavel tiesi sen ja --
väreili onnesta että tyttö sillätavoin leikki hänen kanssaan.
"Niin juuri -- mustasukkainen! Paras elävä mustasukkaisuutta
tuntemaan" mutisi hän, ja eteensä avautui kuin taivaan autuus
ajatellessaan miltä tuntuisikaan, jos leikistä kerran tulisi tosi.
Kerran, kaukaisessa tietämättömässä tulevaisuudessa, joka oli hänen
edessään ja johon hän veisi mukanaan ellei muuta, niin ainakin lujan
luottamuksen omiin voimiinsa.
Vinska seisoi toinen käsi kiemailevasti hoikilla uumilla, toinen
Pavelia kohti ojennettuna. "Keneltä oot kirjeen saanut, Paveliseni?"
kysyi hän veitikkamaisesti mielistellen, "kirjeen, jota sydämesi
kohdalla piilotat?"
"Äidiltäni", vastasi hän nopeaan ja kääntyi pois.
Vinskalta pääsi hämmästyksen huudahdus: "Onko se totta? En olisi
koskaan uskonut että kuritushuonelaiset saavat kirjeitä kirjottaa.
Mitähän sieltäkin on kirjottamista? Kai hyviä neuvoja siitä, kuinka
voi hankkia itselleen vapaan ylöspidon."
Pavel purasi harmistuneesti huultaan.
"Heitä se kirje pois", jatkoi Vinska, "äläkä sano kenellekään että
olet semmoisen saanut. Meistä ei saa kuulua kylällä, että tänne tulee
kirjeitä kuritushuoneesta. Ihmiset puhuvat meistä ilmankin kylliksi
pahaa."
"Aina sentään vähemmin kuin mitä ansaitsette!" kivahti Pavel. Vinska
punastui ja sanoi hämmentyneen lempeästi:
"Ajattelen ainoastaan sinun parastasi. Olen ommellut sinulle koko
eilisen päivän; olen tehnyt sinulle aivan uuden paidan."
"Paidan -- vai niin?"
"Mutta usko minua, äitisi kanssa ei sinulla ole mitään tekemistä;
usko minua, hän olisi ansainnut hirsipuun paremmin kuin isäsi, ja
tämä oli varmaankin oikeassa kun alituiseen toisti oikeudessa:
vaimoni on minut vietellyt... Isäsi ei ollut oikein tolkussaan,
hänhän oli aina humalassa, mutta vaimo -- oi, hänelle oli koko asia
päivänselvä ... sama juttu kuin Aadamilla ja Eevalla paratiisissa."
Vinska tähysti häneen uteliaalla syrjäkatseella ja näki hämmästyksen
kuvastuvan hänen kasvoillaan.
"Oliko Aadamkin humalassa?" kysyi hän rehellisen tiedonhaluisesti.
Vinska tarttui häntä molempiin korviin ja ravisti niistä nauraen:
"Oletpa sinä aika tuhmeliini! Nyt ei ole puhe Aadamista, vaan
isästäsi ja siitä että äitisi on viekotellut hänet murhaamaan
kirkkoherran."
"Ole vait!" huusi Pavel. "Sinä valehtelet."
"Enpä valehtele, sanon vaan mitä itse uskon ja mitä muut uskovat."
"Kuka, kuka niin uskoo?"
Vinska vastasi vältellen, mutta Pavel puristi häntä lujasti
käsivarsista, veti hänet luokseen ja uudisti: "Kuka niin sanoo, kuka
semmoista uskoo?" kunnes tyttö hädissään ja tuskissaan huudahti:
"Arnost."
"Sanokoon hän sen minullekin, sanokoon; lyön hampaat suustaan ja
rutistan hänet mäsäksi!"
"Ei hän sitä sinulle sano, sinua hän pelkää -- päästä minut irti,
minäkin pelkään; päästä minut, Pavel hyvä!"
"Aha, vai pelkäät; pelkää vaan!" sanoi hän riemuiten -- ja
lauhtuneena. Leikillään hän kisaili vielä hiukan hänen kanssaan ja
päästi sitte tytön äkkiä irti. Pavel sai jalomielisyydestään runsaan
palkinnon: Vinska katsoi häneen lempeästi ja nojasi hetkisen päätään
hänen olkaansa. Ilon väreet sykäyttivät pojan ruumista, mutta hän ei
liikahtanut paikaltaan ja koetti näyttää välinpitämättömältä.
"Pavel!" sanoi Vinska hetken päästä. "Minulla olisi sinulle muuan
pyyntö, aivan pieni vain. Tahdotko sen täyttää? -- se ei ole edes
vaikeatakaan."
Pojan kasvot synkistyivät: "Niin sinä aina sanot, tiedän sen
vanhastaan. Mitähän se nyt olisi?"
"Linnan vanhalla riikinkukolla on vielä pari kaunista sulkaa", sanoi
hän; "nykäse ne pois ja tuo minulle."
Hän pyysi niin lapsellisella äänellä, hänen kasvonilmeensä oli
niin viaton ja Pavel kokonaan hurmaantunut. Hän ei ollut pyyntöä
huomaavinaan, mutisihan vain jotain käsittämätöntä ja työnsi
kyynärpäällään tytön hiljaa luotaan. Sitte otti hän ruoskansa
tulisijan luota ja meni uittopaikalle kokoomaan hevoset, joiden
kanssa aikoi yöpyä laitumella.
Laidun oli eräässä alanteessa kylän vieressä, ei kaukana
hautausmaalta, joka muodosti pitkähkön nelikulmion ja ulottui
korkean, valkoisen muurin ympäröimänä aina peltojen keskelle. Yö oli
lämmin kuin kesällä, kuu paistoi täydeltä terältä ja sen valaisema
niitty välkehti kuin tyyni vedenpinta. Hevoset söivät rauhallisesti.
Pavel makasi paimenmajassa pitkällään, käsivarret maassa ja
kasvot käsien varassa, katsellen holhottejaan. Kunnanesimiehen
punainen liinaharja varsa oli ennen ollut hänen lemmikkinsä, mutta
siitä asti kun hän vihasi esimiehen poikaa, vihasi hän hänen
varsaansakin. Se tuli, vanhaan ystävyyteen vedoten, luottavasti hänen
luokseen, pärskytti ystävällisesti ja puhalsi häntä kohti lämpimän
hengähdyksen. Kirouksella ja navakalla nyrkiniskulla turpaan vastasi
Pavel hänen hyväilyynsä. Varsa väistyi pikemmin ihmetellen kuin
pelästyen, Pavelin uhkausten saattamana. Hän olisi tahtonut hävittää
maailmasta kaikki, millä oli jotakin yhteyttä hänen kilpailijansa
kanssa. Vinskan lupaus ei hänessä herättänyt luottamusta, se
oli liian nopeasti annettu ja muistutti liiaksi ärtyisen lapsen
tyynnyttämistä.
Hän -- tuo tyttö -- tahtoo karttaa kaikkea huomiota ja kaikkia
juoruja, onpa viime aikoina käyttäytynyt kunniallisesti ja luopunut
entisestä ylimielisyydestään ja välinpitämättömyydestään sen
suhteen, mitä ihmiset hänestä ajattelevat. Pavelin korvissa kaikui
vielä se tuska ja hätä, jolla hän oli huudahtanut: "Meistä ei saa
kuulua kylällä, että meille tulee kirjeitä kuritushuoneesta".
Hänestä tuntui kuin olisi povellaan oleva kirjelappu polttanut; hän
tempasi sen esiin ja rutisti palleroksi käsissään. Miksi pitikään
äidin hänelle kirjotella? Eikö hän ollut jo saattanut hänelle aivan
tarpeeksi häpeätä? Äiti seisoi hänen ja kaikkien muitten ihmisten
välillä. Mutta Vinskan ja hänen väliinsä hän ei saa astua, siksi
kallis oli tyttö hänelle nyt... Sisimmässä sydämessään hän uskoi,
jopa oli varma, ettei äitinsä ollut syypää siihen rikokseen, josta
häntä syytettiin, ja kuitenkin hän epäselvän vaiston johdattamana
koetti uskotella itselleen että voi niinkin olla... Ja kaikista
noista häilyvistä epäilyksistä kehittyi varma päätös: en tahdo
enää olla missään tekemisissä äidin kanssa. Kirjeen hän repi
palasiksi. Viimeisessä palasessa, mikä hänelle käteen jäi, näkyivät
vielä sanat: "Äitinne, joka on onnettomin ihminen maailmassa..."
"Niin olet", huokasi hän surumielisesti, "ja onneton sinä olit
jo ennenkin..." Hänen sielussaan kuvastui äitinsä kookas, vakava
ja vaitelias olento. Iltaisin työn, puutteen ja pahoinpitelyn
uuvuttamana, aamuisin jälleen väsymättömänä toimessaan. Hän näki
itsensä lapsena, hänen rinnallaan, hänen esimerkkinsä rohkaisemana,
miltei yhtä hiljaisena ja kärsimyksiin tottuneena kuin äitikin.
Hän muisteli monia ankaroita nuhteita ja oikaisuja, ei koskaan
sydämellisyyttä ... mutta sen sijaan kyllä monta hiljaisen
huolenpidon piirrettä, varsinkin jokapäiväisessä leivän jaossa. Suuri
kappale molemmille lapsille, pieni itselleen...
Pavel poimi kirjeenpalaset maasta ylös, pani ne yhteen läjään ja
katseli niitä hetkisen epätietoisena mitä tehdä. Vihdoin hän vei
ne hautausmaalle ja hautasi sinne muurin juurelle, riippaoksaisen
saarnin alle.
Tultuaan takaisin majaansa, paneutui hän maata ja näki unta kauniista
paidasta, jonka Vinska oli hänelle ommellut ja jonka muuan kookas,
tummiin vanginvaatteisiin puettu ja peitetyin kasvoin kulkeva nainen
koetti riistää hänen käsistään. Tuo kuva seurasi häntä yhä edelleen,
ja katsoessaan kuuvaloisina öinä yhtäkkiä hautausmaan muureille, näki
hän sen ilmestyvän sumusta ja usvasta ja liitävän pitkin hohtavaa
muuria ohitse. Pavel tuijotti näkyyn kauhistuneena ja ajatteli
itsekseen: "Äitini on luultavasti kuollut ja ilmestyy nyt minulle".
Vinskalle hän ei kertonut mitään koko asiasta, eikä olisi saanut
siihen tilaisuuttakaan. Tyttö oli hänelle epäystävällinen, vilkasi
aina Pavelin kotiin tullessa hänen käsiinsä sanoen pisteliäästi:
"Kiitos sulista!" -- ja väistyi happaman näköisenä hänen tieltään.
Poika huomasi ettei heidän välinsä selviäisi ennenkuin hän oli
tehnyt tytön tahdon mukaan, ja niin hän päätti toteuttaa tuon
lapsekkaan toivomuksen, varsinkin kun se näytti niin tuiki helpolta.
Miladan lähdöstä asti oli näet linnan puutarhanportti ollut jälleen
avoinna aamusta iltaan ja vanha riikinkukko tepasteli pitkin päivää
lukemattomia kertoja siitä ohitse.
Sillä oli enää jälellä ainoastaan jätteitä kesäisestä
höyhenpuvustaan, kolme komeata, naurettavan pitkää sulkaa. Eräänä
päivänä väijyi Pavel sitä, ja nähdessään linnun tulevan, hiipi sen
jälestä puutarhaan. Pitkin kapeata polkua, joka puiden ja pensasten
suojaamana ei näkynyt taloon, asteli lintu hitaasti eteenpäin
nokkaisten sieltä täältä hyönteisen maasta. Se oli varmaankin
kuullut Pavelin askeleet, niin hitaasti kun tämä liikkuikin, sillä
se pysähtyi äkkiä, kohotti kaulansa ja kääntyi vainoojaansa päin
ikäänkuin kysyen: "Mitä sinä tahdot?" -- Sen näet heti, ajatteli
poika, ja kun riikinkukko jatkoi kulkuaan vähän nopeammin, otti Pavel
pari hyppäystä, kompastui ja kaatui, mutta ei menettänyt kuitenkaan
mielenmalttiaan, vaan ojensi kätensä ja tempasi lujalla, varmalla
nykäsyllä linnulta yhtaikaa sen viimeiset koristeet. Tämä päästi
kauhean hätähuudon ja kääntyi ympäri, ja ennenkuin vielä maassa
makaava Pavel ennätti ajatellakkaan, oli vihastunut eläin hyökännyt
hänen riiskaansa ja iskenyt kovalla, terävällä nokallaan häntä
päähän. Se koski, mutta Pavelista tuntui hassunkuriselta että lintu
antautui hänen kanssaan taisteluun. Hän nauroi -- tosin jonkun verran
hermostuneesti -- ja ponnisteli kaikin voimin päästäkseen vapaaksi.
Mutta lintu iskeytyi yhä lujemmin kiinni, räpytteli siipiään ja yhä
huutaen kurotti pientä päätään tavottaen nokallaan vihollisensa
silmää...
Silloin poikaa alkoi pelottaa... Hän tarttui molemmin käsin linnun
pitkään siniseen kaulaan, jonka höyhenpeite pörhistyi pystyyn hänen
sormiensa lomitse, ja puristi sitä lujasti. Eläin päästi kimakan
tuskanhuudon, jonka jälkeen se luisui Pavelin olkapään yli maahan,
johon jäi makaamaan käpristynein, suonenvetoisesti nytkähtelevin
jaloin -- kuolleenako, siitä ei voittajalla enää ollut aikaa ottaa
selkoa. Hän näki linnasta rientävän paikalle väkeä, tempasi sulat
ruohikosta ja kiisi nuolena ulos puutarhasta. Kadulle päästyään hän
hiljensi vauhtia, jottei vetäisi puoleensa ohikulkijain huomiota.
Hänen sydämensä löi raivokkaasti ajatellessaan sitä melua, mikä
syntyisi linnassa viimeisiään potkivan riikinkukon ympärillä. Niitten
etunenässä, jotka eläimen huuto oli kutsunut taistelupaikalle, oli
hän ollut tuntevinaan paroonittaren.
Hetken aikaa kulki Pavel esteettömästi tietään ja toivoi jo
pelastuneensa pälkähästä, kun korviinsa kuului huuto: "Hirtehinen,
pahantekijälurjus!" mikä ilmotti asian olevan toisin. Nopeasti
taakseen katsahtaen huomasi hän takaa-ajajikseen hoikan,
pyöreäniskaisen puutarhurin ja kahden vanhan työmiehen. "Ottakaa
kiinni, senkin kantturat!" ivaili Pavel ja porhalsihe hurjaan karkuun.
Hän oli hyvän matkaa vainoojiensa edellä ja väli piteni hetki
hetkeltä. Nyt hän ei enää välittänyt syrjäisten huomion
herättämisestä, vaan ainoastaan siitä, että saisi saaliinsa
korjatuksi. Palavissaan, silmät säihkyvinä ryntäsi hän mökin ovesta
sisään. Vinska seisoi yksinään porstuassa ja punastui ilosta Pavelin
ojentaessa hänelle sulat. Pojan hätäisistä sanoista: "Kätke ne, kätke
itsesi!" pelästyi hän kuitenkin kovin ja kysyi: "Mikä niitä vaivaa?
En huoli niistä ensinkään, jos siinä on jotain pahaa." Pavel pisti
varastetun tavaran hänen käteensä, työnsi tytön asuinhuoneeseen
ja astui itse ulos mökin ovelle, jossa nojautui pihtipieleen ja
käsivarret rinnoilla ristissä odotti uhkamielisenä takaa-ajajiaan.
Heidän johtajansa oli niin kiihtynyt, että ainoastaan katkonaisin
sanoin kykeni antamaan käskyjään. "Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni
se koira! Viekää linnaan!" huusi hän seuraajilleen, kahdelle
saamattomalle, rauhaarakastavalle ukolle, jotka katsoivat
toisiinsa, sitten käskijäänsä ja taas toisiinsa. -- Ottakaa kiinni?
Oliko se heidän asiansa?... He olivat mielestään ansiokkaita
puutarhurinapulaisia, kun tarttuivat kiireisesti haraviinsa
nähdessään linnanrouvan lähestyvän käytävää myöten. Lopun päivää
he makasivat ruohikossa, napsivat ryyppyjä ja polttelivat välillä
tupakkaa, enimmäkseen sentään nukkuivat.
Pavelille olisi ollut kuin leikintekoa ja samalla tuottanut
todellista nautintoa hyökätä vastustajiensa kimppuun ja iskeä ne
maahan, mutta Vinskan tähden ja peläten tuota hänen kammoamaansa
häväistystä, kieltäytyi hän tästä huvista ja antoi ukkojen
rauhallisesti tarttua itseään kaulukseen. Sen he tekivät hidastellen
ja ilman sisällistä vakaumusta, mutta rohkeutensa kasvoi pian
nähdessään Pavelin antautuvan vastuksetta kohtaloonsa, jopa
oikein pullistutti rintaa kulettaessaan kylän läpi vankina tuota
rajua poikaa, jonka edestä muulloin jo kaukaa väistyivät syrjään.
Saattojoukon muodosti puutarhuri, joka haukkui ja sadatteli Pavelia,
ja hänen rinnallaan juoksevat katupojat. "Mitä hän on tehnyt?"
kyselivät ihmiset toisiltaan. Hän kuuluu murhanneen... Kenen? Sitä
ei vielä kukaan tietänyt, mutta sen tiesivät kaikki: poika joutuu
kuritushuoneeseen niinkuin äiti, ja kuolee hirsipuussa niinkuin
isä. Nyrkkejä puidaan uhkaavasti, kiviä lentää ilmassa, vaan ei
satu maaliinsa, mutta sanoja, kiviäkin teräväsärmäisempiä, sattuu
kyllä ja tarkasti. Pavel katseli rohkeasti ympärilleen ja tunto
sammumattomasta vihasta kanssaihmisiään kohtaan virkisti hänen
sydäntään.
Rauhallisena astui hän linnanpihaan ja saatettiin samassa erääseen
maanalaiseen, rautaristikolla varustettuun huoneeseen, jonka ovi
sulkeutui hänen jälkeensä.
Se oli muuan talon vierashuoneita eikä Pavel ollut vielä milloinkaan
nähnyt moista komeutta. Silkkikangasta, vihreää ja kimaltelevaa kuin
kissansilmät, riippui ikkunain ja ovien edessä niin monilaskoksisena
kuin Vinskan uusi pyhähame, ja samalla kankaalla olivat päällystetyt
selkänojalla varustetut istuimetkin. Seinillä riippui kuvia tai
oikeammin puitteisiin pantuja tummanruskeita kankaanpalasia, joista
eri paikoin näytti pilkistävän valkoiset kasvot tai vilkuttavan
joku kalpea kuolonkäsi... Siellä oli suuri kaappi, samallainen
kuin kirkonalttari, ja ikkunanpielessä peili, jossa Pavel saattoi
nähdä itsensä koko kurjassa ryysyisyydessään. Siihen katsoessaan ja
ajatellessaan: "Tuollainenko minä olen?" huomasi hän päänsä kohdalla
kummallisen esineen. Se näytti olevan sileä, rautainen astia,
josta ulkoni kultaiset käsivarret, ja riippui katosta tavattoman
hienossa nauhassa. Pavel hypähti paikalla syrjään katsellen kaukaa
epäluuloisesti uhkaavaa esinettä. Sillä ei näyttänyt olevan muuta
tarkotusta kuin pudota niiden niskaan, jotka varomattomasti astuivat
sen läheisyyteen, ja murskata heidät siihen paikkaan.
Hetkisen kuluttua kuului käytävässä askeleita, ovi avautui ja
paroonitar astui sisään. Hän asteli vaivaloisesti keppiinsä nojaten,
oli kumarassa ja räpytti alinomaa silmiään. Aivan hänen kintereillään
seurasi -- opettaja, huolestuneen näköisenä, harvat hiukset hajallaan
kuin jos tuulispää olisi niitä hasertanut. Hänen levottoman kömpelö
käytöksensä herätti niinkin tottumattoman havainnontekijän kuin
Pavelin huomiota.
"Mihin haluatte istuutua, teidän Armonne?" kysyi vanhus hääräten
toimessaan ympäri huonetta ja työnnellen tuoleja syrjään, siten muka
paroonittaren valitsemista helpottaakseen.
"Antakaahan olla, opettaja", sanoi vanha rouva ärtyisesti ja istuutui
aivan kynttiläkruunun alle, selkä ikkunaan päin; laski sitte kepin
syliinsä ja käski Pavelin astua lähemmäksi.
Poika totteli. Opettaja puolestaan asettui seisomaan armollisen
rouvan istuimen taakse ja tirkisti sieltä hänen päänsä yli uhkaavasti
rikoksentekijään, milloin kauhunsekaisin katsein, milloin koettaen
surullisin kasvonilmein hänen mieltään liikuttaa.
Paroonitar varjosti kädellään punareunaisia silmiään ja kiinnittäen
katseensa Paveliin puheli: "Olet kasvanut suureksi lurjukseksi. Kun
näin sinut viime kerta, olit vielä pieni. Kuinka vanha olet?"
"Kuudentoista vanha", vastasi poika hajamielisesti. Hennosta nauhasta
riippuva rautainen esine veti kokonaan hänen huomionsa puoleensa. Hän
näki hengessään sen putoovan alas ja musertavan tuomarinistuimella
istuvan paroonittaren litteäksi kakuksi.
"Älä katso tyhjään ilmaan, katso minuun kun puhut kanssani!...
Kuudentoista vanha... Kolme vuotta sitten varastelit kirsikoitani,
tänään tapoit kelpo riikinkukkoni, joka oli minulle rakkaampi kuin
moni ihminen."
Opettaja kohotti ristiinpuristetut kätensä rukoilevaan asentoon,
antaen siten pojalle viittauksen jotta hänen pitäisi tehdä samoin.
Pavel ei ottanut kehotusta huomioon.
"Miksi olet niin tehnyt?" jatkoi paroonitar. "Vastaa!"
Pavel vaikeni ja veri kohosi vanhan rouvan kasvoille.
Poika ravisti päätään ja tirkisti, lievä hymynväre huulillaan, paksun
tukkansa alta suuttuneeseen rouvaan.
Vanha nainen sydämistyi.
"Häpeemätön!" huusi hän, tarttui keppiinsä ja lyödä sujautti poikaa
kummallekin olkapäälle.
Kas niin, ajatteli Pavel, taasen selkäsauna, aina vaan selkään ... ja
hän huokaili hiljaa rautaiselle esineelle: oi jos sentään putoisit
alas, kun putoisit keskelle päälakea!
Habrecht kumarsi paroonittarelle kunnioittavasti hänen selkänsä
takana. "Teidän Armonne on Pavel Holubille antanut tuntuvan
muistutuksen", sanoi hän. "Se oli hyvä ja sopi hyvästi kuulustelun
valmistukseksi, johon nyt teidän Armonne luvalla tahdon ryhtyä."
Vanha rouva ei ollut väkivaltaisen tekonsa jälkeen oikein hyvillä
mielin. Hän oli yhdellä kertaa tyhjentänyt vihansa ja tunsi nyt
pettymystä, vastenmielisyyttä ja surunvoittoista alakuloisuutta.
"Mitä kuulustelemista siinä on?" sanoi hän. "Tuo ilkeä poika on
tappanut riikinkukkoni eikä tahdo sanoa mistä syystä, koska hänen
silloin täytyisi sanoa sen tapahtuneen -- ilkeydestä!"
"Niin se on, ihan varmasti!" vakuutteli opettaja. "Riikinkukkoraukka
oli silloin, kun hänet tavattiin kuolleena, viimeisiä pyrstösulkiaan
vailla; ne on varmaankin tuo ilkeä poika siltä riistänyt --
ilkeydestä!"
"Tuo taas on pelkkää puhetta, koulumestari!" keskeytti paroonitar
harmistuneena. "Jos poika -- niinkuin monet muut typerät pojat ennen
häntä -- olisi tahtonut riistää riikinkukkoraukaltani ainoastaan
sulat, ei se vielä olisi mikään ilkeyden merkki. Se olisi ollut
ainoastaan tuhmuutta ja varkautta."
"Oi niin!" vastasi Habrecht. "Tyhmyyttä ja varkautta, juuri sitä eikä
mitään muuta, teidän Armonne."
"Olisiko se niin? Kuka sen voi tietää?"
"Aivan oikein, kuka ... kuka muu kuin -- teidän Armonne, joka juuri
on asian valaissut. Sulkia riistää? Oi, oi oi! Sulkia poika halusi;
sen kautta hän on ärsyttänyt kukkoa ja saanut aikaan taistelun, jossa
tuo oiva eläin on kaatunut."
Niinkuin Odinin kotka kumartui Habrecht paroonittaren puoleen
kuiskaten hänen korvaansa: "Ei kuitenkaan jättämättä viholliseensakin
urhoollisuutensa merkkejä. Suvaitkaa vakuuttautua että pojan otsa on
rikkilyöty ja verissä."
"Niinkö? Aivan oikein -- siltä minustakin näyttää..."
"Puhu, Holubin Pavel!" huudahti opettaja jälleen kohoutuen. "Puolusta
itseäsi. Sulkia sinun teki mielesi, tyhmä poika; et ole mitään sen
pahempaa aikonut."
"Puhu!" kehotti paroonitarkin. "Onko joku sinua houkutellut sulkia
ryöstämään? Sillä tarkemmin ajatellen", sanoi hän miettiväisesti,
"mitäpä sinä niillä itse tekisitkään?"
"Tosiaankin, mitäpä tuollainen kerjäläinen riikinkukonsulilla..."
Joka kerta kun "sulkia" mainittiin, alkoi poikaa puistattaa, mutta
kun opettaja rupesi häntä ahdistamaan tiukoilla kysymyksillään: "Kuka
sinua on viekotellut? Eikö se ollut tuo kaunis Vinska?" -- silloin
hän joutui huutavaan hätään ajatellessaan mitä seurauksia jutusta
voisi koitua paimenen tyttärelle, ja päättäen vakaasti poistaa tuon
vaaran, sanoi hän synkällä äänellä: "Ei kukaan ole minua vietellyt;
olen sen tehnyt ilkeydestä".
Paroonitar kopautti kiivaasti keppiään lattiaan ja kohosi
seisoalleen. "Siinä sen kuulette", sanoi hän opettajalle, "siinä sen
kuulette ... luopukaa turhista toiveistanne, tuosta ei tule koskaan
ihmistä."
"Armahtakaa, teidän Ylhäisyytenne!" rukoili vanhus. "Älkää uskoko
häntä. Tuo ajattelematon raukka valehtelee olevansa roisto; se raukka
ei tiedä mitä tekee, teidän Armonne."
Vanha rouva viittasi hänet vaikenemaan ja astui Pavelin luo. Hänen
väsyneet silmänsä tarkastelivat surullisesti hurjastelijaa. "Ja tuo
on rakkaan lapsukaiseni veli", sanoi hän syvään huoaten. "Joka kerta
kun lapsi minulle kirjottaa ja joka kerta kun hänet näen, kysyy hän:
'kuinka voi Paveliseni, koska Pavelini tulee luokseni?'... Lapsi
tietää, etten tahdo olla tekemisissä sinun kanssasi, olen sen hänelle
sanonut järkähtämättömänä päätöksenäni ja pysyn siinä, mutta hän
kysyy kuitenkin..."
Pavel säpsähti, räväytti silmänsä selälleen ja sieraimensa värisivät:
"Mikä lapsi? -- Miladako?"
"Koska tulee Pavelini luokseni?" toisti paroonitar liikutettuna,
taistellen kyyneliään vastaan. "Mutta enhän voi sinua lähettää hänen
luokseen, sinä varas, lurjus, kylänheittiö!... Enhän voi?"
"Lähettäkää minut!" sanoi Pavel hiljaa.
Opettaja kohautti olkapäitään ja työnsi leukansa eteenpäin, antaen
pojalle mitä selvimpiä viittauksia: "Teidän Armonne, olkaa niin
armollinen, pyydän nöyrimmästi, teidän Armonne! -- niin pitää sanoa."
Mutta Pavel seisoi ristissä käsin sormiaan rutistaen; hänen rintansa
kohoili kiihkeästi ja kyynelettömien nyyhkytysten väliltä kuului
vielä kerran: "Lähettäkää minut!"
Paroonitar kääntyi opettajan puoleen: "Se näyttää häneen vaikuttavan".
"Se tekee häneen erinomaisen vaikutuksen. Teidän Armonne on osunut
oikeaan tehdessään tuon viisaan päätöksen..."
"Päätöksen? Mistään päätöksestä ei ole puhettakaan."
Vastaväitettä huomioon ottamatta jatkoi opettaja: "Tuo viaton lapsi
voi paremmin kuin kukaan muu vaikuttaa hänen mieleensä, lapsi..."
"Lapsi", keskeytti paroonitar, "on luostarin ylpeys ja kaikkien
lemmityinen."
"Niin juuri, teidän Armonne!... Ja mikä olisikaan tuolle
turmeltuneelle pojalle terveellisempää ja kehottavampaa kuin nähdä
hyvinkasvatettua sisartaan, nähdä hänen hyvää esimerkkiään, kuulla
hänen varotuksiaan?"
"Ehkä", vastasi vanha rouva miettivästi. "Koetetaanhan Jumalan
nimessä... Viimeinen keino. Jos tämä pettää, silloin -- uskokaa
sanani: seuraavasta rikoksestaan hän ei enää suoriudu minun kanssani,
vaan saa tekemistä piirioikeuden kanssa."
"Kuuletko mitä hänen Armonsa sanoo?" huusi opettaja ja Pavel mutisi
hajamielisesti: "Kyllä". Itse asiassa hän ei kuitenkaan tiennyt
oliko enää ylipäätään puhuttu mitään siitä alkaen, kun hänessä
oli herätetty toivo Miladansa mahdollisesta jälleennäkemisestä.
Hänen vuosikausia kyteneen ikävöimisensä päämaali oli noin äkkiä
lähestynyt; hänen kiihkein toivonsa, josta hän oli tuhat kertaa
kirvelevin mielin luopunut, täyttyi näin odottamattomalla tavalla.
Hänen sydämensä hypähti riemusta; ilonhuuto, jota hän ei enää voinut
tukehuttaa, tunkeutui hänen kurkustaan ja kantapäillään pyörähtäen
hän virkkoi: "Ja nyt minä menen Miladan luo!"
"Seis!" huusi paroonitar. "Oletko päätön? Noin suoraapäätä ei sentään
mennä Miladan luo. Nyt lähdet kotiin ja lauvantaina tulet linnaan
saadaksesi kirjeen rouva johtajattarelle. Sen viet sitte sunnuntaina
luostariin, jolloin ehkä saat nähdä sisaresi."
"Varmaan! Aivan varmaan saan hänet nähdä, kunhan vaan kerran pääsen
sinne!" sanoi Pavel vetäen vaistomaisesti hihansa ylös.
"Älä luota liiaksi itseesi!" huomautti paroonitar. Hän oli väsynyt
seisomiseen ja aikoi taasen istuutua entiselle paikalleen. Silloin
juoksi Pavel luo, työnsi rouvan nopeasti syrjään ja tempasi
nojatuolin kynttiläkruunun alta toiseen paikkaan. "Nyt", huusi hän,
"nyt istukaa!"
Vanha rouva oli vähällä kaatua saadessaan levähdyspaikan sijasta
sysäyksen. Pelosta huudahtaen tarttui hän mitä syvimmällä
kunnioituksella tarjottuun opettajan käsivarteen. Habrecht talutti
armollisen rouvan paikoilleen ja pui suuttumuksesta kuohuen nyrkkiä
Pavelille.
"Mitä sinä teet? Mikä päähäsi pälkähtikään -- lurjus!"
Pavel osotti rauhallisesti kynttiläkruunun kannatusnyöriä:
"Hänhän kuolee, jos tuo nauha katkeaa", sanoi poika.
"Aasi, pöllöpää! -- Pois täältä, ulos!" huusi Habrecht ja poika
totteli, tuhlaamatta aikaa hyvästelyihin.
Paroonitar rauhottui vähitellen ja sanoi:
"Hän on hirmuisen typerä, mutta hänellä oli ainakin hyvä aikomus."
"Siitä ei ole epäilystäkään", sanoi opettaja. -- "Kunpa vaan teidän
Armonne ei olisi niin kovin pelästynyt!"
"Mitä vielä, se ei mitään tee." Paroonitar veti esille nenäliinansa
ja paineli sillä otsaansa. "Paljoa pahempi, paljoa pahempi on,
että olen kerran taasen ollut epäjohdonmukainen... Kuinka usein
olenkaan päättänyt: pysyn järkähtämättömänä, minun Miladani ei saa
enää nähdä veljeään -- ja nyt lähetän hänet itse tytön luo!... Ei
enää tahdonvoimaa, ei lujuutta, vain pieni ulkonainen tapaus ja --
lujinkin päätökseni luhistuu murskaksi."
"Se johtuu vanhuudesta, teidän Armonne", keskeytti Habrecht
rakastettavan anteeksiantavalla äänellä. -- "Sille ei teidän Armonne
voi mitään... Ihminen muuttuu. Ajatelkaahan vaan, teidän Armonne!
Hampaatkin, joilla nuoruudessa särimme kovimmatkin pähkinät,
katkeavat vanhuudessa leipäviipaletta purressamme."
"Vastenmielinen vertaus", vastasi paroonitar. "Säästäkää minua,
opettaja, noin vastenmielisiltä vertauksilta!"