Pavel ei maininnut sanallakaan onnettomuudestaan kenellekään. Kun
Vinska veitikkamaisesti hymyillen kysyi saappaita, viritti poika
häntä kohti sellaisen iskun, että tyttö juoksi huutaen pakoon.
Koulutovereinsa kysymyksistä hän niinikään suoriutui nyrkeillään.
Pahimpaan pulaan joutui Arnost, joka siitä syystä kävi valittamassa
opettajalle. Siellä hän ei kuitenkaan voittanut mitään, sillä
opettajan omituisuuksiin kuului että kaikki hänen oppilaittensa
toisiaansyyttelemiset kaikuivat kuuroille korville. Viikon päästä
ei Pavelia enää nähty koulussa; hän meni vapaaehtoisesti tehtaaseen
ja työskenteli siellä aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Useita
kertoja lähetti opettaja hänelle käskyn tulla jälleen kouluun, mutta
kun siitä ei ollut apua, meni hän vihdoin itse omassa persoonassaan
Virgilin asuntoon poikaa hakemaan. Paimenen vaimo otti hänet vastaan
äänekkäillä valituksilla ennenkuin opettaja ennätti sanoa halaistua
sanaa. Viiden minuutin päästä tuntui opettajasta kuin hän olisi
seisonut tippuvan räystään alla, mutta vesipisarain asemesta putoili
täällä haulia. Hänen väsynyt ja särkevä päänsä oli mennä aivan
sekaisin.
Vaimo huusi Jumalaa ja kaikkia pyhimyksiä todistamaan heidän
kärsimyksistään. Ei, hän ei ollut voinut aavistaa minkä ristin otti
hartioilleen suostuessaan ottamaan luokseen hirtetyn miehen ja
kuritushuoneessa olevan vaimon lapsen. Paljo hän oli elämänsä aikana
nähnyt, mutta ei mitään niin kelvotonta kuin tuo poika. Jokainen
sana, minkä se puhuu, on petosta ja valetta. Eikö hän ollut kertonut
sitäkin, että hänen hoitajansa koettivat estää häntä koulua käymästä
ja että he pidättivät hänen viikkopalkkansa, jonka hän tehtaalla
ansaitsee?
Ja kauhun valtaamana lisäsi hän, ilkeät silmät selällään ja katse
merkitsevästi vieraaseen iskettynä:
"Ja eikö hän puhu aivan toisellaisistakin ihmisistä kuin meistä
raukoista -- kunnioituksella sanoen julmia juttuja?"
Opettaja veti esiin nenäliinansa, painaen sillä paljasta päälakeaan.
Hän tunsi ne huhut, jotka hänestä liikkuivat; toisinaan ne häntä
harmittivat, toisinaan huvittivat siinä määrässä, että hänen teki
mieli antaa niiden uskottavaisuudelle vain yllykettä. Tänään ne
taasen harmittivat ja hän teki ehkäisevän kädenliikkeen:
"Vait, vait! Pitäkää suunne kiinni!"
"Oi pyhä neitsyt, minäkö!" huusi vaimo. "Minä en puhu enää sanaakaan,
ennemmin puren kieleni poikki... Sanon ainoastaan ettei teidän, herra
opettaja, pitäisi enää rahtuakaan välittää tuosta lurjuksesta...
Ja ne kauniit saappaat! Kahta päivääkään ne eivät olleet hänen
hallussaan."
"Vai niin, missä ne sitte ovat?"
Virgilova (näin häntä kylässä nimitettiin) syyti suustaan uuden
sanatulvan: "Mihinkä saappaat ovat joutuneet, sitä voi herra opettaja
kysyä juutalaiselta, jolle poika ne möi. Juutalainen tietysti kieltää
koko asian." Hän huusi tämän kaiken niin kimakalla äänellä, että
Habrecht aivan kuurona ja korviaan pidellen poistui hökkelistä.
Muutaman askeleen päässä hän kuitenkin pysähtyi, kääntyi ympäri ja
käski vaimon ehdottomasti lähettämään Pavelin seuraavana aamuna
kouluun. Hän lupasi toimittaa asian ja teki sen siten, että illalla
kertoi Pavelille opettajan käyneen siellä ja jyrkästi kieltäneen
hänen enää tulemasta silmiensä eteen.
Varotus oli tarpeeton, Pavel väisti ilman sitäkin jo sadan askeleen
päässä opettajan tieltä syrjään. Vinskaa hän sitä vastoin seurasi
uskollisesti ja totteli häntä kuin vihainen koira, joka on herraansa
tyytymätön, aina uppiniskainen, mutta kuitenkin aina alistuva. Tytön
tahto täyttyi kaikessa: Pavel juoksi hänen asioitaan, hänelle hän
varasti puita metsästä ja munia talonpoikien ladoista. Vinska ymmärsi
pitää hänet kokonaan vallassaan.
Ja kaiken tämän ohessa, mitä Pavel muuten toimittikin ja minne
menikin -- yhtä asiaa ei hän milloinkaan unohtanut, erästä
kierrosta ei milloinkaan jättänyt tekemättä. Jokainoa päivä hän
saapui linnanpuutarhan portille, katseli sieltä pihaan ja tähysteli
rakennuksen ikkunoihin. Alussa toivonsekaisen kaipuun kannustamana,
sittemmin, kun toivo vähitellen sammui, pelkästä tottumuksesta.
Eräänä kauniina toukokuun iltapäivänä, tullessaan taasen
tavalliselle vartiopaikalleen, hän näki puutarhanportin suureksi
hämmästyksekseen selki seljällään. Sisäänkäytävän pylväiden luona
oli paroonittaren ajopelit, katolliset vaunut, joiden eteen oli
valjastettu pari lihavaa, täplikästä kimoa. Palvelijakunta hyöri
kumarrellen ja niijaillen vaunujen ympärillä, joiden taakse oli
kapsäkki kiinnitetty. Nyt sulettiin vaunujen ovet, lakeija hyppäsi
kuskin viereen, raskas kapsäkki huojahti vietereillä ja ajopelit
läksivät liikkeelle. Ne kaarsivat hiljaista ravia pihan läpi,
kääntyivät hitaasti portinkulmauksessa ja vierivät kylätielle.
Pavel heitti pikaisen silmäyksen ohikiitävien vaunujen ikkunasta
sisään ja pysähtyi äkkiä kuin soaistuna. Hän painoi kasvoina muuria
vasten, sulki silmänsä ja näki kuitenkin, näki suletuinkin silmin
selvästi mitä äsken oli nähnyt avoimin -- paroonitar ei ollut yksin
ihmeteltävissä vaunuissaan, vaan hänen vieressään istui pieni,
kauniisti puettu neiti, päässään pieni hatunhattara. Kasvot olivat
tutut -- Miladan kasvot, vaikka posket niin pyöreät ja rusottavat,
ettei hänen sisarellaan milloinkaan ennen sellaisia.
Äkkiä oikasihe poika ja alkoi juosta rajusti vaunujen jälestä. Ne
olivat juuri tehneet käännöksen ja vierivät nyt jarrun hillitseminä
aivan hitaasti linnanvuoren rinnettä alas. Pavel juoksi suoraan
vihreän niityn poikki, ennätti tielle ennen vaunuja ja odotti
tiepuolessa sykkivin sydämin. Ajopelit lähestyivät kitisten ja
ratisten, poika kurottautui, kurkisti vaunujen sisään ja huomasi
siellä istuvan saman rakastettavan olennon kuin äskenkin. Nytpä
hänkin tuli huomatuksi ja korviinsa kaikui Miladan riemukas huuto:
"Pavel, Pavel!" Pieni tyttö heittäytyi vaununikkunaa vasten
sellaisella innolla, että ruutu sälähti kappaleiksi. Samassa
pysähtyivät vaunut ja palvelija yritti laskeutumaan kuskilaudalta.
Äkkiä komensi paroonitar: "Istukaa paikoillanne, eteenpäin; ajakaa
poika tiehensä!" Piiska vingahti Pavelin korvien ympärillä ja
vaunujen sisästä kuului äänekkäitä tuskanhuutoja ... niiden lomassa
vakavaa, lempeää puhuttelua. -- Pavel näki että vanha rouva oli
vetänyt lapsen puoleensa ja että tyttö itki hänen sylissään. Tuo itku
meni hänen luittensa ja ytimiensä läpi, tuon itkun pitää tauvota,
hänen pitää tehdä siitä loppu.
Ja niin hän yhtäkkiä remahti raikkaaseen, vallattomaan nauruun ja
alkoi, pysyttäytyen sopivan matkan päässä kuskin piiskasta, tehdä
kömpelöitä kuperkeikkoja ja hyppyjä minkä kerkesi. Kun hän vihdoin
hengästyneenä herkesi kujeilustaan, alkoi hän nauraa tyttöselle,
tehden jos jonkinlaisia eleitä, kunnes sisar purskahti iloiseen
nauruun. Oi, kuinka hänen sydämensä sykähti, kuullessaan taas kerran
hänen rakkaan naurunsa.
Vaunut loittonivat yhä kauvemmas.
Pavel ei enää juossut eikä hyppinyt. Hän astui hitaasti eteenpäin, ja
saapuessaan suuren vuoren juurelle, näkyivät kimot jo ennättäneen sen
kukkulalle. Vaivaloisesti nousi poika rinnettä ylös ja vaipui sinne
päästyään maahan tykkivin ohimoin, punerva valohuikasu kuumeisissa
silmissään. Edessään levittihe auringonvalossa välkkyvä tasanko ja
tuolla kaukana oli kaupunki, jonka jotkut yksityiset rakennukset
hohtivat lumivalkoisilta ja kirkontornien kullatut huiput tuikkivat
kuin tähdet keskipäivän sinisellä taivaalla. Kaupunkiin johtava tie
pujottelihe kiemuroiden vihreiden vainioiden halki ja tiellä vieri
musta pilkku, jota Pavel seurasi katseillaan niin innokkaasti, kuin
hänen sielunsa autuus olisi riippunut siitä, ettei se häipyisi
näkyvistä. Kun vihdoin kuitenkin kävi niin, kun pieni pilkku katosi
niittyjen varjoon eikä enää uudelleen ilmaantunut, heittäytyi Pavel
pitkäkseen maahan ja jäi makaamaan liikkumattomana kuin kuollut...
Hänen sisarestaan oli tullut neiti ja hän oli lähtenyt kaupunkiin.
Kun Pavel tästälähtien kulkee puutarhanportin ohi, ei hänen enää
kannata sisään kurkistaa.
Katkeralta ja lohduttomalta tuntui pojasta ainoan ilonsa
menettäminen. Mielellään hän olisi itkenytkin, jos olisi osannut,
taikka kuollut siihen paikkaan. Pavel oli usein kuullut muitten
ihmisten ja oman isänsä toivottelevan häntä kuolleeksi, mutta
itsestään se oli tuntunut kauhealta -- nyt hän sen sijaan suorastaan
ikävöi kuolemaa. Ja kun ihminen kerran sitä itse toivoo, silloin
ei loppukaan voi olla hyvin kaukana, ajatteli hän itsekseen. Eikö
hänen omassa vallassaan ollut jouduttaakin sen tuloa? Olihan niitä
kaikellaisia keinoja. Voihan esimerkiksi pidättää henkeään; se ei
ole mitään vaikeata, koko asia vaatii vaan kylliksi kestävyyttä.
Pavel ryhtyi heti jäykän päättävästi kokeeseen, mutta kun hän painoi
päänsä maata vasten, liikkui samalla jotain läheisyydessä ja hän
kuuli hiljaista, siipien räpytystä muistuttavaa suhinaa. Pavel katsoi
ympärilleen...
Muutamien askelien päässä istuu pesänsä reunalla peltopyy, silmät
kauhua täynnä tähdättyinä erääseen viholliseen, joka lähestyy
hiipien ruohikon läpi. Se oli uhkaava, harmaa kissa. Nyt se seisoo
aivan pesän vieressä ja Pavel näkee miten se nuolee suutaan,
kyyristäytyy ja valmistuu hyökkäykseen. Yksi ainoa siipien ponnahdus
vaan, ja lintu olisi pelastunut vaarasta, mutta se ei liikahtanut
paikaltaan. Huolissaan linnun kohtalosta oli Pavel unohtanut kaikki
itsemurha-aikeensa. -- Lennä, lennä, tyhmyri! ajatteli hän itsekseen.
Mutta sen sijaan että olisi paennut, kyykistyi peltopyy vieläkin
syvempään pesänsä suojaksi ja seurasi tummine silmineen hyökkääjän
jokaista liikettä. Pavel irrotti maasta savikokkareen, juoksi äkkiä
ylös ja lennätti sen niin voimakkaasti kissan päähän, että eläin
pyörähti keränä ympäri ja sokaistuna ja pärskyttäen juoksi tiehensä.
Poika katsoi kissan jälkeen, tuntien samalla sekä surua että
mielihyvää. Hän oli itse kokenut suurta surua ja hän oli tehnyt
hyväntyön. Heti sen jälkeen, kun hän viheliäisenä ja hylättynä oli
ollut valmis kuolemaan, alkoi hänessä hämärtää aavistuksentapainen
tunne sielussaan uinuvasta voimasta ... toisesta, korkeammasta kuin
se, mikä perustui voimakkaisiin käsivarsiinsa ja synkkään uhmaansa.
Mikähän se olikaan? Epäselvänä nousi tämä kysymys hänen hämärästä
käsitemaailmastaan ja poika vaipui tähän saakka outoon, työlääseen
mutta kuitenkin mieluiseen mietiskelyyn.
Hänet herätti unelmistaan voimakas huuto: "Pavel, Pavel; tulehan
tänne!"
Tiellä seisoi opettaja, joka oli tavallisella iltapäiväkävelyllään ja
joka jo jonkun aikaa oli pitänyt poikaa silmällä. Kädessään hänellä
oli ryhmysauva, jonka piilotti nopeaan selkänsä taakse Pavelin
lähestyessä.
"Mitä teet, onneton?" kysyi hän. "Luulenpa sinun ryöstävän peltopyyn
pesiä?"
Pavel vaikeni, niinkuin oli tapansa aiheettomia syytöksiä
kuullessaan, ja koulumestari jatkoi uhkaavasti:
"Älä suututa minua, vaan vastaa... Vastaa, sanon minä sinulle!"
Ja kun poika jatkoi vaitioloaan, kohotti opettaja äkkiä sauvansa
ja suuntasi Paveliin iskun, jota tämä ei väistänyt, vaan alistui
vastustamatta vastaanottajaksi.
Habrechtin sydäntä sykähytti samassa sekä myötätuntoisuus että
katumus.
"Pavel!" sanoi hän lempeän surullisesti. "Valitettavasti kuulen
sinusta ainoastaan pahaa -- olet huonoilla jäljillä; mikä sinusta
lopulta tuleekaan?"
Tämä tunteenpurkaus ei poikaa liikuttanut, päinvastoin: hänen
vihaansa tuota vanhaa noitaa kohtaan, joka oli hänet pettänyt,
sekaantui vielä koko joukko halveksimista.
"Mikä sinusta lopulta tuleekaan?" toisti opettaja.
Pavel oikasihe, nosti kädet puuskaan lanteille ja ilvahti:
"Varas!"