V.

Paroonitar palasi kotiin vielä saman päivän illalla, mutta yksin.

Hänen kaupunkimatkansa uudistui joka viikko kaiken kesää ja pian

tiedettiin kylässä että hänen käyntinsä tarkottivat hurskasten

sisarten luostaria, jonka johtajatar oli hänen hyvä ystävänsä ja

jolle hän oli uskonut pienen Miladan kasvatuksen. Luostari oli

suuressa maineessa, ja kun Pavel kuuli että sisarensa oli päässyt

sinne kasvatiksi, tunsi hän sydämessään iloa ja ylpeyttä sekä

kiitollisuutta paroonitarta kohtaan, jopa koetti olla jonkun aikaa

Vinskan kehotuksista ja omasta halustaan huolimatta varastelematta

puita linnan metsästä.

Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Vanhan metsäherran jouduttua

eläkkeelle ja hänen poikansa astuttua sijaan, kiellettiin pääsy

metsään kokonaan kaikilta syrjäisiltä. Uusi säädös herätti

suuttumusta ja kiihotti vastarintaan. Niin muodostui mökkiläisten

lapsista kokonainen varasjoukkio, jonka luonnolliseksi johtajaksi

tuli Pavel. Pienissä parvissa läksivät he retkilleen, iloisina,

rohkeina ja viekkaina. He tunsivat piilopaikat ja salaiset polut

paremmin kuin itse metsänvartija ja riensivät jännitetyin mielin

seikkailuunsa, joka voi päättyä vain kahdella tavalla. Joko he

palasivat onnellisesti kotiin, selässään kantamus varastettuja puita,

saaden palkakseen kiitokset ja lämpimän illallisen, taikka joutuivat

metsässä kiinni ja saivat selkäänsä, ensinnäkin itse paikalla

varkaudesta ja sitten kotona siitä, että olivat niin huonosti

asiansa suorittaneet. Viimemainittu kohtalo koitui useimmiten

Pavelin osaksi, sillä hänen tehtävänsä oli paluuretken suojeleminen

ja hänet jätettiin huoletta pulaan, kun oltiin varmoja hänen

vaiteliaisuudestaan. Pavel ei ilmaissutkaan koskaan muita yrityksen

osanottajia, ja vaikka hän olisi sen tehnytkin, niin kukapa olisi

uskonut moisen ilkimyksen puheita.

Hänen maineensa kävi päivä päivältä kurjemmaksi. Jos metsässä

tehtiin mikä ilkityö tahansa, niin se luettiin hänen syykseen. Jos

siellä tavattiin viritetty ansa, niin se oli hänen laittamansa;

jos talonpojat kaipasivat kanojaan, potaattejaan, päärynöitään

j.n.e. -- hän ne kaikki oli varastanut. Ja jos joku häntä näistä

asioista moitti, silloin poika seisoi jäykkänä ja tuijotti äänetönnä

puhujan kasvoihin. Vanhemmat ihmiset eivät enää rohjenneet häntä

moittiakkaan; arvelivat hänen voivan ruveta kostoksi vielä heitä

kivittelemään. Lopulta hän esiintyi kaikille niin huonossa valossa,

että Virgilin perhe häneen verraten oli kuin itse viattomuus.

He eivät tulleet koskaan ajatelleeksi että Pavelin, kyetäkseen

suorittamaan kaikki nuo lukemattomat konnantyöt, joista häntä

syytettiin, olisi pitänyt olla satakätinen ja tuhatjalkainen.

Hän itse pääsi vähitellen asian perille, ja hänen mielessään

sikisi rajaton ylenkatse tuota tyhmyyttä kohtaan, joka oli valmis

panemaan kaikki hänen syykseen. Hän alkoi käyttää jonkinlaisella

nautinnolla hyväkseen jokaista tilaisuutta ärsyttääkseen noita

pelkurimaisia ja vihamielisiä kyläläisiä, ja niinkuin muut iloitsevat

heille osotetusta kunnioituksesta, niin hän iloitsi heidän

vihamielisyydestään. Hän teki mitä suinkin voi yhä vahvistaakseen

tuota vihaa, eikä ollut avomielinen edes papille rippituolissa.

Aika kului, kesä läheni loppuaan; jo joutui syyskuun ensimäinen

päivä, jota vietettiin suurena kirkkojuhlana. Vielä edellisenä

vuonna oli Pavel tunkeutunut ihmisjoukon läpi ja messun aikana

polvistunut avojalkaisena ja ryysyisenä talollisten lasten kanssa

alttarin eteen. Tänään hän ei edes astunut kirkkoon, vaan pysyttäytyi

sen ulkopuolella kuin kerjäläiset ja kulkurit, joiden joukkoon hän

pukunsakin puolesta hyvin sopi. Hänen entisvuosina liian pitkä,

vihreä takkinsa ulottui nyt ainoastaan vyötäisiin ja oli suurine

ja pienine paikkatilkkuineen oivallinen mallikokoelma Virgilovan

vanhoista vaatteista. Paljas rinta paistoi karkean paidan aukeamasta

ja likaisenharmaat, kutistuneet pellavahousut olivat vedetyt niin

korkealle polvien yläpuolelle, kuin olisi niiden omistaja juuri

aikonut kahlata puron yli.

Pavel seisoi nojaten pappilan puutarhanaitaan, käsivarsi koholla

sivulletaivutetun pään yli ja seurasi välinpitämättömin katsein

kirkkoväen ohikulkua. Siinä tuli ryhmä poikia ja tyttöjä;

viimemainitut menivät suoraan kirkkoon, edelliset jäivät

seisomaan tien viereen pystytetyn markkinakojun luo, tarkastaen

sen tavaroita yhteensoittoa odottaessaan. Muuan heistä, nuori

pienenläntä mies, jolla oli rumat, litteät kasvot, oli muita

huomattavampi pöyhkeän käytöksensä vuoksi. Hänellä oli hienot

vaatteet puoleksi kaupunkilaiskuosia ja hänen mustaan takkiinsa

oli paljaasta hyvinvoipaisuudesta käytetty niin paljon kangasta,

että se pullotti edestä kuin tynnyri ja muodosti taakse komean

kissanköyryn. Toiset pojat kohtelivat kyläkeikaria huomaavasti ja

koettivat pienestä pilanteonhalusta huolimatta pysytellä hänen

kanssaan hyvissä väleissä. Olihan se luonnollistakin. Hänhän oli

Peter, kunnanesimiehen ainoa poika, seudun suurimman ja vankimman

talonpoikaistalon perillinen.

Jo kuului ensimäinen kellonsoitto; väkeä ei enää kulkenut kirkkoon

suurissa laumoissa, ainoastaan jotkut myöhästyneet riensivät

kiireistä vauhtia kylätietä myöten. -- Aivan viimeisenä ja yksin

läheni Vinska, vetäen pian puoleensa Peteriä ympäröivän joukon

huomion.

"Hei vaan!" huudahti joku. "Onpas Vinska tänään korea! -- Miten

muhkea huivi hänellä on! -- Totta toisen kerran, eikö se olekkin

silkkiä! -- Ja sillä on päällään ainakin kuusi hametta! -- Ja miten

häveliään näköinen se on -- oo pyhä neitsyt!"

Jokaisella oli hänestä sana sanottavana, joko moite tai moitettakin

purevampi mielistely. Ainoastaan Peter vaikeni tähystellen

tarkkaavasti muuatta lintua, joka oli Vinskan lähestyessä lähtenyt

lentoon pappilan puutarhanportin pylvään päältä. Tyttö häipyi pian

kirkonoven luona seisovaan ihmisjoukkoon. Pojat seurasivat jälessä ja

Pavel kuuli muutaman sanovan toiselle:

"Haluaisinpa tietää mistä Virgilin tapainen vanha vääräsäärinen

ukonkutale on saanut noin kauniin tyttären."

Puhuteltu veti suutaan hymyyn: "Ja minä puolestani", vastasi hän,

"haluaisin tietää mistä tuon ukonkutaleen tytär on saanut niin

kauniit vaatteet."

Oli kuitenkin yksi, joka ei ollut huomannut noita kauniita vaatteita

eikä koko Vinskasta muutakaan kuin hänen jalkansa tai oikeammin

saappaansa. -- Se oli Pavel. Puoleksi unohtunut, suuren ilon ja

katkeran surun muisto oli taas herännyt hänen sielussaan, ja hän

muisteli sitä hitaalla, itsepintaisella tavallaan.

Kuu Vinska häntä haukkui, lopetti hän tavallisesti seuraavilla

sanoilla: "Ja tyhmä sinä olet, tyhmeliini, tyhmin koko kylässä!"

Pitkiin aikoihin eivät nuo sanat olleet vaikuttaneet häneen mitään,

vasta viime aikoina olivat ne alkaneet harmittaa ja hänestä tuntui

kuin niissä olisi ollut jonkun verran totta. "Tyhmä", mutisi hän

raapaisten otsaansa, -- "vaan en kuitenkaan niin tyhmä, kuin tuo

tytönriekale luulee." Ei kuitenkaan niin tyhmä, että hänen mielestään

olisi tykkönään hävinnyt muisto siitä, mitä oli tapahtunut vuosi

sitten, ja ettei jo silloin herännyt epäluulo voisi leimahtaa

uudelleen kahta voimakkaampana.

Jumalanpalvelus kesti kauvan. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun

laulu ja soitto vihdoin taukosi ja ihmisjoukko suoltautui kirkosta

ulos yhtä kiireisesti kuin äsken sisään. Pavel tähysteli sitä yhtä,

vaan ei saanut häntä näkyviinsä edes silloinkaan, kun kansanjoukko

jo oli hajaantunut ja osa ympäröi markkinakojua, toinen osa harvoin,

helposti tarkastettavin ryhmin astui pitkin kyläkatua. Vinska oli

kuin kadonnut, ja hänen kanssaan Peter.

Messun jälkeen olisi Pavelin pitänyt mennä kotiin ajamaan

Virgilin kanssa karjaa laitumelle, mutta nyt se ei johtunut hänen

mieleensäkään. Hän kuleksi lähiseudun metsässä ja vainioilla hakien

Vinskaa. Raivonsekainen levottomuus riehui hänen rinnassaan ja

vihdoin alkoi nälkäkin ahdistaa.

Illemmalla hän tuli kapakan luo, jonka ulkopuolella pidettiin hauskaa

elämää. Juopot lauloivat, pojat löivät painia, pikkutyttöjä hyppi

piirissä symbalin ja viulujen mukaan, joiden ääni tunkeutui avoimesta

ovesta kadulle. Uteliaat joukot piirittivät tanssituvan ikkunoita,

katsellen mitä sisässä tapahtui ja viskellen kompasanojaan.

Pitkällisen taistelun jälkeen vallotti Pavel vihdoin itselleen paikan

heidän keskuudessaan ja näki tanssivien parien pyörivän hämyisessä,

niukasti valaistussa huoneessa. Aivan lähellä sitä ikkunaa, jonka

ääressä Pavel seisoi, pyöritteli Peter Vinskaa. Hän näytti olevan

jo hyvässä nousuviinassa, oli heittänyt takin päältään ja sen

mukana ylhäisen käytöksensäkin. Peter paitahihasillaan oli yhtä

jokapäiväinen ilmiö kuin mikä renginretus tahansa.

Vinska, hänen käsivarteensa nojautuneena ja katse häveliäästi alas

suunnattuna, karahti tulipunaiseksi sanoista, joita Peter hänelle

kuiskasi, ja suudelmista, joita hän häneltä ryösti.

Tämän nähdessään unohti Pavel nälkänsä -- hänen maltittomuutensa

haihtui erään toisen, raivoavan, hänelle käsittämättömän tuskan

tieltä. Hän vääntelihe kuin peto häkissä ja kurkustaan tunkeusi

kamala mylvinä.

Ympärillä seisovat pelästyivät ja hänet työnnettiin syrjään, eikä hän

vastustellutkaan, vaan hiipi alkavassa hämärässä hitaasti tiehensä

kolkkoa kotiaan kohti. Mökistä loisti häntä vastaan harvinainen valo:

palava kynttilä. Se oli asetettu ikkunanlaudalle ja sen valossa istui

tuvan penkillä Virgil vaimoineen, välillään lautasellinen paistia ja

viinapullo. Vanhukset olivat hyvällä tuulella, istuivat, söivät ja

joivat. Pavel katseli heitä hetkisen pihalta, kääntyi sitte ympäri

ja astui alas mökin kohdalla olevan solatien suulle, jossa oikasihe

pitkäkseen sisäänkäytävän kuluneille tiiliportaille, päätään ovea

vasten varaten.

Siten olisi hänen pakostakin herääminen Vinskan kotiintullessa,

vaikkapa sattuisi nukkumaankin. Tunnit kuluivat. Ikkunalla palavan

kynttilän heikko valo sammui. Taivaalla kiitivät pilvet ja niiden

varjostama kuu muistutti Pavelia siitä talviyöstä, jolloin hän oli

lähtenyt Miladaa vapauttamaan.

Mikä narri hän oli silloinkin ollut -- minkälaisena narrina kulkenut

tähän päivään saakka!

Siitä ainoasta, joka ei ollut häntä milloinkaan häväissyt, ainoasta,

joka oli osottanut hänelle hyväntyön, hänestä hän oli kääntynyt

tyhmän epäluuloisena ja antautunut valheelliselle naiselle, joka

oli käyttänyt häntä hyväkseen, varastanut häneltä ja nyt nauroi

hänelle... Oih -- aivan varmaan sekä nauroi että pilkkasi! Vinska oli

niin kärkäs ivaamaan paljoa vähäpätöisemmistäkin asioista kuin mihin

hänen rajaton tyhmyytensä antoi aihetta.

"Mitä minä hänelle teen?" kysyi hän äkkiä ja vastasi samalla: "Lyön

kuoliaaksi!"

Ei mitään mietiskelyä -- mitä vielä? Hänen sielussaan ei ollut

vähintäkään tuskaa, ei pienintäkään epäröimistä, eipä edes epäilystä

siitä voisiko myös toteuttaa nopeasti tekemänsä päätöksen.

Hän nousi, avasi hiljaa mökin oven, otti Virgilin sauvan tulisijalta

ja asetti sen viereensä, istuutuen entiselle paikalleen entiseen

asemaansa.

Nyt hän rauhottui aivan täydellisesti, sulki silmänsä ja nukkui. Ei

syvästi, vaan tuommoista horros-unta, jommoista oli tapansa nukkua

öisin ulkona hevoslaitumella.

Aamun sarastaessa keveät askeleet hänet herättivät. Se oli Vinska.

Hilpeänä ja velton tyytyväisenä saapui hän paikalle, viattoman

veitikkamainen ilme kasvoillaan, viivytteli hetkisen nähdessään

Pavelin makaavan, nousi hiljaa portaille ja kumartui sysätäkseen

hänet syrjään. -- Silloin tarttui tämä tytön jalkaan ja veti hänet

maahan. Vinska kaatui sanaakaan sanomatta, mutta nousi samassa

polvilleen kun Pavel tavotti sauvaa... Yksi ainoa katse pojan

kasvoihin ajoi veren hänen poskiltaan.

"Pavel", änkytti hän, "mikä sinun on -- ethän toki aijo lyödä minua?"

Vinska nojausi molemmin käsivarsin pojan rintaa vasten katsoen häneen

tuskallisesti ja vavisten.

"Lyödäkkö? En -- _tapan_ sinut!" vastasi hän kääntäen päätään

välttääkseen hänen rukoilevaa katsettaan. "Mutta vedä ensin saappaat

jalastasi!"

"Pyhä äiti! Saappaidenko tähden aijot ottaa henkeni?"

"Niin!"

"Älä huuda noin... Vanhukset heräävät."

"Yhdentekevää."

Tyttö puristautui häntä lähemmäksi ja arka hymyily väreili hänen

huulillaan. "He tulevat avukseni, miten voit silloin lyödä minut

kuoliaaksi? Ole nyt hiljaa, ole hyvä."

Pavel koetti irtautua hänen syleilystään, syleilystä, joka toiselta

puolen täytti hänet autuailla onnen tunteilla, toiselta puolen häntä

kuohutti. Häntä raivostutti että suuttumuksensa tyttöä kohtaan tuntui

hiukenevan hänen hyväilyihinsä. "Hirtehinen!" huusi hän.

"Älä pauhaa", varotti Vinska. "Mitä hyötyä sinulla on siitä, että

tänne juoksee ihmisiä? Ole hiljaa! Minun puolestani saat lyödä minut

vaikka kuoliaaksikin, mutta ole hiljaa -- lyö minut sitte kuoliaaksi,

sinä tyhmä poika" -- ja nyt hän jo nauraa kikitti tyytyväisenä ja

voitonvarmana.

Sotkuisten suortuvain väliltä, jotka riippuivat Pavelin silmille,

välähti katse, jonka synkkä tuli sai tytön uudestaan värisemään. --

Hänen edessään ei enää ollutkaan typerä poika, vaan aikaisinkypsynyt

mies, ja vaistomaisesti pelastautui hän -- hänen syliinsä.

"Älä tee minulle mitään! Kuinka vaikea sinun olisikaan silloin

ollaksesi!"

Vinska seisoi hänen vieressään pidellen Pavelin kättä, josta sauva

oli hervonnut. Hän rukoili, hän imarteli, hän koetti hänen mieltään

liikuttaa ja surkutteli itseään: "Oi miten ikävä sinun tulisi minua,

ei kenenkään tulisi niin ikävä Vinska-raukkaa kuin sinun."

"Et ole mikään raukka!" raivosi hän. "Kelvoton olet -- ja minä menen

huomenna piirioikeuteen sinua syyttämään!"

"Saappaistako?" kysyi tyttö sydämellisesti ja hilpeästi nauraen.

"Niin."

Silmänräpäyksessä istuutui Vinska portaille, veti saappaat jalastaan

ja asetti ne Pavelin eteen. "Siinä ne ovat, saituri! En tarvitse

niitä! -- Kun virkan sanankin Peterille, niin hän ostaa minulle

toiset, paljoa kauniimmat."

Tuskissaan karjui Pavel: "Ei, ei! Ota minun, lahjotan ne sinulle. Kun

et vaan enää ole Peterin kanssa... Lupaatko?" Hän tarttui Vinskaa

olkapäihin ravistaen niin, että tämä ei enää lopulta kuullut eikä

nähnyt mitään: "Lupaatko, lupaatko?"

"Ole rauhallinen -- lupaan sen", vastasi tyttö. Mutta hänen äänensä

oli tätä lausuessaan niin epäluotettava ja kasvoillaan niin omituinen

ilme, että Pavel uhkasi nyrkkiä puiden:

"Varo itseäsi!"