Pavel ei ilmaissut kenellekään mitä hän oli aikonut linnassa
toimittaa, ja juuri tuo salaperäisyytensä oli muiden mielestä
selvin todistus siitä, että hänellä oli täytynyt olla mitä
kehnoimmat aikeet. Luultavasti murtovarkaus tai murhapoltto -- siitä
ilkimyksestä voi uskoa mitä tahansa. Se oli yleinen mielipide ja
vanhempain oikeudet omistava kunta määräsi Pavelin perinpohjaisesti
kuritettavaksi kylän opettajan herra Habrechtin käden kautta, koko
koulunuorison läsnäollessa.
Opettaja, kivuloinen ja hermostunut mies, suostui varsin
vastahakoisesti rangaistustuomion toimeenpanemiseen. Hänen
mielipiteensä oli, että tuollaisen nuoren katsojakunnan edessä
suoritettu kuritus harvoin hyödyttää sitä, joka sen alaiseksi
joutuu, ja aina vahingoittaa niitä, jotka ovat katsojina. "Julkinen
selkäsauna tekee elukan vielä äkäisemmäksi elukaksi", kuului hänen
kasvattajalle hiukan karkea lauseensa. Usein ennen oli hänen
vastaväitteensä otettu huomioon, mutta tällä kertaa siitä ei ollut
vähääkään apua.
Sinä päivänä, jolloin yöllinen sisäänmurtaja oli rangaistava,
otti opettaja hänet huoaten poliisin käsistä ja talutti tukasta
kouluhuoneen oven eteen. Sinne päästyä hän kohotti pojan rinnoille
painunutta päätä ja sanoi:
"Katso minuun, äläkä maahan, sinä lurjus!"
Sanat eivät olleet suinkaan ystävälliset, mutta mistä lie
johtunutkaan että ne vaikuttivat Paveliin tyynnyttävästi, ja
että sekin tapa, millä opettaja häntä samassa tukisti, herätti
jonkunlaista luottamusta ja miltei vahvisti sydäntä?
"Pelkää, sinä ilkimys, sinä uppiniskainen junkkari, pelkää!" jatkoi
opettaja edelleen, katsoi julmasti poikaan ja heilautti merkitsevästi
käsivarttaan. Pavel, joka ei ollut suvainnut kolmeen päivään lausua
kenellekään halaistua sanaa, joka kolmeen päivään ei ollut katsonut
ketään ihmistä kasvoihin, suuntasi aran katseensa opettajaan ja
virkahti silmiään vilkuttaen ja puolittain nauraen:
"Mutta minäpä en pelkää."
Koulusalista oli aikaisemmin kuulunut mehiläispesäntapaista surinaa,
sitte oli surina muuttunut äänekkääksi meluksi, ja paraikaa siellä
tapeltiin paraimmista katsojapaikoista alkavassa näytelmässä.
Opettaja murahti itsekseen ja ravisti uudelleen Pavelia:
"Vaikket pelkäisikään, niin huuda toki, huuda minkä jaksat, sen
neuvon annan sinulle!" sanoi hän, avasi oven ja astui sisään.
Samassa hiljeni elämä salissa, ei kuulunut enää kuin yksityisiä
tyytyväisyyden ilmauksia alkavasta nautinnosta; ystävällisesti
tunkeiltiin toisiaan lähelle penkeissä, yleinen sopu vallitsi
kaikkialla. Opettaja asetti Pavelin kateederin viereen ja katseli
ympärilleen etsien raippaa. Kun hän ei sitä kohta löytänyt tai
ei ollut löytävinään, huusi joku joukosta: "Siellä se on ikkunan
nurkassa." Ääni tuli viimeiseltä riviltä ja huutaja oli Arnost,
sen mökkiläisen poika, jonka luona Virgil asui vuokralla. Pavel
näytti hänelle nyrkkiä, mikä nosti oppilasjoukossa suuttumuksen
murinan. Toistasataa silmää katsoi vahingoniloisesti ja vihan innoin
päivettynyttä, ryysyistä poikaa. Hänen sappensa kiehui ja hän
ajatteli itsekseen niin selvään kuin ajatella saattoi: "Mitä minä
olen teille tehnyt? Minkätähden te olette minun vihollisiani?"
Habrecht vaati hiljaisuutta ja piti puheen, joka oli oppilaille
hämmästyttävä pettymys. "Olette riemua täynnä. Minkätähden? Tuntuuko
hyvältä että toinen saa selkäänsä? Malttakaapas! Se tulee koskemaan
teihinkin! Jokainen teistä" -- opettajan ääni aleni salaperäiseksi
kuiskaukseksi ja hän ojensi hitaasti etusormensa kuulijakuntaa
kohti -- "jokainen, joka siellä nyt istuu ja on vahingonilosta
puhkeamaisillaan, on pian tuskasta puhkeava. Jokainen, joka kurkistaa
tänne ja katselee tätä selkäsaunaa, saa tuntea sen omassa
nahkassaan ... omassa nahkassaan!" toisteli hän salaperäistä
ennustustaan, joka näytti häntä itseäänkin värisyttävän. "Ja nyt
katsokaa, mihin opettaja pystyy!"
Kaikki lapset kauhistuivat sitä ihmettä, mikä heitä tulisi
kohtaamaan; vain syrjästä heitettiin arkoja silmäyksiä tuohon
pelottavaan mieheen, jonka pitkässä, laihassa olennossa oli jotain
aavemaista. Pojat tuijottivat lattiaan, tytöt peittivät kasvonsa
esiliinoillaan.
Opettaja ryhtyi rivakasti toimeensa. Huimaavalla nopeudella
pyöritteli hän vitsaa rangaistavan korvien ympärillä antaen
sen jälkeen muutamia lyöntejä, jotka poika otaksui varsinaisen
selkäsaunan alkajaisiksi. Mutta sen sijaan, että se olisi seurannut,
keskeytti opettaja äkkiä toimensa sanoen: "Katsokaahan, lasinikin
jo putosivat... Nosta ne lattialta... Rangaistuksesta voit kiittää
tunnin loputtua."
Pavel tuijotti häneen tylsän kummastuneesti, odottaen yhä vielä
varsinaista selkäsaunaa. Mutta silloinpa poika kuulikin sen jo
saaneensa ja sai käskyn istuutua viimeisen penkin viimeiselle sijalle.
Opettaja veti nenäliinansa esiin, pyyhki hikeä otsaltaan, otti aimo
hyppysellisen nuuskaa ja alotti opetuksen.
Arnost, joka punotti kuin krapu, kuiskasi naapurilleen: "Katsoitko?"
-- "Pikkusen", vastasi tämä. -- "Tunsitko mitään?" -- "Tuntuu
selässä." -- "Minun korviani kuumottaa." -- Muuan pieni utelias
tytöntypykkä, jonka silmä sattumalta oli osunut esiliinassa olevan
reijän kohdalle ja siitä hiukan kurkistanut, tunnusti muutamille
tovereilleen, että hänestä tuntui kuin hän olisi istunut herneitten
päällä.
Oppitunnin päätyttyä aikoi Pavel poistua muiden kera, mutta
koulumestari pidätti hänet, katsoi häneen kauvan tiukasti ja kysyi
lopulta eikö häntä hävettänyt.
"Ei", vastasi Pavel hiljaa.
"Eikö? Vai ei? Olet siis kaiken häpysi kadottanut?"
Poika aikoi jälleen itsepintaisesti vaijeta, menettely jonka opettaja
tunsi ennestäänkin koulunsa kurjimpien oppilaiden kautta. Tähän asti
hän oli jättänyt pojan oman onnensa nojaan, mutta tänään, jolloin
hänen oli pitänyt häntä rangaista todistamattomasta rikoksesta, tunsi
hän tuota hylkiötä kohtaan myötätuntoisuutta. Pojan tila suorastaan
koski häneen ja hän jatkoi katkerasti:
"Häpeässä kasvanut, niin todellakin _kasvanut_, -- pian jo neljäntoista
vanha -- häpeään tottunut, ei enää tiedä miltä se tuntuukaan!"
"Tiedänpä jo!" virkkoi Pavel ja lapsen suupieliin ilmausi vanhan
ihmisen kivettynyt katkeruuden piirre. Hän ei ollut käsittänyt, mitä
opettaja oli aikaisemmin tarkottanut noilla lyönneillään, jotka
tuskin koskettivat häntä; mutta sen hän ymmärsi, että tämä keskustelu
kosketti hänen viheliäiseen elämäänsä.
"Tiedänpä jo", toisti hän äänellä, jossa teeskennellystä reippaudesta
huolimatta ilmeni syvä tuska.
Opettaja katsoi häneen tarkkaavasti. Poika oli kaiken viheliäisyyden
perikuva! Luonto ei siihen ollut syypää -- siinä suhteessa Pavel
oli moitteeton ja terve. Sitä osotti leveä rinta, punaiset huulet
ja vahvat, kellahtavat hampaat. Mutta luonnon hyvät tarkotukset
olivat menneet hukkaan kovan työn, huonon ravinnon ja kaikellaisten
laiminlyöntien kautta. Sellaisena kuin hän siinä seisoi: ruskeine,
takkuisine pörhötukkineen, jonka vuoksi alati rinnoilla riippuva
pää näytti luonnottoman suurelta, kuoppaisine poskineen, ulkonevine
poskipäineen, laihoine luisevine ruumiineen, jota ympäröi ryysyinen,
vihreä kesätakki, rääsyihin käärittyine jalkoineen, oli hän yhtä
vastenmielisen kuin surkuteltavan näköinen, koskapa näytti jotenkuten
itsekin tietävän viheliäisen tilansa. Opettaja vaikeni pitkään,
samoin Pavel, mutta pojan alahuuli venyi yhä pitemmälle ja hän alkoi
vilkuilla oveen päin, ikäänkuin etsien tilaisuutta poistuakseen.
Silloin virkahti opettaja vihdoinkin: "Älä ole niin typerä! -- Kun
olet koulusta poissa tuolla ulkona, pitää sinun ajatella miten
pääsisit sisään, eikä silloin kuin olet sisällä, miten pääsisit
ulos". Pavel säpsähti. Tämä oli taasen aivan käsittämätöntä
ja viittasi siihen käsitykseen, mikä kansalla yleensä oli
koulumestarista: että tämä kykeni ihmisten ajatuksia lukemaan.
"Mene", jatkoi opettaja, "ja tule takaisin huomenna ja
ylihuomennakin, ja jos teet niin kahdeksan päivää peräkkäin, saat
minulta parin oikeita saappaita."
Saappaat! -- Semmoiset kuin talonpoikainkin lapsilla? Oikeat
pitkävartiset saappaat? Pitkin kotimatkaa toisti Pavel lakkaamatta
noita sanoja, se tuntui suorastaan satumaiselta. "Oikeat saappaat!"
Hän unohti innoissaan senkin, että oli aikonut antaa Arnostille
selkään; seisoi seuraavana aamuna koulunoven ulkopuolella jo ennen
kuin se avattiinkaan ja ahersi pitkin tuntia tulisella innolla.
Eikä hän ottanut kuuleviin korviinsakaan Virgilin ja hänen vaimonsa
jyrkkiä varotuksia, joiden tarkotus oli pakottaa häntä menemään
tehtaaseen työhön sen sijaan että suotta koulussa huvitteleisi. Tosin
pakotuskin oli hiukan salamyhkäistä, sillä julkista pakkoa he eivät
rohjenneet käyttää estääkseen poikaa talvisaikana koulua käymästä,
sehän olisi liian huomattavasti poikennut kunnan kanssa tehdystä
sopimuksesta.
Kului niin nuo seitsemän päivää, ja viimeisen iltapäivänä tuli Pavel
juoksujalassa kotiin, kummassakin kädessä uusi saapas.
Vinska oli yksin kotona, kun Pavel astui sisään. Hän tarkasteli
poikaa, kun tämä asetti nuo kiiltävät jalkineet tulisijan nurkkaan
ja meni sitte itse jonkun matkan päähän vaipuen hiljaiseen ihailuun.
Iloa eivät nuo katkerapiirteiset kasvot voineet ilmaista, mutta ne
näyttivät tavallista vilkkaammilta ja niissä kuvastui jonkunlainen
kömpelö tyytyväisyys.
Kerran hän astui lähemmäksi, kohotti ilmaan toista saapasta, hankasi
sitä hihallaan, suuteli ja pani jälleen paikoilleen.
Asuinhuoneesta kajahti silloin äänekäs ivanauru. Vinska astui
kynnykselle ja nojaten hartioitaan ovipieltä vasten (ovea ei
ollutkaan huoneen ja porstuan välillä) kysyi hän:
"Mistä olet saappaat varastanut, roikale?" Poika ei edes kääntänyt
päätään häneen päin, vastauksesta ei puhettakaan. Mutta kun Vinska
yhä uudisti ja uudisti kysymyksensä, härnäsi Pavel lopulta takaisin:
"Varastanut, aivan niin, varastanut!"
"Aasi!" jupisi tyttö. "Nythän sen itsekin myönnät."
Vinskan harmaat silmät siirtyivät mielitekoisesti vuoroin
saappaisiin, vuoroin omiin, siromuotoisiin paljaisiin jalkoihinsa.
Pavel oli kyykistynyt maahan uuden kallisarvoisen omaisuutensa
viereen. Tuntui kuin hänen pitäisi sitä suojella lähenevältä
vaaralta ja hän koetti rohkaista itseään. Vinska kallisti päätään,
hymyili äkkiä pojalle, joka katsoi häneen uhmaten ja laverteli
mielistelevästi:
"Kuulehan, sano mulle mistä olet ne saanut?" Pavel ei ymmärtänyt
mitä hänelle nyt tapahtui. Tuolla samalla äänellä oli hän äskettäin
kuullut Vinskan puhuttelevan Peteriä, joka oli hänen rakastajansa.
Kuumat aallot kohosivat hänen rintaansa, hän ahmi silmineen
viekottelevaa asuinkumppaniaan ja luuli tuota ahdistavaa tunnetulvaa
haluksi rynnätä hänen kimppuunsa, antaakseen tytölle perinpohjaisen
selkäsaunan.
Kaiken tuon ohessa hän ei liikahtanut paikaltaan, avasihan vain
sangen vastahakoisesti huulensa ja sanoi:
"Opettaja on ne minulle antanut." Vinska alkoi hiljaa kikittää: "Vai
niin -- vai se! Kun olet ne häneltä saanut, silloin ei sinulla mitään
olekkaan."
"Mitä -- eikö mitään?"
"Ei kerrassaan mitään! Huomenaamuna, kun heräät, ovat saappaat
kadonneet."
"Kadonneet?... Mikseivät nyt heti!"
"Niin vaan on: mitä opettaja antaa lahjaksi, se ei säily yön yli.
Tiedäthän että hän on noita."