Soleschaun kunnallishallinto sai nyt ratkaistavakseen kysymyksen:
miten oli meneteltävä tuomittujen lasten suhteen? Sukulaisia, jotka
olisivat olleet velvotetut pitämään heistä huolta, ei ollut, ja
sulasta ihmisrakkaudesta ei kukaan asiaan puuttunut.
Neuvottomuudessaan läksi kunnallishallinnon esimies, Pavel ja Milada
mukanaan, linnaan pyytäen saada tavata linnanrouvaa.
Niinpian kun tuo vanha rouva oli kuullut mistä oli puhe, riensi
hän kiireisesti pihalle, niin kiireisesti kuin vanhat jalkansa,
joista toinen oli huomattavasti toista lyhyempi, suinkin myönsivät.
Jyrkkäpiirteiset kasvot eteenpäin kurotettuina, kotkan-nenällä
silmälasit, kyynärpäät loitos taakse työnnettyinä nilkutti hän
odottavien luo. Kunnanesimies, muhkea mies parhaimmassa ijässä, nosti
hattuaan ja raapasi kunnioittavasti jalallaan.
"Mitä te tahdotte?" sanoi linnanrouva katsoen häneen tiukasti.
"Tiedän sen liiankin hyvin; mutta siitä ei tule mitään! Sen rosvon
lapsista, joka on murhannut hyvän kirkkoherramme, en tosiaankaan
välitä... Siinähän se on poika. Minkä näköinen hän onkaan! Kyllä minä
hänet tunnen; hän on varastellut minun kirsikoitani. Eikö niin?"
Rouva kääntyi Paveliin, joka sävähti tummanpunaiseksi ja alkoi
hädissään katsoa kieroon.
"Miksei hän vastaa? Miksei hän ota lakkia päästään?"
"Koskei hänellä ole lakkia", selitti kunnanesimies.
"Vai niin? Mikä hänellä sitten on tuossa päässä?"
"Pörröinen tukka, teidän ylhäisyytenne."
Kuului heleätä naurua, joka kuitenkin heti vaikeni vanhan rouvan
kohottaessa uhkaavasti kuivaa etusormeaan naurajaa kohti.
"Ja tuossa on tyttö. Tule tänne!"
Milada lähestyi luottavasti ja linnanrouvan ankaruus lientyi
vähitellen katsellessaan tytön ystävällisiä kasvoja. Hänen katseensa
tarkasteli hetkisen pientä ryysyistä olentoa ja siirtyi vihdoin
hentoihin, likaisiin jalkoihin.
Vanhassa rouvassa tapahtui äkkiä muuan noita hänelle tavallisia
mielenmuutoksia.
"Tytön tahdon kuitenkin ottaa pois kunnan käsistä. En tosiaankaan
tiedä minkätähden minun pitäisi huolehtia kunnan hoidokkaista. Mutta
sen tiedän, että lapsi teidän huostassanne menee tärviölle, ja lapsi
ei ole syntynyt teidän tärveltäväksenne."
Kunnanesimies yritti panemaan häveliään vastalauseen.
"Parasta, kun ette puhu mitään", keskeytti häntä linnanrouva. "Kyllä
minä tiedän. Ne lapset, joiden koulunkäynnistä kunnan tulisi pitää
huolta, eivät vielä kahdentoista vanhoinakaan osaa erottaa A:ta
Z:sta." --
Rouva pudisti moittivasti päätään, katsoi jälleen Miladan jalkoihin
ja jatkoi: "Ja ne lapset, joille kunnan pitäisi hankkia kengät,
juoksevat aina avojaloin. Minä tunnen teidät", sanoi hän ehkäisten
esimiehen uudistetun vastaväite-yrityksen. "Olen jo aikoja
sitte luopunut kaikista puuhista saada mitään muutoksia aikaan
laitoksissanne. Ottakaa te poika mukananne ja pitäkää hänestä huolta
omalla tavallanne; hän joutaa kyllä kuleksia kunnanlapsena. Tyttö
jääköön tänne."
Vanhan rouvan viittausta noudattaen poistui esimies, hyvillä mielin
kun oli vapautunut edes toisesta puolesta kylän osaksi joutuneesta
taakasta. Pavel seurasi häntä pihan toiseen päähän saakka, mutta
jäi sinne seisomaan katsellen taakseen sisartaan. Paikalle oli jo
saapunut joku palvelijatar, jolle armollinen rouva antoi käskyjään
Miladan suhteen.
"Kylvettäkää!" kuului käsky. "Polttakaa rääsyt ja hakekaa vaatteita
joululahjavarastosta!"
"Saako hän myös jotain syödäkseen?" johtui Pavelin mieleen. Tyttö on
varmaankin nälissään. Siitä asti kun poikanen kykeni ajattelemaan,
oli hänen suurimpana huolenaan ollut suojella lasta nälältä. Vaatteet
ovat kyllä hyviä, kylpeminenkin käy laatuun, varsinkin suuressa
joukossa hevosuittopaikoilla. -- Kuinka usein olikaan Pavel kantanut
pienokaisen veden ääreen antaakseen tytön sitte siellä mielinmäärin
pulikoida! -- Mutta pääasia oli kuitenkin -- saada jotakin suuhunsa.
"Sano, että olet nälissäsi!" huusi poika neuvoen sisarelleen.
"Vieläkö se poika siellä vetelehtii! Laittau tiehesi!" kuului ääni
linnasta päin.
Esimies, joka oli jo ennättänyt puutarhan kulmaukseen, kääntyi
ympäri, tarttui Pavelin kaulukseen ja veti hänet mukanaan.
Kolme päivää neuvotteli kunnallishallinto Pavelin kohtalosta.
Vihdoin syntyi heissä oiva ajatus, jota kiiruhtivat heti
toteuttamaan. Linnaan laitettiin lähetystö, joka teki paroonittarelle
alamaisimman anomuksen: koska hän jo oli ollut niin _dobrotiva_
(kaikkeinarmollisin) että oli ottanut huostaansa onnettoman Holubin
tyttären, eikö hän tekisi samoin pojankin suhteen?
Kylän isät saivat jyrkästi kieltävän vastauksen ja neuvottelut
alkoivat uudelleen.
Mitä tehdä?
"Mitäpä muutakaan, kuin mikä on tällaisissa tapauksissa tavallista",
arveli kunnanesimies. "Poika kiertäköön talosta taloon ja saakoon
kustakin päivän kerrallaan ruokansa ja ylläpitonsa."
Kaikki talonpojat kieltäytyivät. Ei kukaan halunnut murhaajan poikaa
omain lastensa toveriksi edes päiväksi kerrallaan.
Viimein päästiin asiasta yksimielisyyteen: poika jääköön samaan
paikkaan, missä on - minne oma isänsäkin oli hänet jättänyt:
huijarin, kunnanpaimenen luo.
Jos kunta olisi suonut itselleen sellaista ylellisyystavaraa kuin
omatunto, ei moinen päätös olisi edes päähän pälkähtänyt. Paimen
(jolla oli klassillinen nimi Virgil) ja hänen vaimonsa sekä se
mökkiläinen, jonka luona he asuivat, olivat seudun huonomaineisimpia
eläjiä. Mies oli juopporatti, vaimo viekas ja ilkeä, oli useat kerrat
vedetty oikeuteen puoskaroimisesta, mutta jatkoi siitä huolimatta yhä
salaperäistä ammattiaan.
Kenenkään mieleen ei olisi johtunut luovuttaa ketään muuta lasta
moisiin käsiin, mutta Pavel ei muka tulisi siellä näkemään sen
huonompaa kuin mitä jo sadasti oli omassa kodissaankin nähnyt.
Näin siis nujerrettiin hävyltä niskat ja suostuttiin maksamaan
vuosittain 4 mittaa jyviä Pavelin ylläpidosta. Paimen sai oikeuden
käyttää poikaa karjan ajamiseen ja paimentamiseen sekä lupasi
puolestaan valvoa, että tämä sunnuntaisin kävisi kirkossa ja talvisin
niin usein kuin mahdollista koulussa.
Virgil asui perheineen pienessä huonepahasessa kylän laidalla
olevassa hökkelissä. Huone oli sylen pituinen ja saman verran leveä
ja siinä oli neliruutuinen ikkuna, kukin ruutu puolen tiilikiven
kokoinen. Ikkunaa ei voitu koskaan avata, sillä silloin olisivat sen
mädänneet puitteet särkyneet. Ikkunan alla huoneessa oli penkki, joka
oli paimenen makuusijana, ja vastapäätä penkkiä oljilla täytetty
sängyntapainen, jossa vaimo ja tytär nukkuivat. Huoneeseen johti
kapea etehinen, jonka toisessa päässä oli tulisija. Se olisi samalla
voinut käydä lämmitettävästä uunistakin, mutta sitä käytettiin
harvoin kumpaiseenkaan tarkotukseen, sillä puiden varastaminen oli
käynyt yhä vaikeammaksi. Nyt siinä säilytettiin perheen niukkaa
vilja- ja leipävarastoa; siellä ajelehti niinikään Virgilin aina
likaiset saappaat, ruoska ja sauva; sitte kaikenmoista likaista
sekatavaraa, vanhoja pulloja, sangattomia koreja, astiansirpaleita
y.m. rojua.
Tähän romukasaan oli Pavel sovittanut Miladan makuusijan, ja siellä
nukkui tyttönen kokoonkääriytyneenä kuin kissanpoika. Itse hän
oikasihe lattialle, aivan tulisijan kupeelle, ja kun tyttönen yöllä
sattui heräämään, tavotti hän käsineen veljeään, veti häntä tukasta
ja kysyi: "Oletko siellä, Paveliseni?"
"Täällä olen, nuku sinä vaan", murisi poika vastaukseksi, purren
toisinaan tyttöä leikillään sormeen. Tämä siitä taas leikillään
huudahtamaan, niin että Virgil ärjäsi heille asuinhuoneesta: "Hiljaa
siellä, senkin marakatit!"
Vavisten vaikeni Milada ja Pavel kohosi kuulumattomasti polvilleen,
silitteli lasta ja kuiskaili hänelle hiljaa, kunnes tämä rauhottui ja
nukkui uudelleen.
Kun poika laskeutui ensimäistä kertaa vuoteelleen ilman sisartaan,
ajatteli hän: "Nytkös kelpaa, nyt ei ainakaan tyttöriepu häiritse
untani". Mutta jo aamun sarastaessa juoksi hän pitkin kyläkatua
suoraa tietä linnaan. Se sijaitsi puutarhan keskellä, jota ympäröi
metallinen lanka-aita ja tiheä, aina viheriöivä kuusinen pensasaita,
joka esti kaiken näköalan tähän pyhättöön. Pavel asettui portin
luo, vastapäätä rakennuksen ovea, painoi kasvonsa sen rautalisteitä
vasten ja odotti. Kotviin ei kuulunut mitään, mutta äkkiä oli
Pavel kuulevinaan ikkunoiden ja ovien avaamista ja sulkemista sekä
epäselviä huutoja, joiden joukossa oli tuntevinaan Miladankin
äänen. Samassa ryöpsähti äkkinäinen tuulenpuuska, irrottaen puista
kuivuneita oksia ja kiidättäen kuivia lehtiä hurjaa vauhtia
ilmassa. Palvelijain puolelta tuli kaksi palvelustyttöä juosten
päärakennukseen; toinen oli vähällä kompastua vanhaan riikinkukkoon,
joka kävellä kääntelihe juhlallisesti pihalla. Tämä hyppäsi syrjään
niin hullunkurisesti, että Pavelin piti nauraa ääneensä. Elämä alkoi
vilkastua linnassa ja sen ympärillä, käytiinpä jo puutarhanportinkin
kautta. Mutta jokainen, joka siitä kulki, sulki sen huolellisesti
jälkeensä. Se oli varokeino, joka uutuutensa vuoksi herätti monen
ohikulkijan huomiota. Puutarhanportti sulettuna keskellä päivää, mitä
se oli olevinaan? Moinen järjestys tuskin kauvan pysyisi käytännössä.
Mutta se pysyi, kyläläisten yleiseksi ihmetykseksi ja harmiksi.
Vähitellen saatiin syykin tietää.
Pavelille kertoi asiasta Vinska, ruman paimenen kaunis tytär,
seuraavasti:
"Sinä retvana, sisaresi on samanlainen retvana kuin sinäkin.
Patruscka, joka on kyökkipiikana linnassa, sanoo että armollinen
rouva kohtelee sisartasi kuin omaa lastansa, mutta sisaresi vain
tahtoo livistää tiehensä. Sentähden on linna nykyään sulettuna kuin
rahakirstu. Olisinpa minä armollisen rouvan sijassa, niin enpä
kärsisikään moisia metkuja. Kyllä tiedän, mitä tekisin... Sinun isäsi
on hirtetty, sisareltasi sitoisin kädet ja jalat ja ripustaisin
mokoman otuksen seinään riippumaan."
Tämä kuva väikkyi Pavelin silmissä pitkin päivää ja yöllä se
sekaantui erääseen toiseen aikaisemmilta lapsuuden ajoilta. Silloin
hän oli kerran nähnyt miten metsäherra kantoi kotiin metsässä
kiinniottamaansa nuorta kaurista. Sen jalat oli sidottu nuoralla
yhteen ja otus riippui niistä kepissä metsäherran selässä. Pavel
muisteli miten sen hintelä kaula oli kaartunut, miten se oli korviaan
höristänyt ja pyrkinyt päätään kohottamaan, muisteli tuon hennon
eläimen epätoivoista katsetta.
Nyt hän näki unissaan nuo samat silmät -- mutta ne olivatkin Miladan
silmät.
Kerran huusi hän ääneensä: "Oletko sinä siellä?" nousi istualleen
ja toistaen "oletko sinä siellä?" haparoi etsien ympärilleen,
jolloin heräsi. Salaman nopeudella ja myrskyn voimalla yllätti hänet
lamauttava yksinäisyyden tunne. Kovapintainen poika puhkesi kyyneliin
ja kiihkeihin nyyhkytyksiin herättäen ulvonnallaan sekä isäntäväkensä
että seinän toisella puolella nukkuvan mökkiläisperheen. Koko joukko
tuli paikalle koettaen saada uhkauksilla häntä vaikenemaan, mutta
kun niistä, ankarimmistakaan, ei ollut mitään apua, heitettiin hän
lopulta yhteisin voimin ovesta ulos.
Olihan tuollainen keikaus omansa taltuttamaan kiihkeimmätkin
tuskan tunteet. Pavel jäi hetkiseksi makaamaan aivan hiljaan ja
rauhallisesti kovaksi jäätyneelle maalle. Tuo uusi ja järisyttävä
ikävöimisen tunne haihtui vähitellen ja sijaan astui vanha tuttava:
uhkamielisyys, kylmä jäytävä viha.
"Odottakaahan", ajatteli hän, "odottakaahan hiukan, vielä minä...!"
Samassa syntyi hänessä päätös tehdä loppu asian nykyisestä tilasta.
Suunnitelma valmistui vitkalleen Pavelin hitaasti työskentelevissä
aivoissa. Mutta kun se pingotus, minkä suunnitelman laatiminen oli
hänelle tuottanut, oli loppuun kestetty, näytti kaikki leikiltä. Hän
tunkeutuu linnaan, riistää sieltä sisarensa ja menee hänen kanssaan
vuorten yli vieraaseen seutuun, hankkii siellä itselleen työtä eikä
koskaan enää kuule vanhemmistaan muistutettavan.
Voittajan tuntein nousi Pavel maasta ja kiersi suuressa kaaressa
kylän rakennusten takaa linnan puutarhaa kohti. Yövartijan pilli
varotti häntä ystävällisesti kiellettyjä teitä astumasta. Vainioita
peitti kova, paksu lumivaippa, maa hohti vaaleampana kuin taivas,
jolla kelmeä kuu sukelsihe yhä uudestaan ja uudestaan kiitävien
pilvien taa. Pavel ennätti puutarha-aitauksen luo, kiipesi sen
yli, nousi kuusiaidan huippuun ja laskeutui sieltä oksa oksalta
maahan. Nyt hän siis oli puutarhassa, tiesipä vielä tarkoin missä
kohti kylään nähden, ja että se oli paras paikka, minkä hän
oli voinut valita sekä tuloaan että myöhempää pakoaan varten.
Yhä kasvavan luottamuksen kannustamana astui hän eteenpäin ...
suoraan eteenpäin astumallahan hänen pitäisi lopulta saapua linnan
eteen. Mitä sitten olisi tehtävä, siitä hän ei ollut vielä aivan
selvillä. Hän meni Miladaa vapauttamaan, se oli varmaa, ja mitä
epäilyksiä ja neuvottomuutta lie mielessään liikkunutkin, tuo ajatus
kuitenkin hänen sieluaan kirkasti, siitä hän piti kiinni. Sekään
ei huolestuttanut, että häntä alkoi kovasti paleltaa kurjissa
vaatteissaan ja että jäsenensä olivat vilusta kangistua. Paljoa
pahempi oli, että yö kävi yhä pimeämmäksi, niin että Pavel töytäsi
tuon tuostakin jotain puuta vasten ja kaatui. Ensi kerralla hän
ponnahti kuin jousi jälleen jaloilleen, mutta jo toisella ilmestyi
viettelijä: "jää toki hiukan lepäämään, makaa, nuku!" Siitä
huolimatta hän lujasti voimiaan ponnistellen nousi ylös, kaatui
jälleen ja saapui vihdoin määräpaikkaansa -- linnaan. Kovasti
tykytti sydämensä, kun hän kosketti vanhaan, rapistuneeseen muuriin.
Kukaties hän on hyvinkin lähellä sisartaan, kukaties tyttönen nukkuu
juuri siinä huoneessa, jonka ikkunan luona hän nyt seisoo, jota hän
ylettyy käsin koskettamaan... Voisihan se olla _mahdollista_ --
miksikäs ei? Ja hän alkaa hiljaa, aivan hiljaa koputtaa... Silloin
hän kuulee vieressään murisevaa ääntä, joku lyhytsäärinen olento
tulee hiipien paikalle ja syöksyy silmänräpäyksessä hänen päälleen
kurkkua tavottaen. Pavel tukehuttaa esiinpuristautuvan tuskanhuudon
ja vastustaa koiraa kaikin voimin. Mutta se on häntä voimakkaampi,
tottunut vihollisten ahdistaja. Sen ulvonta herättää linnan väen. He
juoksevat unisina ja pelästyneinä paikalle, mutta nähdessään että
rauhanhäiritsijä onkin vain lapsi, kasvaa heidän rohkeutensa. Pavel
piiritetään ja voitetaan, vaikka hän puolustautuukin villipedon
raivolla.