Lokakuussa vuonna 1860 otettiin maakunnan pääkaupungissa B:ssa
lopullisesti käsiteltäväksi tiilentekijä Martin Holubia ja hänen
vaimoansa Barbara Holubia koskeva oikeusjuttu.
Pariskunta oli kesäkuun lopulla samana vuonna saapunut kotipaikastaan
Soleschausta kahden lapsensa, kolmentoistavuotisen pojan ja
kymmenvuotisen tytön kera Kunovicin kirkonkylään, joka sijaitsee
Hrad-nimisen kukkulan juurella Marsvuoristossa. Heti ensi päivänä
oli mies tehnyt työsopimuksen kylän suurtilallisen kanssa, vienyt
vaimonsa, poikansa ja eräät päiväpalkkalaiset työpaikalle ja sen
jälkeen mennyt itse kapakkaan juopottelemaan. Samaan tapaan jatkui
elämä koko sen kolmen kuukauden ajan, minkä perhe oli Kunovicissa.
Vaimo ja poika Pavel tekivät työtä. Mies oli joko täydessä
humalassa tai sellaiseen hommautumassa. Monesti hän saapui horjuen
tiilityöhyeen yhteiseen makuupaikkaan: lautavajaan, ja semmoisen
tapauksen jälkeisenä aamuna ilmestyivät muut perheenjäsenet aina
mustelmilla koristeltuina ja ontuvina savikuopalle. Päiväläiset,
jotka eivät suostuneet tiilentekijän heihinkin ulotuttamaan
kotikuriin, läksivät tiehensä; uusia tuli, mutta ne katosivat
yhtä nopeaan kuin edellisetkin. Vihdoin ei työpaikalla ollut enää
muita kuin vaimo ja lapset. Äiti oli kookas, voimakas nainen,
päivänpaahtamissa kasvoissaan yhä vieläkin muinaisen kauneuden
häviämättömiä merkkejä; poika kömpelö, lyhytniskainen, takkuinen
karhunpenikka. Tyttönen, Milada nimeltään, oli siro, hintelä
olento, jonka kirkkaansinisistä silmistä säteili hilpeyttä ja
älyä enemmän kuin Barbaran ja Pavelin tummanruskeista yhteensä.
Pienokainen toimitti jonkunlaista tarkastajan virkaa heidän suhteensa
ja oli apuna kaikellaisissa pikkuasioissa. Ilman tyttöstä ei
tiilenlyöntipaikalla olisi milloinkaan vaihdettu sanaakaan, sillä
äiti ja poika ahertivat aamunsarastuksesta yöpimeään levähtämättä,
synkkinä ja äänettöminä.
Sellaista oli elämä päivästä toiseen, eipä edes pyhäisin tai
juhlapäivinäkään heretty työstä. Se sai kylän hurskaat kauhistumaan
ja asia joutui vihdoin papinkin korviin. Hän kielsi jyrkästi perheen
moista vallattomuutta harjottamasta. Mutta kieltoa ei toteltu.
Silloin saapui hengellinen herra Marian taivaaseennousemisjuhlan
iltapäivänä itse paikalle ja käski Holubin vaimon tuossa tuokiossa
lopettamaan juhlapäivän pyhyyttä loukkaavan toimensa. Nytpä sattui
onnettomuudeksi että isä Martin, joka juuri selvitteli vajassa
äskeistä humalaansa, heräsi tuona sopimattomana hetkenä, nousi
vuoteeltaan ja syöksähti paikalle. Ensi huomio: Pavel seisoo suu
auki, käsivarret velttoina sivulla riippuen ja nähtävästi täynnä
hartautta papillista nuhdesaarnaa kuunnellen; silmänräpäys: Holub
iskee kuin haukka takaapäin pojan niskaan. Kirkon mies rientää
pikaisesti pojan avuksi ja pelastaa hänet isän pahoinpitelystä, mutta
vetää samalla tiilentekijän kiukun itseään kohti. Kaikkien niiden
läsnäollessa, jotka Holubin huutojen kutsumina kerääntyvät paikalle,
syytää tuo raivoisa mies häntä kohtaan haukkumasanoja ja juoksee
äkkiä, nyrkkiin puristettu käsi ojona hänen eteensä. Pappi, joka
ei kadota hetkeksikään mielenmalttiaan, kääntää inhoten päätään ja
antaa suojakseen kohottamallaan kepillä humalaiselle keveän lyönnin
päälakeen. Martin rupee kiljumaan, heittäytyy maahan, kiemurtelee
kuin mato ja ulvoo että hengellinen herra on lyönyt hänet kuoliaaksi
-- aivan kuoliaaksi.
Aluksi hän sai osakseen yleisen pilkkanaurun, mutta lopulta ilmaantui
utelevien joukosta joitakuita puolustajiakin. He kohottivat
äänensä hänen hyväkseen, kohtasivat vastarintaa ja vastasivat taas
vuorostaan tavalla, joka oli vähällä johtaa yleiseen käsikähmään.
Kunnioitus pappia kohtaan vaikutti kuitenkin sen verran, että
kastelijat siirtyivät toiseen paikkaan. He läksivät kapakkaan, jossa
hengellisen herran lyömä mies piti sellaista melua, että vihdoin
joukko nuoria talollisten poikia koetti tehdä lopun tuon metelöivän
joukon rähinästä. Nytpä syntyi tappelu, jommoista ei oltu nähty
sitte viimeisten suurten häitten. Kylän poliisivoima salli myrskyn
riehua vapaasti ja sai tämän viisaan varovaisuutensa palkaksi koko
kylän seuraavana aamuna puolelleen. Yleinen mielipide oli, että
asiassa oli yksi ainoa syyllinen -- tiilentekijä, ja hänelle ei suotu
vähintäkään armoa. Suurtilallinen suostui mielellään työsopimuksen
purkamiseen; Martin ei olisi ilman sitäkään missään tapauksessa enää
kyennyt sopimustaan täyttämään, sillä niin uutteria kuin vaimo ja
lapset olivatkin, loihtia he eivät toki osanneet. Holub sai eronsa ja
poistumiskäskyn. Palkasta, joka oli hänelle vielä tuleva etukäteen
nostamansa summan lisäksi, hän ei nähnyt kreutzeriäkään; sen korjasi
kapakan isäntä.
Koetettuaan turhaan hankkia itselleen luuloteltua oikeuttaan,
ei miehelle jäänyt muuta neuvoksi kuin mennä matkaansa.
Tiilentekijänjoukon lähtö tapahtuikin heti sen jälkeen. Etunenässä
kulki perheen pää, puettuna ahtaisiin, kuluneisiin pumpulihousuihin
ja repaleiseen siniseen työtakkiin. Rikkonainen hattu reuhotti
vinosti päässä, punakat juoponkasvot olivat pöheessä ja huulilta
tulvi kirouksia pappia ja papinhännystäjiä kohtaan, jotka olivat
riistäneet häneltä rehellisen elatuksensa.
Paria askelta jälempänä asteli vaimo. Hänen otsansa oli sidottu ja
vaikka näytti että hän kykeni vaivoin itsekään eteenpäin hilautumaan,
veti vaimorukka kuitenkin perässään pieniä vankkureita, joissa oli
työaseita ja muutamia talouskapineita sekä niiden keskellä Milada
peitteeseen käärittynä. Sairaana? Piestynäkö? Viime otaksuma oli
nähtävästi todenmukainen, sillä juuri ennen lähtöä oli Martin
raivonnut kauheasti omaisiaan kohtaan. Joukon viimeisenä kulki Pavel.
Hän työnsi vankkureita takaapäin voimakkaasti molemmin käsin, jopa
väliin alaspainuneella päälläänkin, milloin nimittäin tiellä sattui
vastaan kyläläisiä, jotka seurasivat poislähteviä joko myötätuntoisin
katsein tai Holubin rajuihin haukkumasanoihin yhtyen.
Muutamia päiviä myöhemmin, eräänä myrskyisenä, pilvisenä syyskuun
aamuna huomasi kirkonpalvelija, mennessään kirkkoherrantaloon
kirkon avaimia noutamaan, että sakariston ovi oli ainoastaan kiinni
sysättynä. Hämmästyneenä ja aluksi epätietoisena mitä asiasta
ajatella, astui hän sakaristoon, näki kaapit avoinna, messuvaatteet
pitkin lattiaa sirotettuina ja kultaisia reunuksiaan vailla.
Kirkonpalvelija tarttui molemmin käsin päähänsä, astui kirkkoon ja
huomasi alttarikaapin murretuksi ja ryöstetyksi.
Häntä rupesi vapisuttamaan. "Varkaita!" voihkasi hän, "varkaita!"
Tuntuipa siltä kuin olisi joku tarttunut häntä niskaankin, eikä hän
enää tiennyt mitenkä päästä kirkosta pois ja tien yli pappilaan.
Kirkkoherralla ei ollut tapana milloinkaan lukita oviaan. "Mitähän
minultakin juuri voisi ottaa?" oli hänen tapana sanoa. Niinpä ei
tarvinnut kirkonpalvelijakaan muuta kuin avata oven. Sen hän
tekikin ... mutta oi hävityksen kauhistus! Etehisessä makasi
kirkkoherran vanha palvelijatar verissään ja tiedotonna. Kylmän viiman
syöksähtäessä avatusta ovesta sisään, hän liikautti itseään, tuijotti
kirkonpalvelijaan ja viittaili kädellään heikosti mutta merkitsevästi
isäntänsä ovea kohti.
Kauhusta miltei mieletönnä astuu mies pari askelta eteenpäin,
katsoo ympärilleen, huudahtaa ja lankee näkemästään tyrmistyneenä
polvilleen --
Neljännestuntia myöhemmin tietää koko kylä: kirkkoherra on viime yönä
murhattu, nähtävästi kirkonavaimista taisteltaessa. Kaikesta päättäen
on kamppailu ollut ankara.
Tämän hirmutyön tekijästä ovat kaikki yksimielisiä. Ilman
palvelijattaren tiedonantojakin olisi jokainen tiennyt Martin Holubin
murhaajaksi. Häntä etsiskellään ensin Soleschausta. Siellä hän oli
ollutkin aivan äskettäin, mutta oli jättänyt lapsensa kunnanpaimenen
hoitoon ja lähtenyt jälleen vaimoineen paikkakunnalta.
Tuskin viikkoa myöhemmin tavattiin pariskunta muutamasta rajan
luona olevasta varkaiden pesästä, juuri kun Holub aikoi myydä
kappaleen rikkisäretystä Kunovicin ehtoollisleipärasiasta eräälle
kulkukauppiaalle. Roisto saatiin vangituksi vasta kiivaan vastarinnan
jälkeen. Vaimo tyytyi tylsän välinpitämättömänä kohtaloonsa. Pian sen
jälkeen astuivat molemmat B:ssä oikeuden eteen.
Jutun käsittely, jota ei mikään välikohtaus katkaissut, edistyi
nopeasti. Alusta pitäen väitti Martin Holub ettei hän ollut rikosta
suunnitellut eikä toimeenpannut, vaan että se oli hänen vaimonsa, ja
yhtä usein kuin tämän väitöksen uskomattomuus hänelle esitettiin,
yhtä usein hän sen toisti. Ja niin hän sekaantui omaan törkeään
valheverkkoonsa, esittäen tuota inhottavaa, sadasti nähtyä näytelmää:
katumatonta pahantekijää, jonka puolustelut vain vahvistavat hänen
syyllisyyttään.
Vaimon käytös sitä vastoin oli kummallinen.
Hänen lausuntonsa muistutti yksitoikkoisella yhdenmukaisuudellaan
tunnettua: _se ei minua liikuta_. Se kuului muuttumattomasti:
"Niinkuin mieheni sanoo, mitä mies sanoo."
Miehen läsnäollessa hän seisoi liikkumattomana, tuskin hengittäen,
tuskan hiki otsalla helmeillen ja silmät pelokkaan kysyvästi häneen
suunnattuina. Vaikkei mies edes ollut oikeussalissa eikä hänen
näkyvissään, otaksui hän kuitenkin hänen olevan läheisyydessä:
pelokas katseensa harhaili etsivästi ympäri ja kiinnittyi äkkiä
tyrmistyneen tylsästi tyhjään ilmaan. Oven avaaminen, hiljaisinkin
kuiskaus saattoi hänet vapisemaan ja värisemään ja kauhistuneen
tylsästi uudistamaan yksitoikkoisen lauseensa:
"Niinkuin mieheni sanoo, mitä mies sanoo."
Turhaan häntä varotettiin: "vahvistat oman kuolemantuomiosi!" --
se ei häneen vaikuttanut eikä häntä pelottanut. Hän ei pelännyt
tuomareita eikä kuolemaa, hän pelkäsi vain "miestä".
Tähän mielettömyyteen vivahtavaan pelkoon miestänsä ja kiduttajaansa
kohtaan vetosi hänen asianajajansakin ja vaati loistavassa,
suojattinsa ilmeiseen vastuunalaisuudentunteen puutteeseen
vetoavassa puolustuspuheessaan tämän vapauttamista. Vapautusta ei
kuitenkaan voitu suoda, mutta rangaistus, joka hänelle raskaaseen
rikokseen osallisena määrättiin, oli verraten lempeä. Tuomio kuului:
"Hirttokuolema miehelle, kymmenvuotinen kuritushuonerangaistus
vaimolle!"
Barbara Holub ryhtyi heti rangaistustaan suorittamaan ja määrätyn
laillistuttamisajan kuluttua pantiin tuomio Martin Holubinkin suhteen
täytäntöön.