Kustaa Aadolfin ensimäisinä hallitusvuosina kuului Upsalasta pahaa
melua. Siellä oli siihen aikaan professorina Johannes Messenius,
kuuluisa opiltansa ja neroltansa. Siitä syystä korkea aateli, kun
heidän piti lähettää poikansa yliopistoon, mielellään antoivat heidän
opiskella hänen johtonsa alla. Mutta Messeniuksesta ei ollutkaan
kasvattajaksi; hän vain aina ajatteli, miten hän olisi nuorille
herroille mieliksi, jotta hän sitten myöhemmin maailmassa saisi heidän
kauttansa etuja. Hän ei vaivannut heitä kovin paljon latinalla,
matematiikalla eikä muulla kuivalla ja vaikealla opilla; enin osa aikaa
käytettiin semmoisiin harjoituksiin, jotka kavaljeerille olivat
tarpeellisia, tanssiin, miekkailuun ja ratsastukseen, pantiinpa myös
toimeen seuranäytelmiä, jotta oppilaat tottuisivat rohkeasti, selvästi
ja sujuvasti lausumaan ilmi ajatuksensa.
Yhtä höllä kuin oppi oli kurikin. Porvarit, herätessänsä äkkiä kesken
parasta untansa yöllä, kun ikkuna särähti sirpaleiksi tai kiviä lensi
tupaan, arvasivat jo kysymättäkin Messeniuksen "junkkarien" olevan
syynä pahantekoon. Talonpojat tuodessaan aamulla varhain ruokavaroja
torille olivat tuhannessa tuskassa, jottei vaan Messeniuksen joukkio
sattuisi heitä vastaan; sillä olihan monasti tapahtunut, että nuot
poikaveitikat olivat seisahduttaneet tulijan, irroittaneet hevosen
valjaista, pistäneet "maanmoukka"-paran aisoihin, kavunneet kärryille
koko kuormallinen ja näin sitten ajelleet ympäri kaupunkia nauraen,
hoilottaen ja ahkerasti piiskaa huiskutellen. Eivätpä edes kruununkaan
laitokset aina saaneet olla heiltä rauhassa; kerta olivat he murtaneet
auki linnan portit ja laskeneet kaikki varkaat ja murhamiehet
valloilleen. Ja jos vieras Upsalassa kysyi, kuka noista hurjista oli
hurjin, kuka päällikkönä kaikissa koirankujeissa, niin sai hän heti
kuulla, että se oli nuori, rikas suomalainen junkkari _Aake Tott_,
jonka välistä nähtiin villinä juoksentelevan pitkin katuja, paljastettu
miekka kädessä, lystikseen peloitellen ja uhkaillen rauhallisia
ihmisiä. Semmoisen maineen oli hän ennättänyt saada, vaikka hän oli
vielä melkein lapsi, 13-14 vuotta vanha[13] ja kunnioitettua, korkeaa
sukua, Kirkniemen, Siuntion kartanon ja Liuksialan herran poika, sekä
äitinsä kautta, joka oli Eerikki XIV:n ja Kaarina Maununtyttären tytär,
kuninkaallisen perheen heimolainen.
Valituksista noita vallattomia poikia vastaan ei ollut suurta apua.
Joskus kyllä oli Messenius heitä hiukan kurittavinansa; mutta enimmiten
hän vain nauroi heidän muka sukkelille kepposilleen. Ja jos yliopiston
rehtori sekä konsistorio tahtoivat puuttua asiaan, niin Messenius
väitti röyhkeästi, ettei heillä ollut tekemistä hänen yksityisten
kasvattiensa kanssa. Sitä paitsi he olivat korkeaa aatelia, jota ei
sopinut vetää halvemman oikeuden kuin itse valtaneuvoskunnan eteen.
Siihen asia sitten aina jäikin, sillä ei kukaan uskaltanut korkeitten
herrojen poikia vastaan nostaa oikeuskannetta.
Paitsi Messeniusta oli Upsalassa samaan aikaan myös toinen opiltaan
kuuluisa professori, nimeltä Rudbeck. Näiden molempien oppineitten
herrojen välillä saattoi kateus alinomaista näykkimistä aikaan. Pianpa
kumpaistenkin kasvatit -- Rudbeck oli niinikään Messeniuksen esimerkkiä
seuraten ottanut semmoisia -- myös ottivat osaa tähän riitaan. Kaduilla
ja kujilla nähtiin alituisesti messeniläisiä ja rudbeckiläisiä
kahakassa. Tapahtuipa sitten v. 1612, että Rudbeck valittiin rehtoriksi
ja alkajaispuheessaan hän varoitti nuorisoa vallattomuuksista sekä
riidoista. Tuosta suuttui nyt Messenius ja hänen joukkonsa kovasti;
pojat alkoivat kesken juhlallisuutta viheltää ja telmiä, ja itse
professori julkisesti haukkua rehtoria. Konsistorio sen jälkeen
kokoontui neuvottelemaan, miten tämä tämmöinen hävyttömyys olisi
rangaistava. Mutta Messenius haukkui heitä vieläkin rohkeammin, ja
hänen poikansa, joille Messeniuksen rouva vei sanan Kuninkaannurmelle,
missä he olivat leikkimässä, tulivat juoksujalassa paikalle, pyssyt ja
miekat kädessä. Yliopiston hallitus oli pahemmassa kuin pulassa; ukot
pelkäsivät jo surman heitä uhkaavan. Tämä julkinen kapina tuli viimein
kuninkaankin korviin, joka nyt kerrassaan teki lopun kaikesta
epäjärjestyksestä, muuttaen molemmat nuo riitaiset professorit muualle
toisiin virkoihin ja ankarasti rangaisten Messeniuksen kasvatteja.
Toiset heistä pääsivät selkäsaunalla, mutta usea eroitettiin kokonaan
yliopistosta.
Epäilemättä katkesivat täten nuoren Tottinkin yliopistolliset opinnot,
sillä me tapaamme hänet jo seuraavana vuonna toisella tantereella,
missä hänellä oli tilaisuutta tyydyttää seikkailu- ja tappeluhaluansa
luvallisemmalla ja jalommalla tavalla. Hänet lähetettiin v. 1614 --
vasta 15-vuotisena -- Venäjälle, mainion sotaherran Jaakko De la
Gardien johdolla sotataitoa oppimaan. Kun tämä sota rauhansovinnon
kautta loppui, läksi Aake Tott ulkomaille. Viisivuotisella matkallaan
hän kävi Saksassa, Italiassa, Espanjassa, Ranskassa, Englannissa sekä
Alankomailla, tutustuen täten vieraihin kieliin ja vieraihin oloihin.
Jonkun aikaa hän otti myös harjoituksen vuoksi osaa Venetsian
vapaavallan sotaan turkkilaista vastaan.
Kun hän viimein palasi kotiin v. 1622, oli taas sota Puolaa vastaan
kiihtynyt ilmituleen. Nuori Tott riensi siis heti Liivinmaalle, jossa
hän pääsi Kustaa Aadolfin kamariherraksi. Sillä nimellä siihen aikaan
ei kuitenkaan tarkoitettu tuommoisia hovityhjäntoimittajia kuin meidän
aikanamme. Kamariherra merkitsi siihen aikaan samaa kuin nykyään
ajutantti, upseeri, joka lennättää ylipäällikön käskyjä eri
sotajoukoille. Tämmöisenä sai siis meidän taistelunhaluinen
nuorukaisemme mielin määrin mellastella noilla suurilla sotakedoilla,
miss' on verta säärysvarsin,
myöten polvea punaista.
Hän tuli pian kuuluisaksi uljaana ratsumiehenä, nopsana partionkävijänä
ja nousi myös nopeasti yhä korkeampiin arvoihin. Oltuansa ensin vain
yhden suomalaisen huovilippukunnan kapteenina, sai hän jo v. 1625
everstiluutnanttina kaiken Liivinmaalla olevan suomalaisen ratsuväen
komentoonsa. Seuraavana vuonna läksi sitten Tott, everstiksi
koroitettuna, Preussinmaalle. Tullessaan toi hän sinne 4 lippukuntaa
ratsumiehiänsä, joihin myöhemmin Stålhandsken kanssa tuli vielä saman
verta lisäksi. Täällä Preussin ja Puolan alangoilla tekivät nyt Suomen
huovit rohkean päällikkönsä johdolla ensi kertaa nimensä tunnetuksi ja
pelätyksi. He näyttivät monessa tasapäässä tappelussa, ettei Wallhofin
voitto suinkaan ollut sattumuksen tuottama, eikä aikaakaan, niin eivät
Puolan husaarit voineet edes partioretkilläkään vetää heille vertoja.
Tott oli kaikissa näissä toimissa elähdyttävänä sieluna. "Hän oli niin
rohkea, niin valpas ja niin nopsa tässä sodassa", kehuu eräs
senaikuinen kertoja, "että viholliset tavallisesti eivät saaneet
hänestä pienintäkään vihiä, ennenkuin hän oli jo heidän kimpussansa,
joten hän tuli heille suureksi peloksi ja hirmuksi". Ja Kustaa Aadolf,
joka piti paljon hänen urhoudestaan, alkoi tänä aikana leikillä
nimittää häntä _lumiaurakseen_, koska hän aina kulki edeltä ja raivaili
tietä muulle armeijalle.
Liian pitkäksi tulisi tässä luetella kaikkia tappeluita ja kahakoita,
joihin Tott huoveineen Preussin sodassa otti osaa, sillä he seurasivat
muassa kaikilla Kustaa Aadolfin retkillä. Erästä urhotekoa ei
kuitenkaan käy jättäminen kertomatta, joka siihen aikaan oli kaikkialla
kuuluisa. Tott oli kerta v. 1627 saanut käskyn 200 Suomen ratsumiehen
ja 500 skotlantilaisen jalkasoturin kanssa tiedustella vihollisen
asemaa Danzigin seudulla; mutta tultuansa _Grebinin_ kylän kohdalle
huomasi hän yhtäkkiä, että hän oli sattunut satimeen. Puolalainen
ylipäällikkö Koniezpolski oli arvaamatta piirittänyt meidän
partiolaisemme. Ei ylimalkaan ole mitään niin kovaa koetusta Suomen
soturin miehuudelle kuin tuo ilkeä sana: "piiritetty!" joka osoittaa,
ettei vihollisia ole ainoastaan edessä, silmin nähtävänä, vaan myös
selän takana. Mutta Tott ei antanutkaan väelleen aikaa miettiä tuota
pahaa seikkaa. Hän huusi vain heille: "Pojat, nyt näytetään, että me
olemme kunnollisia Ruotsin kuninkaan miehiä!" ja samassa hakkasi jo
hänen sapelinsa keskelle tiheintä vihollisjoukkoa. Mitäs muuta! Koko
parvi hyökkäsi kuin ukkosen nuoli hänen jäljessänsä, eikä aikaakaan,
niin olikin tie auki ja piiritys tyhjäksi tehty. Uhkaava tappio oli
muuttunut loistavaksi voitoksi; 150 puolalaista makasi verisenä
tantereella, ja leiriin palatessaan liehuttivat Suomen miehet,
jotka olivat luulleet joutuneensa jo hukkaan, kolmea vihollislippua
omiensa lisänä päittensä yläpuolella. Kustaa Aadolf ihastui tästä
uljaasta teosta ikihyväksi; hän asetutti kohta koko armeijansa
juhlajärjestykseen, Tottin partiojoukon muun sotarinnan eteen, kiitti
heitä lyhyellä, mutta ytimekkäällä puheella ja jakoi sotamiehille
palkinnoita. Tottille hän niinikään kaikkien nähden lahjoitti kalliin,
kultakahvaisen miekan ja lupasi hänelle ritarinarvon. Itse ritariksi
sivaltaminen tapahtui kuitenkin vasta myöhemmin Tukholmassa,
valtiopäivien aikana v. 1630. Samassa koroitettiin Tott myös
kenraalimajuuriksi; ja sai komennon kaiken Ruotsin ja Suomen ratsuväen
yli.
Mutta palatkaamme vielä kerta Preussinmaalle. Vaikka Tottilla siellä
oli niin runsaasti kuumia otteluita vihollisen kanssa, näyttää
kuitenkin siltä kuin ei hän sittenkään vielä olisi saanut kyllikseen,
vaan olisi hakenut lisäjatkoa riidoilla virkakumppaliensa kanssa.
Erittäinkin oli aina ollut ankaraa sanasotaa hänen ja Herman Wrangelin
välillä, joka oli aivan hänen kaltaisensa niin hyvien kuin huonojenkin
ominaisuuksiensa puolesta. Riita kiihtyi viimein siihen määrään, että
toinen vaati toista kaksintaisteluun. Tämmöiset yksityiset taistelut
oli tosin kuningas hengen uhalla kieltänyt; mutta nuo tappelunhimoiset
herrat päättivät tehdä sen salaa ja taisivat myös arvella, ettei laki
muka heihin, kenraaleihin, ylettyisi. Mutta määräpaikalle tultuaan he
tapasivat siellä yhden komppanian sotaväkeä, joiden päällikkö heille
ilmoitti, että kuningas tosin ei aikonut heitä estää, koska he niin
välttämättömästi tahtoivat tulla toinen toisensa pyöveleiksi, mutta
että hän heti oli antanut käskyn mestata sen, joka voittaisi ja jäisi
henkiin. Juuri samassa astuikin mestausmies esiin sotamiesjoukon
keskeltä täydessä tulipunaisessa virkapuvussaan. Nämät terveiset
kerrassaan jäähdyttivät tuittupäisten herrojen vihan, ja taistelu jäi
kun jäikin heiltä suorittamatta.
Saksan sodassa sai sitten Tott sotamarskin arvon ja kokonaisen eri
armeijan komentonsa alle. Lähtiessään eteläänpäin marssimaan jätti
Kustaa Aadolf hänelle toimeksi Pommerin valloituksen. Täällä teki
varsinkin Greifswaldin kaupunki itsepäistä, lujaa vastarintaa, eikä
linnaväki suostunut viimeiseltäkään avaamaan sen portteja muulla
ehdolla, kuin että he aseineen, tavaroineen saisivat vapaasti poistua.
Mutta kun keisarilliset sitten marssillansa poikkesivat toiselle tielle
kuin mitä oli sovittu, piti Ruotsin alapäällikkö sitä liiton
rikkomisena ja karkasi heidän päälleen teloittaen suuren osan.
Perästäpäin, kun tästä asiasta nousi pahoja puheita, koki hän puhdistaa
itseänsä sillä, että hän muka sotamarskilta oli saanut semmoisen
käskyn. Mutta Tott suuttui kovasti tästä sanarikon syytöksestä. Hän
vaati ankaraa tutkintoa, jotta hänen viattomuutensa tulisi selville,
"sillä", sanoi hän, "kunnia on minulle henkeäkin kalliimpi".
Pommerin valloitettuaan marssi Tott sitten _Meklenburgiin_, karkoitti
sieltäkin kaikki keisarilliset ja saattoi poisajetut herttuat takaisin
valtaan. Sitten hän meni Elben yli Bremenin hiippakuntaan. Kuinka
suureksi hänen sotamaineensa oli kohonnut ja kuinka rikas hän oli, käy
ilmi siitä, että hän tätä sotaretkeä varten omalla kustannuksellansa
pestasi yksitoista lippukuntaa kyrassiereja sekä kokonaisen rykmentin
rakuunia. Mutta täällä Ala-Saksissa eivät enää asiat menestyneetkään
häneltä, niinkuin tähän asti. Syyt siihen olivat useampaa laatua.
Ensiksi oli täällä vastassa taitava Pappenheim, joka, vaikka
miesluvulta heikompi, aina osasi käyttää hyväksensä vihollistensa
virheitä. Toiseksi oli Tott kyllä peloton ja sukkela partionkävijä,
vaan suuren sotatuuman toimeenpanemiseen hänellä ei ollut tarpeeksi
älyä. Sitä paitsi hän oli liian taipuvainen huvituksiin ja laiminlöi
usein hevostensa ja koiriensa tähden tärkeämmät tehtävät. Myöskin oli
haitaksi se, että hän oli paljon sairaana. Mutta pahinta haittaa
kaikista kuitenkin tekivät nuo Tottin vanhat viat, tuittupäisyys ja
röyhkeys, joilla hän loukkasi kaikkia. Meklenburgissa hän oli jo ollut
riidassa herttuain kanssa. Asema tuli nyt täällä vielä kahta vertaa
hullummaksi, kun sotaa olisi ollut johdettava yhteisin neuvoin Kustaa
Aadolfin alasaksilaisten liittolaisten, Bremenin arkkipiispan ja
Lüneburgin herttuan kanssa. Turhaan pyysi Hamburgissa oleskeleva
taitava Ruotsin lähettiläs, Adler Salvius, sovitella näiden kolmen
ylipäällikön välejä. "Ei kukaan huoli olla tekemisissä Tottin kanssa",
valitti hän kirjeessä kuninkaalle, "kun hän aina niin pahasti haukkuu
kaikkia ihmisiä." Myöskin hän lähetti suoraan Tottille itselleen
nuhteet siitä, että tämä huvitusten tähden vitkasteli. Mutta tuosta
sotamarski suuttui pahasti. "Vai onko nyt siksi käynyt, että mokomat
musteentuhrustajat saavat tehdä kiusaa aateliskavaljerille!" vastasi
hän. Ja kun sitten Salvius taas kirjoitti kuninkaalle ilmoittaen, että
Tottin huolimattomuus ja riitaisuus oli syynä huonoon menestykseen
niillä seuduilla, jonka kirjeen johdosta sotamarski eroitettiin
ylipäällikkövirastansa, niin silloinpa vasta tuo tuittupää leimahti
oikein vimmaan. "Minun lapseni ja lastenlapsenikin", uhkasi hän,
"kostavat sen vielä sinulle sekä sinun sikiöillesi!"
Tott pysyi vielä jonkun aikaa Saksassa, vaikkei hän näy enää ottaneen
osaa sotaan. V. 1633 hän sitten saattoi kuninkaan ruumiin Ruotsiin, ja
siellä hän nyt tästä lähtien toimi valtaneuvoskunnassa, jonka jäseneksi
hän jo v. 1630 oli tullut määrätyksi. Hän kuului siinä Aksel
Oxenstjernalle ja hänen jaloille ystävilleen vastusta tekevään
puolueeseen, joka tahtoi käyttää tätä kuninkaatonta aikaa aatelin
etuoikeuksien suunnattomaan laajentamiseen. Kerran mainitsevat
kuitenkin, ihme kyllä, valtaneuvoskunnan pöytäkirjat Tottinkin
vastustaneen tämmöistä anastusyritystä. Hänen ja A. Banérin
kehoituksesta päätti näet valtaneuvoskunta ryhtyä toimiin sen
väärinkäytöksen estämiseksi, että aatelisherrat rälssikartanojensa
lisäksi vielä ostelivat vero- tai kruununtiloja ja tahtoivat tehdä
nekin verottomiksi.
Toisessa tilaisuudessa taas puhkesi sotamarskin tulinen ratsumiesluonne
ilmi. Kopparbergin seudulla oli kansa ollut suurten verojen sekä
sotamiehenottojen vuoksi kovasti tyytymätön, niin että kapinaa
pelättiin. Pari valtaneuvosta oli lähetetty sinne, vaan he eivät olleet
saaneet vuorimiehiä tyyntymään. "Ohoh", virkkoi silloin Aake Tott,
"olisitte vain minut lähettäneet, kylläpä olisin kun olisinkin noiden
kuparipohattain niskat nöyryyttänyt!" -- "Niin kyllä", huomautti siihen
toinen, "jos nimittäin sinulla sielläkin, niinkuin Saksassa, olisi
ollut huovijoukko takanasi. Vaan jos yksin tulisit, niin olisivatpa
kuparipohatat vetäneet sormikoukkua sinunkin kanssasi, veli veikkonen."
Sotaretkillään oli Tott aina suuresti ahnehtinut saalista ja oli
kovalla, armottomalla kädellä kiskonut itselleen, mitä vain irti sai.
Tällä tavoin kokoonhaalituilla äärettömillä rikkauksillaan hän vietti
sitten Ruotsissa ennen kuulumattoman prameaa elämää. Ekolsundin
tilalle, likelle Tukholmaa, hän rakensi itselleen suuren, komean
kartanon. Kun hän sitten kullatuissa vaunuissa, neljä jaloa hevosta
edessä, ajoi kartanonsa ja pääkaupungin väliä, ei hän sallinut kuskinsa
väistyä syrjään kenenkään tieltä, paitsi jos itse kuningatar sattui
vastaan tulemaan; niin ylpeä oli hän rikkaudestaan, sotatöistään sekä
kuninkaallisesta sukuperästään. Ekolsundissa hän vietti nyt enimmäkseen
joutoaikansa; köyhemmässä, kolkommassa, hovin loistosta syrjäisemmässä
syntymämaassaan hän, niinkuin ylimalkaan Suomen korkeampi aateli tähän
aikaan, kävi harvoin, vaikka hänellä täällä oli useimmat kartanonsa.
Suuri alusmaa Liholan linnoineen hänellä muuten oli Virossakin.
Tottista on se maine, että hän kosijana sai monta kertaa rukkaset,
sillä naiset pelkäsivät hänen tuittupäistä luonnettansa. Miten lienee,
mutta onnistuipa hänen kahdestikin saada omaksensa neitoja valtakunnan
parhaista suvuista. Hänen ensimäinen puolisonsa oli Bjelkejä, toinen
kreivi Pietari Brahen sisar.
Viimeiset vuotensa Tott oli sairaalloinen, useinkin vuoteenomana.
Keväällä 1640, kun hän mielestään taas oli vähän parempi, tahtoi hän
vielä kerran käydä Suomen puolella, mutta sinne tultuansa hän kuoli jo
heinäk. 15 päivänä Lavilan kartanossa Eurassa. Ruumis vietiin sieltä
Turkuun ja haudattiin suurella juhlallisuudella. Saattojonossa oli 4
lippukuntaa ratsumiehiä ja saman verran jalkaväkeä; siinä kulki piispa
parinkymmenen papin kanssa, jotka olivat lähipitäjistä kokoonhaalitut;
siinä oli mukana kenraalikuvernööri Suomen korkeimpien virkamiesten
kera, yliopiston professorit ja oppilaat, Turun pormestari, raati ja
suuri joukko porvareita. Keskellä jonoa talutettiin marskin hevosta,
selässä musta loimi, jossa oli suuri valkoinen silkkiristi keskellä.
Molemmin puolin arkkua kannettiin vainajan isän ja äidin vaakunoita.
Samoin kantoi Turun läänin maaherra omin käsin suurta surulippua, jossa
oli Tottin vaakuna, ja toinen herra astui vainajan haarniskaan puettuna
hänen miekkansa paljastettuna kädessä. Ruumista seuraavat aatelisnaiset
ajoivat kahdeksassa vaunussa, ja kenraalikuvernööri Pietari Brahe
"venäjäntapaisessa kantotuolissa", jota kantamassa oli kaksi hevosta,
toinen edessä, toinen takana. Kummankin hevosen selässä istui
pitkäkauhtanainen kuski, ja vielä kaksi palvelijaa ratsasti irrallaan
molemmin puolin. Turun tuomiokirkkoon, johon ruumis haudattiin,
pystytettiin sitten komea marmorinen muistopatsas, jossa sekä
sotamarski että hänen toinen puolisonsa olivat kuvatut.
Aake Tottilla oli ainoastaan yksi poika, Klaus Tott, joka sitten isänsä
urhotöitten tähden, jotka valtuuskirjassa ovat lavealta luetellut, sai
kreivinarvon sekä enimmän osan Uudenkaarlepyyn sekä Lapuan pitäjiä ynnä
Uudenkaarlepyyn kaupungin kreivikunnaksensa. Häneen sammui kuitenkin
Tottin kreivillinen haara jälleen, sillä hän kuoli lapsetonna.