Uudenvuoden aikana 1641 oli kaikkialla Saksanmaassa tavattoman kovat
pakkaset; joet ja virrat menivät kaikki jäähän. Silloin Banér äkkiä
kokosi koko ratsuväkensä, sai myös liittolaisensa, Ranskan armeijan,
huovit mukaansa ja kiiti näin tuulispäänä Regensburgia vastaan. Tässä
kaupungissa näet oli par'aikaa keisari Ferdinand herrainpäiviä
pitämässä valtakuntansa katolilaisten ruhtinaitten kanssa. Sotaväkeä ei
ollut sanottavasti niillä seuduin heidän suojanaan, sillä vaarasta ei
ollut vähintäkään aavistusta. Jos Banérin onnistui päästä jäätyneen
Tonavan yli ja saartaa Regensburg kaikilta haaroilta, niin oli nälkä
pian pakoittava tuon herrojen hovilaisilla ahdatun kaupungin
antautumaan. Sepä vasta olisikin aika saalis ollut -- itse keisari
kaikkine herroineen yhdellä apajalla! Pakkasen äkillinen lauhtuminen
teki kuitenkin tämän sukkelan kepposen tyhjäksi. Samana päivänä, jona
Banér ehti perille, olivat Tonavan jäät lähteneet liikkeelle, niin
ettei ollut aluksillakaan yli pääsemistä.
Ranskan väki läksi nyt jälleen omia teitänsä, ja Banér, kun hänen
voimansa siten ei enää riittänyt suurempiin yrityksiin, hajoitti
miehensä ympäri kyliä talvimajoihin. Mutta keisari Ferdinandin sydän
kuohui tulista vimmaa; hän päätti rohkealle viholliselleen kostaa tuon
arvaamattoman päällekarkauksen. Hänen käskystänsä alkoi sotajoukkoja
joka haaralta hiljaa ja salaa vetäytyä Ruotsin väen talvimajoille päin.
Paljon ei puuttunutkaan, niin olisi vaaraa aavistamaton Banér tullut
kokonaan verkkoihin kiedotuksi. Mutta valpas kun hän oli, sai hän
kuitenkin vielä hyvissä ajoin hiukan vihiä asiasta. Hetkeäkään
viivähtämättä hän kokosi enimmän osan hajonneista joukoistansa jälleen
yhteen ja pujahti niiden kanssa ihmeen nopeasti ja taitavasti Böömin
kautta, jonka keisarillinen armeija oli jättänyt tyhjäksi, pois
Saksinmaalle.
Tätä Banérin retkeä on syystä kehuttu mestarityöksi; mutta sittenkään
ei mistään nopeudesta eikä taidosta olisi ollut hänelle apua, jos
vihollinen heti paikalla olisi lähtenyt liikkeelle ja ennättänyt saada
valtaansa muutamat Bööminmaalle johtavat vuorisolat. Syynä siihen,
etteivät he saaneet siihen tilaisuutta, oli erään Banérin alapäällikön
perin suomalainen itsepintaisuus.
Eversti _Eerikki Slang_, jonka talvimajat olivat lähinnä keisarillisten
pääarmeijan tiellä, ei ennättänytkään enää Banérin yhteyteen. Hän
suljettiin kolmen rykmentin kanssa pieneen _Neuburgin_ kaupunkiin.
Keisarin poika, joka oli katolilaisten ylipäällikkönä, lähetti
torvensoittajan kehoittamaan häntä antautumiseen. Vastarinnan
yrittäminen näyttikin melkein mielettömyydeltä. Neuburgin ympärillä
seisoi nyt kokonainen suuri armeija; Slangilla ei ollut enempää kuin
parituhatta miestä, ne melkein kaikki ratsumiehiä, siis linnan
puolustukseen tottumattomia, vähemmän sopivia. Kaupungin muurit olivat
sitä paitsi huonossa tilassa. Mutta Suomen urho vastasi kuitenkin
rohkeasti: "Onpa minulla tosin vain yksi käsi, vaan sillä aion pitää
puoliani, niin kauan kuin se on tallella!" Tähän kieltoonsa oli Slang
vielä lopuksi lisännyt sen uhkauksen, että toisten, jos vielä
samallaista tarjoumusta ehdoitettaisiin, ei enää vastattaisi sanoilla,
vaan luodilla. Arkkiherttua koetti sittenkin rauhansovintoa uudestaan,
vaan hänen sanansaattajalleen lensi luoti otsaan, ennenkuin hän oli
päässyt edes perille.
Täytyi siis nyt keisarillisten kuin täytyikin turvautua väkivaltaan.
Heidän tykkinsä mursivat kaupungin muuriin suuren rikon; mutta kun he
sitten riensivät rynnäkölle, näkivät he aukon jo tukitun puisella
hakulilla, ja sen takana seisoi elävä muuri, jota ei millään voimalla
saatu murtumaan. Pantiin siis tykit uudelleen paukkumaan, ammuttiin
useampia rikkoja muuriin ja yritettiin uudestaan rynnäkköä. Mutta
toisen ja kolmannenkin kerran heidät viskattiin taas verissä päin
takaisin. Tällä tavoin viivytettiin koko keisarillista sotavoimaa kolme
vuorokautta mitättömän kaupunkirähjän edustalla. Vasta neljäntenä
päivänä, kun jo muurit olivat melkein ylt'ympäri raunioina, niin että
ulkoa aivan hyvin saattoi nähdä kaupungin torille asti, vasta nyt
ilmoitti Slang antautuvansa, jos päälliköille suotaisiin valta
estämättä päästä Banérin luokse. Tähän ehtoon ei suostuttu, ja
taistelua jatkettiin vielä useampia tunteja, kunnes viimein meidän
miesten oli pakko ehdottomasti antautua. Mutta heidän päätehtävänsä
olikin jo täydellisesti suoritettu: Banérin päävoima oli pelastettu.
Täydellä syyllä siis tästä lähtien mainittiin meidän urhokasta
suomalaistamme "Ruotsin Leonidaan" nimellä.
Slangin suku oli jo tunnettu edellisen vuosisadan alusta. Heillä oli
alusmaansa osaksi likellä Turkua, osaksi Hämeessä. Kaikki olivat
aikansa aatelisherrojen tavan mukaan olleet sotureita; Eerikin isä,
Klaus Slang, oli De la Gardien retkillä Venäjällä osoittanut urhoutta
ja jonkun aikaa ollut linnanisäntänä Narvassa. Missä ja milloin Eerikki
Slang itse syntyi, ei tarkemmin tiedetä, paitsi että se tapahtui
1600-luvun alussa. Kasvatuksensa hän sai osaksi Kustaa Aadolfin
hovissa, missä hän oli hovipoikana. Luultavasti hän seurasi kuningasta
hänen sotaretkillään, vaikkei siitä ole mitään mainittu. Huomatuksi
tuli Slangin nimi vasta vuodesta 1635, jolloin hän määrättiin
henkivartijarykmentin everstiksi. Saksilaiset, niinkuin tiedämme,
olivat juuri silloin ruvenneet Banéria ahdistamaan, mutta saivat kokea,
että Ruotsin soturit eivät olleet niin helposti höyhennettäviä lintuja
kuin he luulivat. Tähän saksilaisten kurittamiseen Slangkin uljaasti
otti osaa. Niinpä esimerkiksi eräässä tilaisuudessa vaaliruhtinas oli
lähettänyt muutamia ratsuväen lippukuntia Elbejoen yli ja oli muun
armeijansa kanssa tulemaisillaan perässä. Mutta Slang riensi sinne
nuolena ja saksilaiset osaksi hakattiin maahan, osaksi upotettiin
veteen, eikä vaaliruhtinaan mieli tehnyt sitten enää pyrkiä yli.
Samalla lailla kävi monesti toisissakin tilaisuuksissa. Eräässä
sellaisessa kahakassa v. 1640 Sahlfeldin edustalla menetti Slang
vasemman käsivartensa.
Neuburgin puolustuksen jälkeen sotavankeudesta päästyänsä ei Slang
tavannut enää entistä ylipäällikköään, sillä hän oli jo kuollut. Hän
rupesi nyt vuorostaan seuraamaan Torstensonia, mutta pitkää retkeä ei
hänelle enää ollutkaan suotu. Leipzigin tappelussa v. 1642 oli Slang,
kenraalimajuriksi koroitettuna, saanut koko sotarinnan vasemman kyljen
komentoonsa. Mutta siinä heti taistelun alussa pistoolinluoti surmasi
hänet. Näin päätti Ruotsin Leonidas voittokulkunsa miehuutensa
parhaassa kukoistuksessa. Hänen ruumiinsa haudattiin sitten Leipzigin
pääkirkkoon.
Slangilta ei jäänyt nimen jatkajaa enempää kuin myös Kustaa Hornilta
tai Stålhandskelta. Hän jätti jälkeensä ainoastaan surevan morsiamen.