Ensi alussa, niinkuin olemme nähneet, eivät keisarilliset olleet
milläänkään Ruotsin sotavoiman uhatusta tulosta. Ainoa, mikä heitä
silloin hiukan huoletti, oli se huhu, että Kustaa Aadolfilla muka oli
muassaan lauma suomalaisia noitia, joiden kuvaton ulkonäkö jo oli niin
hirveä, että saattoi säikähdyttää pakoon urhoollisimmankin soturin.
Saatuansa sitten nuot kummitukset omin silmin nähdä mahtoivat keisarin
sotamiehet varmaankin nauraa turhalle pelollensa; sillä suomalaiset
olivat, samoinkuin heidän hevosensakin, pienen, vähäväkisen näköisiä,
eikä millään muotoa hirvittäviä. Mutta eipä aikaakaan, niin alkoivat he
jälleen uskoa heidän noitataitoonsa ja pelätä heitä. Nämät seisoivat
vakavina, hätäilemättä, vaikka keisarin kuuluisimmatkin rykmentit
karkasivat heidän kimppuunsa; he ryntäsivät vuorostaan päälle hurjalla
rohkeudella, panematta huomiota vastassa olevien lukumäärään. Harvoin
saatiin heitä paikaltansa järkähtämään; harvoin jaksoi vihollinen
kestää, kun heidän sotahuutonsa: "Hakkaa päälle! Hakkaa päälle!"
yhtäkkiä kajahti keskellä hänen rivejään. Eihän muka ollut mahdollista,
että noin mitättömän näköiset raukat saisivat tuommoisia ihmetöitä
toimeen ainoastaan luonnollisilla voimilla. Uusi lause lisättiin nyt
litaniaan kaikissa katolisissa seurakunnissa Saksanmaalla; rukoiltiin
Jumalaa varjelemaan oikeauskoista kansaa "tuosta _hakkapeliittain
hirmuisesta laumasta_" (a horribili Haccapaelitarum agmine). Tämän
nimen näet olivat Saksassa meidän miehemme saaneet heidän sotahuutonsa
johdosta, jota varmaankin luultiin joksikin loitsusanaksi.
Ruotsin kuninkaan liittolaiset ja ylimalkaan protestantit puolestaan
puhuivat heistä ihmeellä ja ihastuksella. Harva se kirjailija, joka
kolmekymmenvuotisesta sodasta kertoessaan ei olisi erittäin ylistänyt
Suomen poikien urhoutta. Katselkaamme tässä nyt muutamia heidän
lauseitaan.
Vexionius (ruotsalainen) kertomuksessaan Ruotsin valtakunnasta
mainitsee suomalaisia hyvin taitaviksi miekalla, pyssyllä sekä tykeillä
sotimaan.
Achrelius (ruotsalainen) sanoo eräässä teoksessaan: suomalaiset, Marsin
lempilapset, ovat ikäänkuin syntyneet sotureiksi, ei vasta siksi
harjoitetut.
B. Skytte (ruotsalainen) muistopuheessaan Kustaa Aadolfista lausuu:
suomalaisilla on uupumaton, tulinen into kaataa vihollisia.
Pierius Winsemius (saksalainen?) kehuu: "Suomalainen ei huoli
onnen vaiheista, niinkuin muu lauma; vakavana hän ei tee edes
toiviolupauksia." -- "Suomen joukko, pelkäämättä kuolemaa, ryntäsi
vihollisen rivien keskelle; se oli päättänyt voittaa tai kuolla."
Saksankielisessä Theatrum Europaeum-nimisessä teoksessa on alussa
tämmöinen lause: "Suuri kunnia oli Kustaa Aadolfilla suomalaisistaan
sekä ruotsalaisistaan, kun he kestivät pakkaset vielä paremmin kuin
päivän paahteen. He eivät lähteneet myöskään pakoon, ennenkuin täytyi
ikäänkuin luontoa vastaan taistella. He tyytyivät vähään, eivät
uupuneet koskaan, eivät nostaneet kapinoita." -- "Ruotsin ja Suomen
kansat ovat niin urhoollisia ja ritarillisia, etteivät he tappelussa
tahdo peräytyä, vaan seisovat kuin muuri, arvellen heidän kansansa
kunnian vaativan pikemmin kuolemaa kuin pakoa."
Heinsius (hollantilainen) eräässä ylistyspuheessaan kehuu: "Vaikka he
(suomalaiset) olivat pienet kooltansa, seisoivat he kuitenkin lujina,
järkähtämättöminä ja miehuullisina; ja yhtä hyvin olisi voinut toivoa
elementtien antavan ihmisvoimalle myöten, kuin heidän kuoleman pelosta
tai vihollisten pakoituksesta peräytyvän paikaltaan."
Vielä paremmin kuin nuo joskus suurentelevat korulauseet kuvaavat nyt
seuraavat muistossa säilyneet pienet jutut senaikuisten suomalaisten
soturien vakavaa miehuutta.
Ontuvaksi ammuttua suomalaista kehoitti hänen kapteeninsa muuttamaan
jalkaväestä ratsuväkeen, koska hänen siinä olisi mukavampi olla. Mutta
Suomen poika antoi tämän spartalaisen vastauksen: "Mina vela stå i
krig, icke springa!" (Minä aion seisoa sodassa, enkä juosta.)
Toiselta, joka paraikaa ahkerasti hieroa kitkutteli miekkaansa
telttansa edustalla, kysyi ohitse ratsastava Kustaa Aadolf leikillään,
mitä hän niin tulisella kiiruulla puuhaili? -- "Mina lipa rappire",
vastasi sotilas vakavasti huonolla ruotsillansa, "mina lakta moro"
(hion pamppua, huomenna pitää teurastaa).
Meritappelussa Juutinraumassa (Öresundissa) Ruotsin ja Tanskan
laivaston välillä v. 1658 tempasi tykin luoti yhdeltä suomalaiselta
molemmat kädet poikki. Vakavasti katsahti haavoitettu ympärillensä ja
huusi sitten: "Minnekä hiiteen miekkani lensi?" Innossaan hän ei
muistanutkaan, ettei hänestä enää ikipäivinä ollut miekkamieheksi.
Yhtä paljon kuin urhoudeltaan tulivat Ruotsin kuninkaan omamaiset
soturit myös kuuluisiksi hyvästä kuristansa. Yllämainittu Theatrum
Europaeum esim. kertoo, että he, jos heillä oli rahaa, aina
rehellisesti maksoivat, mitä tarvitsivat, eivätkä rahanpuutteessakaan
rasittaneet kansaa, vaan olivat veteen sekä leipään tyytyväiset.
Tästä hyvästä kurista sai kiittää Kustaa Aadolfin itsensä säätämiä
sota-artikkeleita. Jumalanpelko ja lähimäisen rakkaus olivat
perussääntöinä tässä kuuluisassa laissa. Joka aamu ja ilta piti
komppanian tai lippukunnan kokoontua yhteiseen rukoukseen, joka pyhä
sekä kerran viikon keskelläkin pidettiin täydellinen jumalanpalvelus.
Ken kolme kertaa oli laiminlyönyt nämät hartaushetket, pantiin koko
vuorokauden ajaksi kaularautoihin seisomaan. Herran nimen soimauksesta
oli kuolemanrangaistus määrätty, yhdentekevää oliko se tapahtunut
humalassa vai selvällä päällä; samoin myös kävi sen, joka kolmannen
kerran tavattiin Jumalan sanan ja sakramenttien pilkkaamisesta. Kirous,
jos se virkainnossa luiskahti suusta, oli sakoilla sovitettava; mutta
ken humalassa tai pahasta tavasta kiroili, sen täytyi sen lisäksi vielä
julkisesti rykmentin edessä pyytää anteeksi. Noitia, joita siihen
aikaan paljon kuljeksi ympäri muka loitsimassa haarniskoita aseen
pystymättömiksi, ei Kustaa Aadolfin leirissä sallittu. Jalkavaimot
myöskin ajettiin heti pois; mutta aviovaimoa ei estetty seuraamasta
miestänsä. Ryöstäminen vihollisenkin maalla oli kielletty, paitsi kun
päälliköt ruoanpuutteen aikana olivat lähettäneet väkeä muonaa
hankkimaan taikka kun sen ajan tavan mukaan väkirynnäköllä
valloitettava kaupunki luvattiin sotamiehille alttiiksi. Mutta
silloinkaan ei saatu ryöstää mitään kirkoista eikä sairashuoneista,
eikä myöskään tehdä väkivaltaa papeille, vanhuksille, vaimoille eikä
lapsille, jolleivät ne itse ryhtyneet aseihin. -- Ankarat olivat
niinikään rangaistukset pelkuriudesta. Jos joku ratsumieslippukunta tai
jalkaväen komppania oli paennut tappelusta, ennenkuin oli voitu
teräsaseita käyttää, niin päällikkö, jos hän oli siihen syypää,
ajettiin häpeällisesti ulos leiristä, mutta jos syy oli väessä,
hirtettiin heistä joka kymmenes mies, ja toisten täytyi puhdistaa
leiri, majailla erillään muusta armeijasta ja olla liputta, kunnes he
jollakin uljaalla urhotyöllä olivat rikoksensa jälleen hyvittäneet.
Samoin myös päällikkö, joka muuten kuin vain viimeisessä hädässä antoi
linnan vihollisen käsiin, tuli mestatuksi, ja hänen väkensä oli samojen
rangaistusten alainen kuin edellisessä tapauksessa, sillä eroituksella
kuitenkin, ettei ketään hirtetty. Mestaus, vankeus ja sakot, ne olivat
Kustaa Aadolfin sotajoukossa tavalliset rangaistukset, mutta
piiskaaminen oli kokonaan luvatonta, sillä se olisi masentanut soturien
kunniantuntoa. Saman tärkeän tunteen vireillä pitämiseksi oli myös
säädetty, ettei kukaan kunnialtaan poistuomittu tai rikoksen tähden
jollakin lailla pyövelin käsissä ollut saisi sen jälkeen pysyä
rykmentissä. -- Tämmöinen oli henki tässä armeijassa; siinä olikin se
taikavoima, jonka avulla he voittivat keisarin irstaiset, kunnosta ja
kunniasta välittämättömät, kokoon pestatut ja rahan tähden sotivat
palkkalaiset.
Urhous kuninkaan kuoltuakin pysyi aina edelleen entisellään, mutta
kuri, niinkuin olemme nähneet, höllistyi valitettavasti sangen pian.
Saakoon tässä vielä yksi todistus siitä sijansa. V. 1635, kun
puolalaisten uhkausten tähden päätettiin varustaa vara-armeija, ei
uskallettu lähettää kokonaisia suomalaisia ratsumieslippukuntia
kotimaahan uusien lippukuntain kantaväeksi, siitä syystä, että he
olivat Saksassa tottuneet irstaisuuteen sekä kaikellaiseen
vallattomuuteen ja pelättiin heidän pahojen tapojensa myös tarttuvan
vereksiin rekryytteihin. Vähempi osa heistä vain lähetettiin takaisin
Suomeen, ne nimittäin, jotka välttämättömästi tahtoivat pitää
puustellinsa ja joiden täten ilmenevä synnyinmaanrakkaus oli ikäänkuin
jonkunmoisena takauksena heidän paremmin säilyneestä kunnostansa. Muut
kaikki otettiin pestattuihin lippukuntiin samoilla ehdoilla kuin
muukalaiset.
Ruotsin sotajoukkojen voitoista tässä sodassa saisimme kuitenkin osaksi
väärän käsityksen, jollemme huomaisi, etteivät ne olleet suinkaan
yksistään ruotsalaisten ja suomalaisten aikaansaamat. Tämä oma väki
ynnä skotlantilaiset palkkasoturit muodostivat tosin armeijan
urhoollisimman, luotettavimman ja parhaimman osan, jolle urhotöistä
tulee suurin ansio; mutta se oli sittenkin vain sangen vähäinen osa
koko sotavoimasta. Ruotsin palveluksessa ja liitossa oli monasti noin
100,000 miestä jalkeilla, vaan varsinaisia ruotsalaisia oli harvoin
enempää kuin 10,000, suomalaisia enintään 6,000 (joissa jälkimäisissä
1,500-2,000 ratsumiestä). Ainoastaan vastoinkäymisen aikoina, jolloin
palkkalaiset tavallisesti luopuivat, sotivat Ruotsin sotaherrat
pääasiallisesti omamaisilla voimilla.
Saksan tantereet eivät olleetkaan muuten ainoat, jotka silloin Suomen
sotureita vaativat. Liivin-, Viron- sekä Inkerinmaan linnojen
vartioiminen oli yksistään meidän miehille uskottu.[14] Siellä majaili
heitä aina 3-4,000. Ja vietiinpä Tanskan sodan aikana suomalaisia itse
Ruotsinkin suojaksi, ensimäisenä sotavuonna 2,500 miestä ja toisena
vielä 2,300 lisäksi.
Suomalaisen sotavoiman lukumäärä oli Kustaa Aadolfin aikana suuresti
enentynyt, suhteellisesti vielä enemmän kuin ruotsalaisen. V. 1616,
Venäjän sodan lopulla, oli Ruotsilla 15,400 sotamiestä, Suomella 5,200;
jälkimäiset muodostivat siis ainoastaan neljäsosan koko omamaisesta
armeijasta. V. 1625, jolloin Kustaa Aadolfin laatima uusi järjestys
valmistui, oli jalkaväkeä Ruotsilla 18 rykmenttiä (à 8 komppaniaa) eli
noin 22,000 miestä, Suomella 12 (n. 10,000 m.); ratsuväen luku oli
Ruotsissa 15 lippukuntaa (1,875 m.) Suomessa 12 (1,500 m.). Nyt oli
siis suomalainen jalkaväki 1/3 koko summasta, ja ratsuväki 4/9.
Myöhemmin karttui sotavoima ylimalkaan vielä suuremmaksi, vaikka
viimeksimainittu suhde ruotsalaisten ja suomalaisten välillä tästä
lähtien oli jokseenkin pysyväinen. Tavallisesti oli Suomella
30-vuotisen sodan aikana aseissa vähintään 10-12,000 jalkamiestä,
3-3,500 huovia. Monesti karttui niiden yhteinen luku 16-17,000:een
mieheen. Jos sitten vielä otamme lisäksi aatelin ratsujoukon (100 m.,
Ruotsissa 300), meriväen (2-3 komppaniaa à 400 m.) sekä pestatut
sotamiehet (tykkiväen,[15] jalka- sekä ratsumiehiä), niin saamme kokoon
noin 20,000 miehisen armeijan.[16] Tulipa tämä kuorma, raskas kuin se
itsessään oli, sen kautta vielä raskaammaksi, että niin tiheään täytyi
täydentää harvenneita rivejä vereksillä rekryyteillä. Sodat siihen
aikaan olivat näet vielä paljoa tuhoavammat kuin meidän aikana. Huoli
muonan sekä muiden tarpeitten hankkimisesta oli kovin vaillinainen ja
puutteen kautta syntyneet taudit kuluttivat hirveästi väkeä. Eikä ollut
soturien henki Itämeren linnoissa myöskään paljoa paremmassa turvassa,
kun asunnot niissä olivat terveydelle vahingolliset. Täten luettiin
esim. Suomen tavallisen jalka- sekä ratsuväen luku v. 1640 noin
17,300:ksi mieheksi; mutta seuraavana vuonna, vaikka 2,000 rekryyttiä
oli saatu lisään, oli heitä kuitenkin ainoastaan 14,500 jäljellä.
Ratsumiehiä, niinkuin näimme, otettiin Suomesta aina verraten enemmän,
johon oli syynä heidän kelvollisuutensa. Edellisten kuninkaitten aikana
ei luultu omamaisia hevosia sotaan soveliaiksi; sen vuoksi pestattiin
aina kalliilla hinnalla ranskalaisia ja saksalaisia huoveja. Tämä
väärä luulo katosi nyt Kustaa Aadolfin sotien aikana kokonaan.
Ulkomaalaisetkin rupesivat nyt kehumaan "Ruotsin ja Suomen hevosia,
jotka kyllä ovat saksalaisia pienemmät, vaan tuliset, uupumattomat,
ihmeen kestävät ja helpot elättää". Suomen ratsumiesten kautta
pääasiallisesti tähän aikaan suomalaisten nimi levisikin ympäri
Eurooppaa. Ylimalkaan oli vielä silloin ratsuväki armeijan
vaikuttavimpana osana. Noilla pitkillä, joutuisilla retkillä
30-vuotisen sodan loppupuolella oli usein puolet sotajoukosta huoveja,
sillä jalkaväen oli vaikea päästä kulkemaan Pohjois-Saksan autioiksi
hävitettyjen erämaitten poikki. Jalkamiehiä enimmiten käytettiin
linnaväkenä ja kutsuttiin tavallisesti vain suurempia tappeluita varten
kokoon, joissa kuitenkin myös ratsuväen rynnäkkö oli ratkaisevin.
Kustaa Aadolfin aikana valmistui Ruotsin valtakunnan sotavoiman
järjestys rykmentteihin, niinkuin se siitä lähtien pysyi. Suomessa oli
seuraavat ratsurykmentit: _Turun_ (Pohjanmaan kanssa), _Uudenmaan_
(Hämeen kanssa) sekä _Karjalan_ (Savon kanssa). Jalkaväen rykmentit
olivat: _Turun, Porin, Pohjanmaan, Uudenmaan_, läntinen ja itäinen,
_Hämeen, Viipurin_, läntinen ja itäinen, sekä _Savon_. Ennen Kaarle
XII:nnen aikaa ei ollut kuitenkaan tapana mainita niitä näin maakunnan,
vaan ainoastaan everstinsä nimellä.
Yllälueteltu sotavoima saatiin kokoon seuraavalla tavalla. Tykkiväki
sekä rakuunat (jotka vuoroin ratsain, vuoroin jalan sotivat)
pestattiin. Aatelislippukuntaan lähetti jokainen aatelisherra
tilustensa suuruutta myöten yhden tai useampia täydesti varustettuja
huoveja. Muu ratsuväki syntyi rusthollilaitoksen kaltaisella tavalla;
moni lainlukija, vouti, nimismies, pappi, porvari ja varakkaampi
talonpoikakin antoi siihen miehen aseineen, hevosineen, ja sai siitä
talonsa, kumminkin osaksi, verosta vapaaksi. Nämät kaikki armeijan
osastot olivat siis vapaaehtoisia. Jalka- ja meriväki sitä vastoin
täydennettiin rekryytinotolla. Kymmenen talonpoikaa (kaupungissa 10
porvaria) oli aina ruotuna, josta yksi piti otettaman sotamieheksi
(kaupungeissa sekä rantapitäjissä merimieheksi). Ensin otettiin
niistä taloista, missä oli paljon miehiä; sitten pienistä, missä ei
paljon työntekijöitä tarvittu. Lesken ainoaa poikaa ei otettu, ei
myöskään mielellään semmoisesta talosta, josta jo yksi mies oli
sotapalveluksessa tai kaatunut. Tätä jälkimäistä ehtoa täytyi kuitenkin
suuren tarpeen tähden monasti rikkoa. Eräs talonpoika Rovaniemellä
esim. pyysi kerta ja saikin veronhuojennusta sillä perustuksella, että
hänellä oli neljä poikaa (joista kaksi jo kaatunutta) jalkaväessä,
viides ratsumiehenä. Ylimalkaan ei sallittu sotamieheksi kirjoitetun
palkata toista edestänsä; mutta toisinaan tehtiin rahan tarpeen aikana
tästä kuitenkin poikkeus. Päiväläiset ja muu irtonainen väki otettiin
kaikki, mitkä vain käsiin saatiin, ruotuihin panematta.
Tämä rekryytinotto oli kansalle Suomessa kauheasti vastahakoinen ja
peloittava. "Sotamiehenoton aikana", lausui kerta Pietari Brahe
valtaneuvoskunnassa, "on Suomessa aina kyläraitit ihan tyhjinä ja
autioina, vaikka maa sillä välin kyllä on kansakas." Sotapalvelukseen
kykenevät miehet kokivat näet mikä milläkin keinolla pelastaa nahkansa.
Moni piili kotipitäjänsä saloilla, kunnes vaara oli ohitse; moni ei
katsonut tämmöistäkään lymypaikkaa vielä kyllin turvalliseksi.
Joukoittain pakeni miehiä synkille erämaille pitkin Suomenselän
harjanteita, joukoittain karkasi myös rajan yli Venäjälle, taikkapa
Ruotsin puolelle, jossa Helsinglannin, Taalain y.m. maakuntain vuoriset
takamaat tähän aikaan saivat ensimäiset suomalaiset asukkaansa. Saadut
rekryytit täytyi kahleissa, niinkuin pahantekijät, kuljettaa
rykmenttinsä majapaikoille, ja kuitenkin pääsi niitä marssiltakin aina
karkuun. Joka vuosi oli tällä tavoin suuri osa sotamiehiksi määrätyistä
"tietymättömissä". V. 1631 luettiin heitä 1,670, seuraavana vuonna
5,777! Todella ihmeellinen ristiriitaisuus -- tämä kova sotapalveluksen
pelko kotona ja luja, peloton miehuus sotatantereella! Syynä edelliseen
ei tainnut olla ainoastaan pelko sotapalveluksen vaaroja -- vaikka,
niinkuin olemme nähneet, se ei suinkaan ollut perätön -- vaan kenties
vielä enemmän kansallemme ominainen rakkaus rauhaan ja synnyinmaahan.
Sattuihan välistä, että sotamiehiä vielä Saksastakin karkasi, vaaroista
ja vaivoista huolimatta pyrkien kotiin takaisin. Useimmat kuitenkin,
kun kerran olivat virassa, täyttivät tehtävänsä suomalaisella,
vakavalla velvollisuudentunteella. Epäilemättä ilmoitti siis Kustaa
Aadolfin sota-artikkelein suomentaja, Hartikka Speitz, kansansa yleisen
mielen, kun hän varusti esipuheensa näillä säkeillä:
Kilvet, aseet pois heittäkääm,
rauhan kans riidat peittäkääm,
mut jos toisin ei taid' olla,
eip ole häpee kedoll' kuolla.
Tämän rekryytinoton epätasaisuuden ja epätietoisuuden tähden koetti
Kustaa Aadolf saada varmemman, vaikka vähemmän tuottavan tavan voimaan.
Määrätyn taloluvun piti olla yhtenä ruotuna, joka saisi hankkia
itselleen miehen pestaamalla tai muulla keinolla, miten tahtoi. Tämä
oli ensimäinen alku vastaiseen ruotuväkilaitokseen. Sitä samaa
valmistettiin myös silläkin säädöksellä, että ratsumiehille sekä
kruunun meriväelle annettiin puustelleja.
Ylimalkaan eivät kuitenkaan talonpojat suostuneet kuninkaan uuteen
ehdoitukseen. Täytyi siis koettaa toisilla keinoilla saada sotaväen
rivit täyteen. Sydänmaan pitäjille lähetettiin sotamiesparvia
karkureita etsimään ja kiinniottamaan. Yöllä piiritettiin tavallisesti
se talo, missä karkureita arvattiin olevan, ja sitten murrettiin ovet
väkisen auki. Siinä toimessa tehtiin kuitenkin hirveätä väkivaltaa ja
vääryyttä. V. 1620 kävivät Rautalammin pitäjäläiset kenraalikuvernööri
Kaarle Oxenstjernan luona valittamassa. Luutnantti Lassi Antinpoika oli
siellä kuljeskellut majaillen taloissa 20-40:n miehen kanssa. Erään
Leinosen luokse he olivat tulleet yöllä syyttäen häntä siitä, että hän
muka piti karkureita palveluksessaan; hän pantiin sentähden rautoihin
ja ripustettiin kahleilla tuvan lakeen, niin että varpaat juuri vain
ulottuivat lattiaan. -- Nimismies Oksasen talosta he rupesivat viemään
kahta renkiä, joista isäntä kuitenkin sai toisen irti oravakihtelyksen
hinnalla; toinen kuljetettiin Suur-Savon kirkonkylään, missä hänkin
sitten maksoi lunastuksekseen 50 oravannahkaa, 3 markkaa sekä yhden
kirveen. -- Eräältä Kumpulaiselta otti luutnantti paimenen, jonka hän
heti jälleen möi naapuritaloon 11:stä markasta. -- Toiseltapuolen tämä
tehtävä ei ollut sotamiehillekään vaaraton. Talonpojat monasti
puolustautuivat kirveillä, viikatteilla ja välistä ajoivat pakoon
sotamiehet, joita lasten ja vaimojen haukkumasanat seurasivat vielä
kauemmas. Kiinnisaadut karkurit pidettiin sitten tallella
linnantapaisissa tarhoissa, kunnes heitä karttui niin monta, että
kannatti lähettää rantamaille. Semmoinen karkurilinna oli esim. "Kyrön
kantsi" Hämeenkankaan rajalla, nykyisessä Kankaanpään kappelissa
Karvian pitäjässä.
Rekryyttinsä oli ruodun aina varustettava tarpeellisilla vaatteilla
sekä turkilla; näiden kuluttua hankki kruunu sitten uudet. Univormuista
ei siihen aikaan ollut paljon tietoa; ainoastaan muutamat rykmentit
pitivät samallaisia pukuja. Yleiseksi, käskyllä säädetyksi tavaksi
tulivat univormut vasta v. 1656 Kaarle X:nnen aikana.
Jalkaväestä oli vain osa varustettu pyssyillä; toisilla oli pitkät
peitset aseena. Nämät peitsimiehet torjuivat rynnäköt, sillä aikaa kuin
pyssymiehet jälleen latasivat tuliputkensa, mikä oli erinomaisen
monitemppuinen ja vitkallinen työ. Pyssyt laukaistiin irtonaisella
sytyttimellä; ei ollut niissä vielä edes piilukkoakaan. V. 1627 soti
Liivinmaalla myös vielä useampia tuhansia suomalaisia jousimiehiä. Se
ei ollutkaan mikään harvinainen suomalaisten alempaa kantaa todistava
seikka. Yhdestä puolalaisten parhaista sotapäälliköistä samalla ajalla
on se kehuva maine olemassa, että hän oli erittäin taitava jousella
ampumaan. Niinikään käytettiin jousta Englanninkin sotajoukossa 17:nnen
vuosisadan alkupuolella. Silloisten pyssyjen hankaluuden ja hitaisuuden
tähden olikin sangen epäiltävää, kumpi ase oli paremmaksi katsottava.
Kaikilla sotamiehillä oli pään suojana rautainen kypäri, ratsuväellä
sitä paitsi myös rintahaarniska. Näillä viimemainituilla oli pistoolit,
mutta miekka oli kuitenkin vaikuttavin ase.
Viiteselitykset:
[1] Itä-Preussiin ei Kustaa Aadolf puuttunut, sillä se oli hänen
lankonsa, Brandenburgin vaaliruhtinaan lääninä, vaikka Puolan
yliherruuden alla.
[2] Tästä Preussin sodasta olisi vielä ollut kerrottavana useampia
Suomen ratsumiesten urhotekoja, mutta ne säästetään myöhemmäksi heidän
päällikkönsä Aake Tottin elämäkertaan.
[3] Puolivillejä eteläslaavilaisia Itävallasta Turkin rajalta, jotka
palvelivat keisarin sotajoukossa.
[4] Sen kertomuksen luotettavaisuudesta, joka kertoo seitsemänkymmenen
suomalaisen taistelusta Demminin luona, on ollut väittelyä
historiantutkijain kesken, mutta kun kertomus tavataan jo
samanaikuisissa sodan esityksissä, näyttää uskottavalta, että joku
todellinen tapaus on sen pohjana.
[5] Rautalammilta saatu katkelma laulusta, jota vielä tämän vuosisadan
alussa kansa muisteli ja lauloi.
[6] Toista suomalaista ratsumies-eskvadronaa johti tässä Lützenin
taistelussa ratsumestari Wunsch.
[7] Enimmäksi osaksi lyhentämällä Fryxellin mukaan.
[8] Tämmöistä kunnianimitystä soi muuten Ranskan kuningas kirjeissään
myös Oxenstjernalle ja Banérille.
[9] Ruotsalainen Mankell.
[10] Tohtori, senaattori Ignatius.
[11] Don espanjankielellä = herra.
[12] Weserjoen varrella, Hannoverin seudulla.
[13] Hän oli syntynyt Kirkniemen kartanossa Lohjalla v. 1598.
[14] Tämä seikka muuttui sitten myöhemmin Kaarle XI:nnen hallitessa,
josta ajasta lähtien siellä oli linnaväkenä pestattuja sotureita sekä
ainoastaan pieni parvi jokaisesta Suomen rykmentistä.
[15] Tykkimiehiksi mielellään pestattiin suomalaisia, koska ne olivat
niin tarkat ampumaan.
[16] Siihen aikaan oli Suomen asukasmäärä Käkisalmen läänin kanssa n.
450,000 henkeä; suhteellisesti pitäisi meidän siis tätä nykyä pitää
140,000:miestä sotaväkeä!