Paitsi Kustaa Hornia oli vielä useampia muitakin Suomen herroja, jotka
tekivät nimensä kuuluisaksi kolmekymmenvuotisessa sodassa. Kaikkein
kuuluisin Hornin jälkeen oli _Torsti Stålhandske_, hakkapeliittain
rivakka johtaja.
Alkuansa ei Stålhandsken suku ollut suomalainen, vaan kotoisin
Ruotsista, Länsi-Götinmaalta. Sieltä hänen isänsä oli tullut meidän
maahamme, nainut suomalaisen aatelisneidon ja asettunut Porvoon pitäjän
Hummelsundin kartanoon, jonka rouva omisti. Tässä samassa
Hummelsundissa syntyi v. 1594 Torsti Stålhandske, ollen siis saman
vuoden lapsi kuin hänen vastainen ylipäällikkönsä Kustaa Aadolf.
Nuorena poikana jo hän sai tilaisuuden laajentaa tietojansa ja
kokemuksiansa ulkomaanmatkalla. Hän seurasi näet hovipoikana
skotlantilaista kenraalimajuuria Ruthveniä, joka läksi kotimaahansa
pestaamaan sotaväkeä Ruotsin kuninkaan palvelukseen. Sieltä palattuansa
pääsi Stålhandske alaupseeriksi kuninkaan henkivartijajoukkoon. V. 1622
lähetettiin hän vänrikkinä Liivinmaan sotaan, Kobronin suomalaiseen
jalkarykmenttiin, jossa hän jonkun ajan perästä kohosi luutnantin
arvoon. V. 1626 hän seurasi Kustaa Aadolfia Preussinmaalle ja sai
majurin paikan Arvi Hornin johdon alla olevassa Porin jalkarykmentissä.
Vuoden kuluttua muutettiin Stålhandske ratsuväkeen. Tässä vasta hän
olikin omassa elementissään; siinä oli oikea sija hänen rivakalle,
uljaalle ritarihengelleen. Aake Tottin johdon alla oli yltäkyllin
tilaisuutta uhkarohkeihin retkiin ja rynnäkköihin, ja Stålhandske
osoitti pian olevansa juuri samaa karvaa kuin hänen everstinsäkin.
Joskus annettiin hänen jo täällä itsenäisesti toimittaa partioretkiä.
Erityisesti kerrotaan, että hänet helmikuussa 1629 lähetettiin kahden
suomalaisen ratsumies- ja yhden rakuunalippukunnan kanssa muonaa
viemään piiritetylle Strassburgin kaupungille. Tämän tehtävän hän sai
onnellisesti suoritetuksi kymmenessä päivässä. Everstiluutnantin arvo
tuli siitä hänen palkinnokseen.
Seuraavana kesänä saapui Stålhandske viimein sille tantereelle, missä
hänen nimensä oli saava kirkkaimman loistonsa. Hän purjehti
komennossaan olevien Turun läänin ratsumiesten kanssa Pommeriin. Täällä
hän jo heti sodan alussa osoitti semmoista uljuutta, että kuningas
antoi hänelle palkinnoksi 24 taloa Porvoon pitäjästä läänitykseksi. Se
tapahtui hyvin pian Frankfurt an der Oderin valloituksen jälkeen;
luultavasti oli siis Stålhandskekin mukana, vaikkei sitä ole erittäin
mainittu, silloin kun suomalaiset ratsumiehet, heittäen hevosensa
itsekseen, kiipesivät mainitun kaupungin muurin yli.
Miten sitten Stålhandske suomalaisineen suuresti vaikutti voiton
saavuttamiseen Breitenfeldin tappelussa, on jo tullut kerrotuksi.
Myöskin hän oli etumaisia, kun Suomen ratsuväki kaalasi Lechjoen
poikki. Baijeriin hän ei silloin kuitenkaan seurannut kuningasta, vaan
meni takaisin Reinjoen seuduille, Aksel Oxenstjernan osaston lisäksi.
Siellä eräänä päivänä tehtiin viholliselle soma kepponen. Ruotsin
palveluksessa oleva reinkreivi meni saksalaisen ratsujoukkonsa kanssa
ärsyttelemään espanjalaista päällikköä Luukas Cagrea. Tämä karkasi
vastaan koko kahdentoista eskadronin kanssa. Semmoista ylivoimaa
säikähtyvinään pakeni reinkreivi minkä kavioista lähti. Mutta tultuansa
ahtaaseen vuorisolaan hän yht'äkkiä komensi: "Oikealle ympäri!" ja
kääntyi viholliseen päin. Samassa hyökkäsi myös Stålhandske esiin, joka
juuri tähän paikkaan oli asetettu väijyksiin, ja nytpä tuli
hämmästyneille don'eille[11] aika hätä. Edestä hakattiin päälle, takaa
hakattiin päälle, eikä ollut tuossa ahtaudessa ylivoimasta suurta apua.
Ainoastaan neljä laukausta espanjalaiset kestivät, sitten he pötkivät
hajonnein rivein pakoon. Tällä tavoin voitti neljä suomalaista ja viisi
saksalaista lippukuntaa kaksitoista vihollisen lippukuntaa.
Espanjalaisille tuli toinen ratsumiesjoukko avuksi, mutta sekin kääntyi
heti karkuun. Takaa-ajoa jatkettiin, kunnes jalkaväki otti pakolaiset
turviinsa. Mutta vaikka vihollisella oli niin kova kiire, olivat
kuitenkin suomalaiset ja reinkreivin huovit ennättäneet jo tappaa
heiltä neljä päällikköä, 300 sotamiestä ja temmaista seitsemän lippua
voittonsa merkeiksi. -- Jonkun aikaa sen perästä täytyi Cagren kokonaan
lähteä takaisin Belgiaan, josta hän oli tullutkin. Sillä matkalla
kihisivät taas Stålhandsken ratsumiehet hänen ympärillään niinkuin
Suomen soitten sääsket ja pakoittivat hänet tällä lakkaamattomalla
hätyyttämisellään jättämään suuren osan kuormastoansa jälkeensä tielle.
Oxenstjernan joukossa läksi sitten Stålhandske Nürnbergiin ja otti,
niinkuin jo on kerrottu, uljaasti osaa Alte Vesten tappeluun. Siitä
syystä hän sai palkakseen everstin arvon. Tuli sitten Lützenin verinen
päivä, Stålhandsken ja hänen suomalaistensa loistavin kunnian päivä. Me
jo tiedämme, kuinka he etumaisina hyökkäsivät ojien yli, kuinka he
pelastivat kuninkaansa ruumiin ja kuinka viimein he vielä urhoollisesti
kestivät Pappenheimin vereksen joukon hyökkäyksen. Stålhandske se
kuuluu olleen, joka tässä viimeisessä kahakassa omin käsin ampui
Pappenheimin kuoliaaksi ja sillä saattoi viholliset hämmästymään.
V. 1633 oli Stålhandske huoveinensa siinä armeijassa, joka Hamelnia[12]
piiritteli. Keisarillinen sotavoima riensi kaupungin avuksi ja ankara
tappelu syttyi sen lähellä. Stålhandske oli taas saanut kunniapaikkansa
oikeanpuolisen kyljen päässä. Keisarilliset olivat lähettäneet sen
uhkauksen, etteivät he suoneet armoa yhdellekään suomalaiselle eikä
ruotsalaiselle; ainoastaan saksalaiset, jotka olivat Ruotsin
palveluksessa tai liitossa, olivat säästettävät, jos he tahtoivat
antautua vangeiksi. Mutta tämä uhkaus ei meidän poikien parissa
nostattanut muuta kuin naurua. Armoa eivät he aikoneetkaan anoa,
vangeiksi eivät he aikoneetkaan pyrkiä. Tavallisella vauhdillansa
hakkasivat he pian vihollisen rivit hajalleen, tappoivat muutamia
tuhansia, soivat ottamalla heidät vangiksi armoa vielä muutamille
tuhansille, sanalla sanoen teloittivat vihollisen niin perinjuurin,
ettei keisarillisista enää koko sen vuoden aikaan ollut pelkoa
Luoteis-Saksassa. Stålhandske oli jo tappelun alussa saanut haavan,
vaan hän ei malttanut sittenkään jäädä pois leikistä, ennenkuin voitto
oli saatu.
Pian sen jälkeen lähetti Ruotsin hallitus osan täten jouten jääneistä
sotajoukoistaan Hollannille avuksi. Stålhandske sai ylipäällikkönä
kuljettaa sinne muutamia ruotsalaisia ja suomalaisia ratsurykmenttejä.
Hänen uljaat poikansa herättivät siellä yleistä ihmetystä ja
ihastusta rivakalla soturinryhdillänsä sekä siveydellään ja
jumalisuudellaan. Mutta he puolestansa eivät viihtyneet yhtä hyvin
uudella sotatantereellansa. Siellä käytiin sotaa ihan toisella tavalla,
kuin mihin he olivat tottuneet, varovasti, hitaasti, vetelehtien,
oikein poroporvariseen tapaan. Kerran käski kuitenkin hollantilainen
kenraali heidän laittaa aseensa kuntoon, koska nyt muka pian oli tuleva
tilaisuus niitä käyttää. Tuostapa meidän ruudinkärventämät urhot vasta
oikein suuttuivat. "Neuvokoon herra kenraali", tiuskasivat he
vastaukseksi, "omia rekryyttejään! Me olemme kuningas Kustaa Aadolfin
opissa olleet ja pidämme aseemme aina kunnossa!" Muutamien kuukausien
kuluttua saivatkin he jälleen palata Saksanmaalle.
Tuona turmiollisena vuonna 1634 kuului Stålhandske Banérin osastoon,
joka itsekseen retkeili Schlesiassa ja Bööminmaalla. Täten hän säästyi
siitä häpeästä, että olisi ollut mukana Nördlingenin surkeassa paossa.
Vähäistä aikaisemmin hän oli muuten saanut kenraalimajurin arvon ynnä
myös ylikomentoonsa kaiken Saksassa olevan ruotsalaisen ja suomalaisen
ratsuväen.
Seuraavana vuonna hän pääsi vielä kerran, viimeisen kerran käymään
kotimaassaan. Hänelle näet annettiin toimeksi viedä sinne osa
suomalaista ratsuväkeä. Alusta kesää 1636 hän palasi kuitenkin takaisin
Saksanmaalle, tuoden kanssansa useampia tuhansia Suomen väkeä. Näiden
avulla rohkeni sitten Banér käydä tuohon hurjanrohkeaan _Wittstockin_
tappeluun. Stålhandske ja englantilainen King olivat saaneet käskyn
vasemman kyljen ratsuväen kanssa tehdä kierroksen ja karata vihollisen
selkään. Banér puolestaan päävoiman kanssa kävi suoraan päälle.
Arvaamattomat esteet viivyttivät kuitenkin kiertäjien tuloa. Banér sai
täten koko vihollisvoiman niskoilleen. Näytti jo siltä kuin tulisi
tästä toinen Nördlingenin tappio, vaikka varsinkin oikean kyljen
ratsuväki, niissä etupäässä suomalaiset ja virolaiset, pitivätkin
lujasti puoliansa. Ei ollut sitä lippukuntaa, joka ei olisi kuusi, jopa
kymmenenkin kertaa syössyt rynnäkölle. Ilta viimein läheni ja Banérin
voimat alkoivat masentua. Silloin yht'äkkiä kuului vihollisen selän
takaa tuo tuttu huuto: "Hakkaa päälle! Hakkaa päälle!" ja samassa
havaittiin saksilaisten rivien joutuvan sekaannuksiin. Banér vei nyt
väkensä uudella innolla tuleen, eikä aikaakaan, niin oli loistava
voitto saavutettu. Yön hät'hätää levättyänsä läksivät sitten
Stålhandske ja King vihollista takaa-ajamaan. He viipyivät sillä
retkellä koko viisi vuorokautta, mutta olivatpa he myös saaneetkin aika
paljon toimeen. Monta sataa vihollisista oli vielä hakattu maahan, ja
saatu kaksituhatta vankia lisäksi. Muun saaliin ohessa he toivat
kolmekymmentäviisi lippua ynnä vaaliruhtinaan omat kullatut vaunut,
jotka viimemainitut Stålhandske lahjoitti Banérille. Itse hän sitä
vastoin piti vaaliruhtinaan kalliit, hopeiset pöytäastiat, jotka olivat
joutuneet hänen käsiinsä jo itse tappelupäivänä, silloin kun
vihollisleiri rynnäköllä valloitettiin.
Vuosina 1637-9 oli sitten Stålhandske mukana kaikilla Banérin
mainioilla retkillä, tavallisesti ensimäisenä eteenpäin marssiessa,
viimeisenä peräytyessä. Syksyllä viimeksimainittuna vuonna uskottiin
hänen johtoonsa erityinen armeijanosasto, jolla hän sitten kolme vuotta
taisteli Schlesiassa. Täälläkin hän teki aina välistä rohkeita tekoja,
mutta ylimalkaan ei sotaonni tahtonut olla hänelle oikein myötäinen.
Pääsyy taisi olla siinä, että Stålhandskesta ei ollut suurempien
asioiden johtajaksi; erittäinkään hän ei pitänyt huolta muonasta, niin
että hänen väkensä välistä hajosi nälän tähden. Sen lisäksi tuli
kenties vielä, ettei hänellä ollut omia tuttuja Suomen poikia
joukossaan.
Torstensonin tultua ylipäälliköksi, yhdisti Stålhandske osastonsa
jälleen pääarmeijaan ja otti osaa sen taisteluihin. Leipzigin
tantereella hän komensi Uudenmaan ratsumiehiä, jotka seisoivat oikean
kyljen toisessa rivissä varaväkenä. Jouten he eivät kuitenkaan
seisoneet siellä kauan, vaan saivat pian auttaa ensimäiseen riviin
asetettujen kansalaistensa tulista hyökkäystä, joka ratkaisi voiton.
Tässäkin oli Stålhandske taas pysynyt koko ajan kuumimmassa löylyssä,
vaikka hän jo kohta alussa haavoittui. Tappelun jälkeen havaittiin
kuitenkin hänen haavansa niin pahaksi, että hänen täytyi erota
armeijasta ja maata koko talvi Stettinissä lääkärin hoidon alaisena.
Täällä hän tutustui Kristiina Horniin, joka oli Haapaniemen sukua;
seurauksena oli, että uljas urho sai nyt vielä toisenkin haavan, itse
sydänpaikkaan. Voitto ei kuitenkaan pettänyt lempipoikaansa tässäkään
vaarallisessa taistelussa; häät vietettiin huhtikuun 9 p. 1643 suurella
komeudella.
Toukokuussa täytyi kuitenkin nuoren aviomiehen jälleen erota
kumppanistaan. Stålhandske, terveeksi tultuaan, riensi takaisin
Torstensonin luokse, joka retkeili Moraviassa. Samoin hän seurasi myös
sitten ylipäällikköänsä Holsteiniin. Täällä hyökkäsi hän taas
tammikuussa 1644 Koldingin seudulla äkkiarvaamatta tanskalaisen
ratsuväen päälle ja hävitti sen niin perinjuurin, että 1500:sta tuskin
satamäärää pääsi pakoon. Mutta tämä rivakka ratsumiehen työ olikin
hänen viimeisensä. Hän sairastui ja kuoli Haderslevin kaupungissa
Slesvigissä huhtik. 21:nä päivänä.
Leski tuotti ruumiin sitten kotimaahan ja haudatti sen Turun
tuomiokirkkoon sitä varten ostettuun hautakappeliin, johon laitettiin
komea muistomerkki mustasta marmorista. Yhtään poikaa ei jäänyt sukua
jatkamaan.
Stålhandske kuuluu olleen sangen oppinut ja sivistynyt herra. Eräs
englantilainen, joka tästä sodasta kirjoitti, mainitsee hänen osanneen
erittäin hyvin englanninkieltä; epäilemättä tuo taito oli silloin
saanut alkunsa, kun hän Ruthvenin seurassa kävi Skotlannissa.
Saksankielen ja kirjallisuuden tuntija ja suosija hän myöskin näkyy
olleen; ainakin hän oli valittu erään saksalaisen kirjallisen seuran
jäseneksi. Harrastusta tieteihin osoitti hän myös sillä, että hän
lahjoitti Turun yliopistoon Aarhusin piispan kirjaston, jonka hän
viimeisellä sotaretkellänsä oli saanut saaliiksi. Tämä lahja, 900
nidosta, siihen aikaan nähden kylläkin suuri, oli meidän vastasyntyneen
korkeakoulumme ensimäinen kirjaston alku.
Stålhandske oli sangen rikas mies. Perintötalonsa lisäksi hän oli,
niinkuin kerrottu, saanut suurenmoisen läänityksen Porvoon pitäjässä.
Sitten hän osti vielä Ilolan (Illbyn) kartanon samassa pitäjässä.
Marjon seteritalo Sauvon pitäjässä sekä Tervajoki (Tervik) Pernajalla
kuuluvat myös olleen hänen omansa. Leski osti v. 1647 vielä 60
kruununtilaa Turun läänissä. Stålhandskella olikin sotaretkillään usein
ollut tilaisuutta saada runsaita saaliita, eikä hän ollutkaan
kainoimpia, kun ottaminen tuli puheeksi. Päinvastoin sanotaan hänen
kouransa vihollisen maassa olleen jokseenkin rautaisen. Siitä syystä
kertoikin kansa Holsteinissä, että hänen kuolinvuoteensa ääreen oli
muka ilmestynyt musta haamu, joka tempasi pakenevan sielun kynsiinsä.
Toinen moitittava puoli Stålhandsken luonteessa oli se, että hän,
samoinkuin useimmat kolmekymmenvuotisen sodan sankareista, kovin
mielellään kallisteli pikaria. Tämä vika ynnä myös hänen onnistumaton
sodankäyntinsä Schlesiassa estivät hänelle aiotun suuren kunnian. Kun
Leipzigin tappelussa nuori Liljehöök, josta toivottiin suuria, oli
kaatunut, kysyi näet holhoojahallitus, tokko Stålhandske sopisi
ylipäälliköksi siinä tapauksessa, että Torstensonin täytyisi
kivulloisuutensa tähden luopua virasta. Mutta Torstenson epäsi, sanoen
syyksi sen, että Stålhandske, vaikka hän olikin taitava ja uljas
eversti, kuitenkin liian usein oli juovuksissa ja selväpäisenäkin
kuitenkin oli liian ahdasälyinen suuren sodan johtajaksi.
Mutta jollei Stålhandsken älyä eikä tapoja voikaan mitata korkeimmalla
mitalla, niin ei voi kuitenkaan kukaan riistää häneltä sitä mainetta,
että hän oli muita rivakkaampi ratsumiespäällikkö ja taitavampi
partionkävijä. Vielä enemmän hän oli kuuluisa urhoudestansa, joka ei
tuntenut pelkoa pahimmissakaan vaaroissa. Sitä hän osoitti teoilla
lukemattomissa tilaisuuksissa, joskuspa myöskin lysteillä
kokkasanoillaan. Niinpä tuotiin kerta hänelle hätäsanoma: "Vihollinen
on kohta teidän kimpussanne!" -- "Ja minä heti paikalla hänen
kimpussaan!" vastasi siihen meidän säikähtymätön sankarimme.