Kuninkaan kuoleman jälkeen tuli holhoojahallituksessa puheeksi, kuka
valittaisiin Ruotsin sotavoimien ylimäiseksi johtajaksi. Kukapa olisi
oman maan miehistä ollut siihen soveliaampi kuin se, johon Kustaa
Aadolf sota-asioissa oli aina kaikkein enimmän luottanut.
_Kustaa Horn_ oli sankari itse ja myös sankarisukua. Hänen veljensä oli
Eevert Horn, jonka urhotyöt sekä aikainen kuolema ovat tulleet näiden
kertomusten edellisessä osassa mainituiksi. Hänen isänsä oli Narvan
miehuullinen, vaikka onneton puolustaja, Kaarle Horn, hänen isoisänsä
tyly, ankara soturi Henrik Horn, nekin meille vanhoja, hyviä tuttuja.
Kaarle Horn, niinkuin tiedämme, sai pahan palkan urhoudestaan; hän
vietiin Juhana kuninkaan käskystä vankeuteen Örbyhusin linnaan
Uplantiin. Sinne häntä seurasi myös hänen jalo puolisonsa Aune von
Delvig ja synnytti siellä hänen nuorimman poikansa Kustaan yöllä lokak.
23:tta päivää vasten 1592. Pian sen perästä suotiin Kaarle Hornille
armo ja vapaus, jolloin koko perhe palasi kotimaahansa Suomeen,
Kankaisten kartanoon likelle Turkua.
Elantotavat Ruotsin ja Suomen aateliston parissa olivat siihen aikaan
sangen yksinkertaiset ja vakavat ja kasvatus ankara, semmoinen, joka
lujan miehenmielen luopi. Jumalanpelkoa ja ihmisen velvollisuuksia
teroitettiin jo aikaiseen lasten sydämiin. Raamattua viljeltiin
ahkerasti kotihartaushetkinä; sen lauseita sekä ytimekkäitä kansan
sananlaskuja kuului yhä isän ja äidin suusta neuvoksi ja varoitukseksi.
Nuori poika sai paljon liikkua ulkoilmassa, heitellä kiviä, ratsastaa
ja pyytää metsän otuksia. Tämmöistä ruumiinvoimien harjoitusta
pidettiin välttämättömän tarpeellisena. Mutta eipä hengen voimiakaan
laiminlyöty. "Aatelismiehen tulee tietää enemmän kuin muiden", neuvoi
jo pari vuosikymmentä aikaisemmin vanha kreivi Brahe talouskirjassaan
nuoria aatelisia; "ei siinä kyllin, että osaa istua ratsun selässä,
suunnata peitsensä ja laukaista pyssynsä." Ensiksi, opin tielle
pyrkiessä, oli latinaa opittava, sillä melkein kaikki tieteellinen ja
sivistävä kirjallisuus oli vielä yksistään tällä kielellä. Sentähden
perehtyivätkin siihen sen ajan sivistyneet miehet, välistä naisetkin,
perinjuurin. He osasivat lukemattomia merkillisiä lauseita Rooman
parhaitten kirjailijain teoksista ulkoa ja käyttivät niitä usein
puheessansa tai kirjoituksissansa todisteina tai koristuksena.
Kaarle Horn, niinkuin tiedämme, kuoli Liivinmaan sodassa v. 1601.
Kahdeksanvuotisen orvon kasvatus ja opetus ei kuitenkaan senvuoksi
jäänyt kesken; vanhempi veli Eevert piti siitä isällistä huolta. Varsin
hauskapa mahtoi ollakin tämmöistä vilkasta, hyvälahjaista kasvattia
johtaa. Kaikissa kysymyksissään ja vastauksissaan, töissänsä ja
leikeissään osoitti pieni Kustaa tavatonta älyn terävyyttä, palavaa
tiedonhalua sekä samassa myös lujaa mielenlaatua.
Kuudentoista-vuotisena lähetettiin nuori aatelisherra ulkomaille. Ei
ollut näet silloin vielä Suomessa mitään korkeampaa opistoa, ei
kymnaasiakaan, yliopistosta vallan puhumattakaan. Ruotsissa myös oli
opin laita vielä sangen huono. Opintojensa jatkamiseksi vietti
senvuoksi Kustaa Horn kolme vuotta siihen aikaan suurimaineisissa
Rostockin, Tübingenin ja Jenan yliopistoissa Saksanmaalla. Sieltä
palattuaan hän meni veljensä Eevertin luo, joka paraikaa taisteli
Venäjällä; hänen johdossansa tahtoi hän oppia sotataitoa. Kauan ei
kuitenkaan Eevert Horn pitänyt häntä luonansa; venäläiset näet eivät
ymmärtäneet säännöllisestä sodankäynnistä yhtään mitään, taistelussa
heitä vastaan oli siis varsin vähän oppimisen tilaisuutta. Sen sijaan
lähetti Eevert veljensä Alankomaihin, jossa kuuluisa sotapäällikkö
Oranian Mauri ihmeteltävällä taidolla puolusti isänmaatansa
espanjalaisia vastaan. Siellä oli paras sotakoulu, jota nuori
suomalainen soturi siihen aikaan saattoi käydä; erittäinkin olivat sekä
alankomaalaiset että espanjalaisetkin taitavat linnojen piirittämisessä
ja puolustamisessa. Myöhemmin siirtyi Horn sieltä vielä Ranskankin
maalle ja otti osaa siellä raivoavaan sisälliseen sotaan, jota Maria di
Medici ja tyytymätön aatelisto kävivät. Sotataidon ohessa hän tutki
myös tyystin näiden maiden hallitustapaa, valtiollista voimaa sekä
muita oloja. Myöskin perehtyi hän useampiin vieraisiin kieliin,
erittäinkin saksan, ranskan ja italian kieleen niin perinpohjin, että
olisi luullut hänen panneen kaiken aikansa yksistään niiden oppimiseen.
Siinä suhteessa hän näkyy ottaneen varteen vanhan Brahen varoituksen,
ettei matkustaminen yksin, panematta tarkkaa huomiota kaikkiin
merkillisiin oloihin, ole miksikään hyödyksi. "Kurjet ja metsähanhet",
lausui ukko yllämainitussa kirjassaan, "lentävät myös monen maan
läpitse, mutta eivätpä ne siitä tule hiukkastakaan viisaammiksi."
Vuonna 1618 viimein takaisin tultuaan Horn pääsi heti kamariherraksi.
Tässä virassa hänellä oli tilaisuus lähemmin tutustua nuoreen
kuninkaaseensa, eikä aikaakaan, niin saavutti hän Kustaa Aadolfin
suosion ja luottamuksen täysin määrin. Hänet lähetettiin useamman
kerran Tanskaan ja Saksaan tärkeille asioille; muun muassa uskottiin
hänelle tuo arkaluontoinen, vaikea naimisliiton sovitteleminen Kustaa
Aadolfin ja Brandenburgin prinsessan, Maria Eleonoran välillä.
V. 1621 määrättiin Horn Norlannin rykmentin everstiksi, jonka kanssa
hän heti seurasi kuningasta Liivinmaalle, Riian piiritykseen. Siellä
hän oli muun muassa mukana tuossa suuressa rynnäkössä Hiekkaporttia
vastaan. Uljaasti hän kapusi rykmenttinsä etunenässä ylös vallille;
mutta oikeaan käteen sattunut luoti, joka samassa myös pyyhkäisi
säärtäkin, keskeytti tähän hänen toimensa, niin ettei hän saanut
lopulliseen voittoon ottaa osaa. Sittenkin hän täydellä syyllä sai
urhoollisuutensa palkaksi ritariarvon.
V. 1624 suotiin Kustaa Hornille sija Ruotsin valtaneuvoskunnassa ja v.
1625 hän asetettiin Suomen koko jalkaväen ylipäälliköksi, jota paitsi
hän oli erikseen Savon jalkarykmentin eversti ynnä yhden suomalaisen
ratsumieslippukunnan johtaja. Jälkimäisenä vuonna valloitti hän,
niinkuin jo tiedämme, yhdessä De la Gardien kanssa, Tarton ynnä koko
joukon muita linnoja Liivinmaalla ja oli alusta vuotta 1626 suurena
apuna Wallhofin loistavan voiton saavuttamisessa.
Preussiin lähtiessään jätti sitten kuningas koko Liivinsodan jatkamisen
De la Gardien ja Hornin haltuun. Näiden herrojen tehtävä oli sangen
vaikea. Heidän komennossansa siellä oleva sotavoima, joka melkein
kokonaan oli suomalainen, ei ollut lukuisa, ja paljon oli joukossa
sahralta juuri otettuja rekryyttejä, jotka eivät vielä olleet saaneet
sotaharjoitusta. Eipä niillä kaikilla, niin päälliköt valittivat, ollut
edes oikeata sotamiespukuakaan, vaan he retkottelivat vielä omissa
talonpoikaisissa mekoissansa. Heidän vähäinen lukumääränsä sitä paitsi
vähenemistään väheni tautien kautta, joihin ruoan ja kelvollisten
vaatteitten puute oli syynä; sillä rahan saanti palkkaa varten oli
sangen verkallinen. Asiain näin ollen ei voitu suuria saada toimeen, ei
edes aina tyystin suojella entisiä valloituksia vihollisen
partiokunnilta. Sittenkin onnistui Kustaa Hornin suomalaisen ratsuväen
kanssa saada muutamia pieniä voittoja lopussa v. 1627 ja alussa v.
1628, niin että puolalaiset karkoitettiin pois Väinäjöen
pohjoisrannalta, vieläpä ajettiin takaa useampia peninkulmia Liettuan
korpia myöten. Tästä sanomasta kuningas ihastui ikihyväksi, sillä hän
oli jo pelännyt, että hänen täytyisi jättää Preussin sota kesken ja
palata Liivinmaalle suuremman sotavoiman kanssa. "Kustaa Horn",
kirjoitti Kustaa Aadolf tähän aikaan, "on tehnyt siellä melkein kaikki,
mitä on toimeen saatu; sillä Jaakko kreivi on hankkeissaan ja
toimissaan jokseenkin hidas vetelys." Hornille itselleenkin hän lähetti
hartaan kiitoskirjeen ja lupasi aina pitää hänen ansionsa hyvässä
muistossa. Samana vuonna kutsuttiin sitten De la Gardie Preussiin
kuninkaan luoksi, jolloin Horn, sotamarskin arvoon koroitettuna, sai
koko sotavoiman Liivinmaalla komentonsa alle. Kuinka suuri Kustaa
Aadolfin luottamus häneen oli, näkyy siitä, että hänelle ani harvoin
lähetettiin mitään ohjeita tai käskyjä. Enimmiten hän sai, "koska hän
parhaiten tunsi Liivinmaan olot", itse päättää ja säätää tilaisuutta
myöten. Sama vapaus oli tavallisesti jo ennenkin ollut Hornilla,
silloinkin kun kuningas vielä itse oleskeli maassa. Kauan aikaa ei nyt
kuitenkaan enää sota jatkunutkaan hänen johtonsa alla. Aselepo erittäin
Liivinmaata varten tuli toimeen 1628 vuoden lopulla, ja seuraavana
vuonna, niinkuin jo tiedämme, keskeytti yleinen sotalepo koko Puolan
sodan.
Sen sijaan aukeni nyt Hornille monin verroin avarampi, mainehikkaampi
tanner. Hänen johtonsa alla saapuivat v. 1630 sotaan käsketyt Suomen
rykmentit Saksaan. Ensi aluksi jätettiin Horn miehineen varajoukoksi,
jonka tuli suojella Pommeria, sillä aikaa kun kuningas itse laajenteli
valloituksiaan. Myöskin annettiin hänelle tänä aikana toimeksi kahden
Banérin avulla liittosovinnon aikaansaaminen Ranskan kanssa. Pian
kuitenkin, kun Tilly läheni, kutsuttiin Hornkin pääarmeijan lisäksi ja
oli sitten mukana lähinnä seuraavilla retkillä ja tappeluissa.
Breitenfeldin kentällä, niinkuin tiedämme, oli Hornilla kuumin löyly
kestettävänä, yksinään melkein koko Tillyn voimaa vastaan, ja hänen
luja järkähtämättömyytensä oli suurena syynä voittoon.
Reinjoelle eteenpäin marssiessaan jätti sitten Kustaa Aadolf taaskin
Hornin jälkeensä Frankin maakuntaa ja yhdistystä Pohjois-Saksan kanssa
varjelemaan. Täällä oli Hornilla alussa hyvä menestys, niin että hän
sai vielä uusiakin valloituksia toimen, mutta sitten hänelle sattui
paha vahinko. Hän, joka muuten aina oli niin varovainen, ei ollut
tarkasti valvonut vihollisen liikuntoja. Tilly karkasi siis arvaamatta
Hornin kimppuun, joka majaili vallittomassa Bambergissa, ja teloitti
häneltä koko jalkaväen. Vikansa Horn paransi kuitenkin osaksi sillä,
että hän mestarillisella peräytymisretkellä pelasti edes ratsuväkensä
ja sitten äkillisellä ryntäyksellä hävitti yhden vihollisen joukoista.
Retkellä Lechjoelle ja Baijeriin oli Horn taas, niinkuin jo tiedämme,
pääarmeijan mukana. Münchenin valloituksen jälkeen lähetettiin hän
kuitenkin taas erikseen Reinjoen rannoilla taistelevan osaston
päälliköksi. Hän valloitti nyt koko Elsassin, josta keisarillisilla
siihen saakka oli ollut suuri apu. Koko sotaretki siellä muuten oli
alinomaista linnojen ja vahvojen kaupunkien piiritystä, jossa hänellä
oli täysi tilaisuus näyttää Alankomailla saatua kokemustansa.
Kustaa Aadolfin kaaduttua olisi holhoojahallitus tahtonut määrätä
Hornin kaikkien Saksassa olevien sotajoukkojensa ylijohtajaksi; mutta
Weimarin herttua otti pääarmeijan johdon omin luvin käsiinsä. Tätä
mahtavaa herraa eivät valtionholhoojat uskaltaneet loukata, mutta
toiselta puolen peloitti heitä myös jättää koko sotavoimansa
kunnianhimoisen muukalaisen haltuun. Päätettiin senvuoksi siten, että
Horn ja Weimarin herttua kumpikin saisivat yhtä suuret eri armeijat
johtaaksensa, jotka ainoastaan hädän vaatiessa yhdistyisivät yhteisiin
yrityksiin. Tästä ylimäisen johdon jaosta heikontui tietysti
protestanttien voima suuresti, ja muutenkin teki Bernhardin kateus ja
vallanhimo paljon haittaa. Hornia vastaan nousi v. 1633, niinkuin
luullaan Weimarin herttuan salaisten yllytysten kautta, vaarallinen
kapina saksalaisten palkkasoturien parissa. Nämät eivät näet
rakastaneet sotamarskia, joka armahti porvareita ja talonpoikia ja
koetti suojella heitä yhä vallattomammaksi paisuvan väkensä ryöstöltä.
Tämä kapina saatiin kun saatiinkin jälleen viihdytetyksi, mutta
seuraavana vuonna aikaansai ylipäällikköjen eripuraisuus perinjuurisen
turmion. Keisarilliset silloin olivat ryhtyneet Regensburgin
piiritykseen, jonkatähden Horn ja Bernhard herttua rupesivat hieromaan
sovintoa, lähteäkseen yhdessä avuksi. Mutta turhien ehtojen ja
estelyitten tekoon kului niin pitkä aika, että heille kesken marssia jo
tuli kaupungin antautumisesta sanoma. Joku aika sen jälkeen
keisarilliset rupesivat Nördlingeniä ahdistamaan, ja tätä kaupunkia
uhkaava vaara yhdisti nyt toistamiseen molemmat sotaherrat, jotka
olivat jälleen eronneet.
Nördlingeniä lähetessä saatiin kuulla, että vihollisen luku
Alankomaille päin marssivan espanjalais-armeijan kautta oli karttunut
puolta vertaa suuremmaksi kuin avuksi rientävien protestanttien voima;
niinpä huomattiin myöskin, että keisarillisten asema oli sangen vahva.
Hornin neuvosta senvuoksi päätettiin vielä odottaa, kunnes tulossa
olevat apujoukot olisivat saapuneet perille. Parin päivän perästä alkoi
kuitenkin joka yö leimahdella tulia kaupungin torneista, joka oli
sovittu merkki siitä, että viimeinen hätä oli jo tarjona. Weimarin
herttua vaati nyt kiivaasti tappelua, hän kun oli kunniasanallaan
luvannut Nördlingenin porvareille tuoda apua. Hornin täytyi myöntyä,
varsinkin kun yksi odotetuista apujoukoista jo oli saapunut. Kuitenkin
pani hän sen ehdon, ettei ryhdyttäisi yleiseen taisteluun, vaan
valloitettaisiin ainoastaan pari mäenkukkulaa, joista saatettiin uhata
piirittäjien leiriä. Pianhan poissaolevat apujoukot varmaan tulisivat;
viholliselta oli sitä vastoin espanjalainen voima viimeistään viikon
perästä eroava ja marssiva oikeaan määräpaikkaansa. Jos tätä viisasta
neuvoa olisi noudatettu, olisi luultavasti kaikki käynyt hyvin. Mutta
herttua, ylpeänä entisistä, alinomaisista voitoistansa, vaati vain
yleistä tappelua; samaa huusivat myös melkein kaikki alapäälliköt.
Uskalsipa yksi heistä vielä soimatakin Hornia, pilkalla sanoen: "Jos
olisi kuningas Kustaa Aadolf tämmöisiä pelkurin neuvoja totellut, niin
eipä hän olisi valloittanut koko Saksanmaata kahdessa vuodessa!" --
"Jos kuningas Kustaa Aadolf", vastasi jalo suomalainen, "vielä eläisi,
niin hän kyllä todistaisi, etten minä koskaan ole ollut pelkuri; eikä
hänkään koskaan yrittänyt epätietoista voittoa, kun saman voiton
vaarattakin saattoi saada." Saksalaisten huudot eivät kuitenkaan tästä
asettuneet, ja viimein ei Horn, yksin kun oli, voinut muuta kuin
myöntyä. "Hyvä on", sanoi hän, "tapellaan sitten mutta muistakaa
sanani, että meille tulee yllin kyllin työtä."
Aamulla elok. 27 p. 1634 alkoi _Nördlingenin_ tappelu. Hornin piti
oikealla kyljellä ensiksi valloittaa eräs tärkeä mäen kukkula
pattereineen. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat turhat, sen perästä
kun ensirynnäkössä sattunut parin ruutivaunun räjähdys oli lennättänyt
jonkun satamäärän hänen miehiänsä ilmaan; muut joutuivat silloin
hillitsemättömän pelon valtaan, he kun luulivat koko mäen olevan täynnä
ruutimiinoja. Horn katsoi siis viimein parhaaksi vetäytyä entiselle
asemalleen. Hän ei ollut kuitenkaan vielä pitkälle päässyt, kun
yht'äkkiä hurja pakolaisparvi tömähti hänen puolellensa. Bernhard
herttua, jonka piti pysyä alallaan siksi, kunnes Horn olisi ensi
tehtävänsä suorittanut, ei ollut malttanut niin kauan olla jouten. Hän
oli rynnännyt päälle ja saanut hirmuisen ylivoiman niskoillensa. Pian
olivat hänen joukkonsa hajallaan ja pakenivat, hakien Hornilta turvaa.
Mutta heidän sekava tulvansa rikkoi myös Hornin väen järjestyksen, niin
ettei se voinutkaan täydellä voimalla ottaa vastaan pakenevien jäljissä
hyökkäävää vihollista. Turhaan kokosi Horn kerran toisensa jälkeen
hajonneet rivinsä; turhaan taisteli hän itse kuin leijona, todistaen
ettei hän ollut mikään pelkuri. Ylivoima saarsi hänet kokonaan; miekka
temmattiin pois hänen kädestään; hän joutui vangiksi väkensä tähteitten
kanssa.
Protestanttien tappio tässä tappelussa oli perinpohjainen. Weimarin
herttua, tuskissaan siitä, että hän oli niin hätäillyt, repi tukkaansa
ja huusi: "Horn oli viisas mies, minä mieletön houkka!" Kustaa Horn
puolestaan osoitti jaloa mieltänsä sillä, ettei hän kertomuksessaan
valtionholhoojille koettanutkaan puhdistaa itseänsä syyttömäksi
moittimalla Bernhardia.
Viholliset kohtelivat kuuluisaa vankiaan ansionmukaisilla
kunnianosoituksilla. Kuninkaallinen prinssi, joka oli espanjalaisen
apuvoiman päällikkö, antoi ensi päiviksi oman komean telttansa hänen
asuttavakseen. Sitten vietiin Horn Ingolstadtiin, myöhemmin
Burghausenin linnaan. Kummassakin paikassa häntä pidettiin aina hyvin,
vaan ei tahdottu millään ehdolla päästää häntä vapaaksi jälleen. Sekin
oli laillansa suuri kunnianosoitus, sillä siihen oli syynä hänen
erinomaisen sotataitonsa pelko. Pitkällisen vankeutensa ikävyyttä
lievitti Horn lukemisella ja kirjailijatöillä. Hän sepitti kirjan
sotapäällikön velvollisuuksista sekä historian Kustaa Aadolfin retkistä
Saksanmaalla; kumpaistakaan ei kuitenkaan ole painettu. V. 1641 olivat
jo keisarilliset suostumaisillaan vangin vapauttamiseen; mutta kovaksi
onneksi kuoli juuri samaan aikaan Banér, ja silloin vietiin Horn
jälleen takaisin linnaansa, sillä eihän nyt toki, kun Ruotsin armeija
oli johtajaa vailla, sopinut tehdä itselleen vahinkoa poistamalla tämän
puutteen. Vapauden päivä koitti sotamarski paralle vasta tammikuun 30
p. 1642 ja Hornin täytyi luvata, ettei hän enää taistelisi keisaria
vastaan. Vaihtokaupassa saivat silloin keisarilliset koko kolme
kenraalia, niiden joukossa mainion De Werthinsä.
Horn matkusti kotiin Sveitsin ja Ranskan kautta, missä häntä joka
paikassa mitä kunnioittavimmalla tavalla otettiin vastaan. Kun hän
läheni ranskalaisten leiriä Perpignanissa, lähetettiin kuninkaalliset
vaunut sekä huovijoukko kunniavahtina häntä noutamaan. Itse leirissä
paukahtivat hänen tullessaan kaikki tykit ja koko armeija seisoi
juhlallisessa paraatijärjestyksessä. Parhaat sankarit, Condé, Turenne,
Schomberg, jopa Ranskan silloinen kaikkivaltias pääministeri
Richelieukin, riensivät kuuluisaa vierasta tervetulleeksi tervehtimään.
Itse kuningas Ludvik XIII niinikään osoitti hänelle kaikkea mahdollista
kunniaa, puhutteli häntä "orpanakseen"[8] ja jäähyväisiä sanoessaan
lahjoitti kalleilla kivillä ylt'yleensä koristetun miekan. Calaisin
satamassa kohtasi sitten Horn suuren sotalaivan, jonka taas Englannin
kuningas vartavasten oli lähettänyt, että hän sillä saisi matkustaa
Pommeriin.
Pian sen jälkeen, kun hän oli Ruotsiin palannut, tuli hänen osakseen
taas suuri kunnianosoitus. Venetsian tasavalta näet pyysi häntä koko
sotavoimansa ylipäälliköksi sodassa Turkkia vastaan. Tähän
tarjoumukseen Horn antoi kuitenkin kieltävän vastauksen, sanoen
velvollisuutensa vaativan, että hän varaisi miekkansa oman maansa
palvelusta varten.
Hänen miekkaansa tarvitsikin kotimaa sangen pian Tanskan sodassa, joka,
niinkuin tiedämme, nyt syttyi, ja jossa Horn sai toimekseen Skoonen
valloituksen. Suurta sotavoimaa ei hänelle annettu mukaan, ainoastaan
8,000 miestä. Mutta eipä tanskalaisillakaan siinä maakunnassa ollut
paljon sotaväkeä; melkein kaikki soturit olivat Juutin mantereella
Torstensonia vastustelemassa. Sangen vähällä vaivalla sai täten
sotamarski koko maakunnan, lukuunottamatta vahvaa Malmötä, valtoihinsa.
Mainitussa kaupungissa oli 3,000 miestä oikeata sotaväkeä ja meren
puolelta oli aina tilaisuus tuoda apujoukkoja, ampumavaroja sekä muonaa
ehtimiseen lisään, sillä Ruotsin laivasto ei uskaltanut ylivoimaisen
Tanskan laivaston vuoksi tulla Malmötä siltä puolelta saartamaan.
Turhat olivat siis kaikki Hornin yritykset maan puolelta. --
Innokkaasti osaa tähän sotaan ottivat myös Skoonen talonpojat; he
olivat miehissä tarttuneet aseisiin ja koettivat kaikin tavoin
häiritä läpi maan marssivia ruotsalaisia. Näitä ammuskeltiin yhä
väijymäpaikoilta, ja partiolle lähetetyt pienet parvet hävisivät usein
jäljettömiin. Horn koetti ensin laupeudella taivutella talonpoikaista
kansaa rauhaan; mutta kun siitä ei tullut apua, täytyi hänen ryhtyä
kovempiin keinoihin. Pitkin maanteitä hakattiin ja poltettiin molemmin
puolin metsä pyssyn kantaman leveydeltä, sissijoukot lyötiin armotta,
missä ikänä heitä tavattiin, sadoittain maahan, ja kapinaan osallisten
kylät tasoitettiin tantereeksi. Täten oli tämä sota kaikkein
hävittävimpiä ja julmimpia, mistä Skoonen aikakirjat tietävät kertoa,
ja vielä sata vuotta myöhemmin oli "Hornin sota" niillä seuduin,
samoinkuin Iso Viha meillä, ajanlaskun rajapylväänä, jota myöten kansa
määritteli ennen tai jälkeenpäin tapahtuneita merkillisiä seikkoja.
Juuri tähän aikaan tuli Kustaa Aadolfin tytär lailliseen ikään ja otti
hallitusohjat omiin käsiinsä. Hänkään ei voinut olla kunnioittamatta
Hornia, vaikkei tämä koskaan päässytkään hänen suosioonsa. Siksi oli
Horn mielenlaadultaan ja tavoiltaan liian vakava, ja sitä paitsi hän
valtaneuvoskunnassa piti aina lujasti Kristiinalle vastahakoisen Aksel
Oxenstjernan puolta. Luonnollista siis tavallansa oli, että muuten niin
auliskätinen kuningatar ei pitkään aikaan suosionosoituksilla muistanut
Hornia. Kipeästi kuuluu koskeneen kuuluisan, ansiokkaan sotamarskin
sydämeen, kun Torstenson pääsi kreiviksi, eikä hänelle kuulunut vielä
mitään palkintoa. Viimein tuli kuitenkin myös Hornin vuoro; v. 1651
hänkin koroitettiin kreivinarvoon, ja v. 1653, vanhan asekumppalinsa De
la Gardien kuoltua, hän peri valtamarskin viran.
Kaarle X Kustaa oli hänelle suosiollisempi, vaikka kyllä hänellä olisi
ollut syytä vihastua; sillä Horn, niinkuin muutkin valtakunnan
etevimmät miehet, oli kovasti vastustellut Kristiinan luopumista
kruunusta. Kun sota jälleen syttyi, uskottiin valtamarskille koko
Ruotsin puolustus. Tarpeellisten varain hankkimiseksi kutsui Horn
kuninkaan nimessä säädyt kokoon Skaran kaupunkiin. Matkalla sinne
alkoi hän jo tuntea pahoinvointia; perille tultuaan hän vaipui
sairasvuoteelle, ja toukok. 10 p. 1657 hän hiljaa ja rauhallisesti
heitti henkensä. Kahdesti hän oli ollut naimisissa. Hänen ensimäinen
puolisonsa oli Aksel Oxensjernan kaunis tytär Kristiina, joka kuitenkin
jo kolmivuotisen avioliiton jälkeen kuoli; sitten hän nai Siiri
Bjelken. Lapsista oli isän kuollessa ainoastaan kolme tytärtä elossa.
Kreivillinen Hornin suvun haara sammui siis heti perustajansa kanssa
jälleen.
Hornit olivat jo alkuansa rikasta sukua, ja tämä rikkaus tietysti
karttui vielä moninkertaiseksi Kustaa Hornin suurien ansioitten
johdosta suotujen palkintojen kautta. Kustaa Aadolf oli antanut hänelle
läänityksenä erään aateliskartanon uudessa voittomaassaan Liivissä;
Oxenstjerna oli Saksassa antanut hänelle Mergentheimin abottikunnan
sekä Saksanritariston suurmestarin viran, josta oli suuret tulot;
Kristiina nyt viimein soi _Porin kreivikunnan_, johon paitsi Porin ja
Koiviston kartanoita kuului 119 taloa Ulvilassa, 37 Kokemäellä ja 216
Huittisissa, kaikkiansa 230 manttaalia.
Hornin maine sotapäällikkönä, niinkuin olemme nähneet, oli
loistavimpia. Hänen taidostaan tässä suhteessa antaa eräs nykyaikuinen
sotahistoriankirjoittaja[9] sen arvostelun, että "hänen neuvonsa olivat
aina viisaimmat, hänen sotasäännöksensä sekä taistelujärjestyksensä
tavallisesti niin mestarilliset, että ne kaikkina aikoina voisivat
kelvata esikuviksi". Varovaisen, miettiväisen luonteensa tähden, josta
johtui, ettei hän koskaan tahtonut jättää mitään sattuman nojaan, hän
oli kuitenkin soveliaampi johtamaan puolustusta kuin panemaan toimeen
rohkeaa hyökkäystä. Tämän hänen luonteensa käsitti Kustaa Aadolf vallan
hyvin ja jätti, niinkuin on kerrottu, "oikean kätensä" hyvin usein
jälkeensä jotain vaarallista paikkaa suojelemaan, sillä aikaa kun hän
itse rohkeasti marssi eteenpäin. Juuri saman luonteensa vuoksi olisi
Horn kuninkaan kuoleman jälkeen ollut soveliain ylipäällikkö, koska
silloin pääasiana oli ennen saatujen voittojen säilyttäminen ja
suojaaminen.
Sotamiehet ja alapäälliköt, niinkuin jo on kerrottu, eivät rakastaneet
eivätkä oikein totelleetkaan Hornia ylipäällikkönä. Ollen itse vakava
tavoiltansa, tarkka velvollisuuksiensa täyttämisessä, hän vaati myös
ankarasti samaa komennettaviltansa, ja näytti joka tilaisuudessa
peittämättä, niin moitteilla kuin rangaistuksillakin, miten soturien
yhä yltyvä vallattomuus, irstaisuus ja julmuus häntä inhotti. Kansa
niissä maissa, joiden läpi hän marssi, sitä vastoin suosi häntä juuri
samasta syystä ja nimitti häntä "laupiaaksi Horniksi".
Seurustelussa muitten ihmisten kanssa hän oli hyvin hauska. Hänen suuri
oppinsa ja monilla matkoilla laajentuneet kokemuksensa olivat
loppumattomana vaihtelevien puheenaiheitten lähteenä. Samalla hänen
käytöksensä ilmaisi hovimiehen ja sivistyneen ihmisen hienoa
kohteliaisuutta, johon vielä lisäksi tuli kaikesta röyhkeydestä ja
kiivaudesta vapaa, nöyrä ja tasainen mieli. Näiden miellyttävien avujen
vaikutusta heikonsi kuitenkin viimeisinä vuosina yhä yltyvä
mielensynkkyys, joka peloitti monta ihmistä häntä likemmälle
lähestymästä.
Uskonnossaan oli Horn totinen ja harras, luotettava rehellisyydessään
ja ystävyydessään, siveydeltään puhdas ja moitteeton, vaaran hetkenä
miehuullinen, luja ja hätäilemätön. Me näemme hänessä siten sankarin
kuvan, joka kaikkien hänestä kirjoittaneitten yksimielisen todistuksen
mukaan oli jaloimpia ja tahrattomasti kirkkaimpia kaikista tämän
aikuisista ruotsalaisista mainioista miehistä. "Hänessä", lausuu eräs
hänen elämänkirjoittajansa,[10] "oli yhdistyneinä hänen aikansa
aateliston kaikki suuret avut, vaan ei juuri tuntuvasti sen pahoja
puolia". Samassa sopisi myöskin lyhyesti kuvata hänen luonnettansa
siten, että sanoisimme hänen olleen "tosisuomalaisen", sillä hän omisti
kaikki tähän nimeen kuuluvat hyvät avut, vaan ainoastaan vähässä
määrässä sen pahoja; sillä hänen parhaat avunsa, varovaisuus,
miettiväisyys (joskus liialliset kumpikin), vakavuus, lujuus, tasaisuus
ja vaatimaton nöyryys ovat juuri meidän kansamme luonteelle
kuvaavimmat.