Kustaa Aadolfin kuoltua luulivat sekä viholliset että liittolaisetkin,
että hänen suuri työnsä kerrassaan oli taas häviävä. Hänen henkensähän
yksin, niin arveltiin, on tuon komean ihmerakennuksen kokoon luonut;
hänen henkeänsä vailla on se kohta jälleen raunioiksi romahtava. Mistä
muka on niin pieni, niin köyhä, niin vähäväkinen valtakunta saava
tarpeelliset varat ja voimat tämän suuren hankkeen jatkamiseksi?
Onneansa voi Kustaa Aadolfin tytär Kristiina kiittää, jos hän saa edes
isältänsä perityn kruunun pitää. -- Sitäkin näet alkoi jo Puolan
kuningas Vladislaus, Sigismundin poika, vaatia itselleen, ja Suomessa
olivat vanhat sigismundilaiset taas ryhtyneet salahankkeihin.
Kaikki nämät vaarat kohosivat myös selvinä Ruotsin valtiomiesten
silmien eteen, kun he olivat saaneet sanoman kuninkaan äkillisestä
kuolemasta. Koko sen päivän vietti valtaneuvoskunta Tukholmassa yhdessä
itkien ja valittaen. Aksel Oxenstjernalla oli sen jälkeen ensimäinen
uneton yönsä elämässään. Mutta masennuksissa he eivät sallineet
mielensä kauan olla, nyt kun isänmaa enemmän kuin koskaan ennen vaati
kaikkien poikiensa voimainponnistusta. Kustaa Aadolfin henki ei
ollutkaan, niinkuin ulkomailla luultiin, hänen kanssaan kadonnut; se
eli vielä voimallisena niissä monissa etevissä Ruotsin ja Suomen
miehissä, jotka hänen esimerkkinsä oli jalostuttanut. Illalla
erotessaan valtaneuvokset päättivät yksimielisesti pitää järjestystä
omassa maassa voimassa ja jatkaa sotaa ulkovihollisia vastaan, kunnes
kunniallinen ja luotettava rauha saataisiin toimeen. Tämän jalon,
miehuullisen päätöksen mukaiset olivat sitten myös heidän toimensakin.
Valtakunnan asioiden johto uskottiin viiden ylimmän virkakunnan
päälliköille sen säännön mukaan, minkä Aksel Oxenstjerna oli jo
kuningas vainajan käskystä valmistanut ja jonka nyt säädyt v. 1634
vahvistivat. Ruotsin hallitsijoina seuraavien kahdentoista vuoden
ajalla, kunnes Kristiina tulisi lailliseen ikään, olivat täten kansleri
(pääministeri) _Aksel Oxenstjerna_, hänen veljensä drotseti
(oikeusministeri) Gabriel Oxenstjerna, heidän orpanansa valtiovarain
hoitaja Gabriel Pentinpoika Oxenstjerna, valtamarski (sotaministeri)
Jaakko De la Gardie sekä valta-amiraali Kaarle Gyllenhjelm.
Tämä _holhoojahallitus_ sai suuren vallan verrattoman yksimielisyytensä
ja sopunsa kautta. Hyvänä apuna tämän sovun ylläpitämisessä oli
epäilemättä se seikka, että he melkein kaikki olivat keskenään likeistä
sukua. De la Gardiekin näet oli drotsetin appi, jota paitsi vielä
Kustaa Hornkin, parhain oman maan sotapäälliköistä, oli kanslerin vävy.
Enemmän kuin tämä sukulaisuus vaikutti kuitenkin Aksel Oxenstjernan
jalo henki ja viisaus. Häntä kaikki kuuntelivat hartaalla
kunnioituksella ja jättivät aina, niin kauan kuin hän ensi alussa
oleskeli Saksanmaalla, tärkeimmät asiat päättämättä, kunnes he olivat
hänen mielipidettänsä kuulustaneet.
Yhtä verraton kuin yksimielisyydessään oli holhoojahallitus myös
isänmaallisuudessaan ja yksityisten etujensa laiminlyömisessä. Muille
ansiokkaille miehille he jakelivat runsain määrin rahapalkintoja ja
maaläänityksiä, itselleen ei yksikään heistä ottanut mitään.
Päinvastoin he jättivät usein, valtiorahaston vähissä varoissa ollessa,
palkkansa ulosottamatta, vieläpä lainasivat monta kertaa omista
varoistaan kruunulle suuria summia. Semmoisessa epäitsekkäisyydessä ja
uhrautuvaisuudessa oli Aksel Oxenstjerna aina kaikkein ensimäisiä.
Ollen itse täten vailla kaikkea omanvoiton pyyntöä, saattoivat he myös
sitä suuremmalla lujuudella ja paremmalla menestyksellä vastustaa
useiden muiden aatelisherrojen yrityksiä saada etuoikeutensa tänä
kuninkaattomana aikana laittomasti laajennetuiksi. Kerta vaativat
muutamat, että aatelistolle myönnettäisiin verovapaus, koska se muka
kuului heidän oikeuksiinsa. "Totinen vapaus", lausui Aksel Oxenstjerna,
"perustuu valtakunnan vaurastumiseen, ja todellisesti vapaa on se, joka
rakkaudesta isänmaahan mielellään antaa, mitä isänmaan etu vaatii. Sen
tunnustan kaikkien kuullen, että vapaus on minulle rakas, hyvin rakas,
vaan vielä enemmän rakastan toki isänmaatani." Yhtä lujasti hän
vastusti myös muutamien aatelisherrojen vaatimusta, että heidän
alustalaisiaan kiellettäisiin vapaasti muuttamasta paikasta toiseen,
joka kielto olisi ollut orjuuden alkua. "Ruotsissa", vastasi
Oxenstjerna, "on talonpoika vapaa ja talonpoikanaolo kunnia."
Edempänä tulee lavealta kerrottavaksi, mitä kaikkea holhoojahallitus
teki maan sisällisten olojen parantamiseksi ja vaurastuttamiseksi;
tässä luvussa luomme vain nopean silmäyksen kolmekymmenvuotisen sodan
loppuvuosiin.
Päätöksensä mukaan jatkoi holhoojahallitus sotaa suurella lujuudella ja
voimalla. Kaikkia valtakunnan voimia ponnisteltiin tarpeellisten
sotajoukkojen ja varain saamiseksi. Aksel Oxenstjerna puolestaan osasi
ihmeteltävällä taidolla koota jälleen Ruotsin ylijohdon alle enimmän
osan saksalaisista liittolaisista, jotka jo olivat alkaneet häilyä ja
luopua. Heidän avullansa saatiin mahtava sotavoima liikkeelle ja
Ruotsin liput levisivät vielä laajemmalta kuin koskaan ennen koko
Saksan yli. Katolilaisten pelättävin päällikkö, Wallenstein, ei
ollutkaan enää heitä vastustamassa. Hän oli tyytymätönnä keisariin
ruvennut salavehkeisiin, ja murhattiin viimein Ferdinandin käskystä.
Kaikki täten saadut edut hävitti kuitenkin jälleen Kustaa Hornin ja
Weimarin Bernhard herttuan välinen eripuraisuus, joiden käsiin Ruotsin
armeijain ylin johto oli annettu. Tämä eripuraisuus aiheutti viimein
onnettoman _Nördlingenin_ tappelun v. 1634, jossa keisarilliset saivat
ratkaisevan voiton. Nyt luopuivat melkein kaikki liittolaiset
Ruotsista; jopa Saksi, sama Saksi, jonka Kustaa Aadolf oli kaksi kertaa
pelastanut, muuttui ystävästä kerrassaan julkiviholliseksi ja käänsi
aseensa entisiä auttajiansa vastaan. Ruotsin armeijan tähteet
karkoitettiin aina Meklenburgiin ja Pommeriin, Itämeren rannalle asti.
Mutta äkkiarvaamatta sai se jälleen _Banérin_ johdolla loistavan voiton
_Wittstockin_ luona v. 1636 ja levisi sitten hävittävänä tulvana
onnettoman Saksinmaan ylitse. Kustaa Aadolfin ankaran silmän sammuttua
oli tarkka kuri Ruotsin ja Suomen soturien parissa yhä enemmän
höltynyt, ja nyt koston vimmassa ei ollut puhettakaan mistään armosta.
He ryöstivät, polttivat, murhasivat aivan kuin ennen Wallensteinin
hurjat laumat, tahraten täten entisen kauniin maineensa. Heidän nimensä
yhdistyi täten "Ruotsin juomaan", tuohon julmaan, heidän keksimäänsä
temppuun, kun likaista vettä lakkaamatta kaadettiin porvari- ja
talonpoikaraukkain kurkkuun, kunnes nämä taipuivat antamaan ilmi
kätketyt tavaransa. "Ruotsalainen tulee!" oli monen miespolven aikana
se pelotin, jolla Saksin äidit säikyttelivät pahankurisia lapsiansa.
Banérin jälkeiset päälliköt eivät enää sallineet yhtä hillitöntä
julmuutta, mutta Kustaa Aadolfin aikuiset lempeät, rehelliset tavat
eivät enää ikänä palanneet.
Banér sillä välin jatkoi sotaa vaihtuvalla onnella, mutta aina
vaihtumattomalla taidolla ja uljuudella, kunnes hän kuoli v. 1641.
Vielä suurempi menestys oli hänen jälkeensä _Torstensonilla_. V. 1642
taistelivat Ruotsin soturit ja keisarilliset ihmeellisen sattumuksen
sallimuksesta taas melkein samalla kentällä kuin v. 1631 Kustaa
Aadolfin ja Tillyn johtamina. Tätä jälkimäistä tappelua nimitetään
kuitenkin eroitukseksi edellisestä _Leipzigin_ tappeluksi. Meidän
miehet seisoivat tällä kertaa tillyläisten silloisella asemalla, mutta
voitto oli heidän kanssansa myös paikkaa muuttanut. Sen jälkeen
levisivät Torstensonin joukot vastustamattomasti yli koko Moravian,
joka tähän asti oli sodan koskemattomana kulmana pysynyt. Jopa
ilmaantui partiolla käyviä ratsumiesparvia aina Wienin porttienkin
edustalle, niin että säikähtynyt keisari läksi Gratziin asti piiloon.
Mutta yhtäkkiä jätti Torstenson kaikki nämät voittonsa kesken ja riensi
väkimarsseilla takaisin pohjoiseenpäin, ikäänkuin perinjuurisen tappion
jälkeen pakeneva. Koko Eurooppa kummasteli ja pilkkasi tätä retkeä.
Mutta sittemmin selvisi koko salaisuus, kun Torstenson, tultuansa
Holsteinin rajalle, hyökkäsi Tanskan kuninkaan alueelle. Tanskan ja
Ruotsin välillä oli näet jo kauan ollut salavihaa sekä alinomaista
kiusantekoa, ja nyt oli holhoojahallitus päättänyt ryhtyä kerrassaan
julkisotaan. Torstenson valloitti Tanskan koko mannermaan,
Etelä-Ruotsissa valloitettiin myös kaikki senpuoleiset alusmaat;
pelastuaksensa perikadosta täytyi Tanskan v. 1645 rauhan hinnaksi
luopua useista alusmaistaan Ruotsin rajoilla ja Virossa. Sitä ennen oli
kuitenkin Torstenson jo jälleen rientänyt takaisin keisarillisia
vastaan. Hän sai heistä v. 1645 suuren voiton Jankowitzin luona
Böömissä ja majaili jonkun aikaa Wienin edustalla. Sairauden tähden
täytyi hänen kuitenkin pian sen jälkeen jättää sotatoimet ja palata
Ruotsiin. Sota lopetettiin viimein _Westfalin rauhanpäätöksellä_ v.
1648, jossa Ruotsi sai osakseen Länsi-Pommerin, Bremenin herttuakunnan
ynnä pari muuta pienempää maatilkkua Saksassa.