Kustaa Aadolf oli syntynyt jouluk. 9 p. 1594 Tukholman linnassa.
Vanhemmiltansa hän oli perinyt terveen, vahvan ruumiin, joka sitten
huolellisella, hemmottelemattomalla kasvatuksella vieläkin karaistiin.
Pienestä asti hänessä ilmeni peloton, rohkea mieli ja suuri hartaus
kaikkiin sotaan kuuluviin asioihin. Kerta, kun oltiin kävelemässä
maaseudulla, kielsi lapsenhoitaja holhottiansa poikkeamasta viidakkoon,
koska siellä muka oli käärmeitä. "Annas vaan keppi tänne", huusi
vastaukseksi pikku sankari, "kyllä minä ne käärmeet tapan!"
Lastenleikeistä ei ollut hänestä huvittavaa mikään muu kuin
sotamiehisillä olo, mutta sitä harjoitettiinkin ahkerasti, vähää
myöhemmin myöskin metsästystä.
Rohkeuden rinnalla ilmeni hänessä kuitenkin jo silloin erinomainen
laupeus ja lempeys, joka oli jyrkkänä vastakohtana isän tylylle
luonteelle. Monasti rukoili pieni Kustaa Aadolf tuomittujen puolesta,
ja joskus suostui muuten niin taipumaton Kaarle silmäteränsä
rukouksiin.
Luvuissansa oli nuori prinssi väsymättömän ahkera, osoittaen samalla
myös tavattoman suuria luonnonlahjoja. Historiassa hän hankki itselleen
syvällisiä tietoja, filosofiassa myös sangen hyviä. Sujuvasti hän oppi
puhumaan, paitsi äidinkieltänsä ruotsia, latinaa, saksaa, hollannin ja
ranskan kieltä, sekä ymmärsi italiaa ja espanjaa, myöhemmin myös hiukan
venäjää ja puolaa. Suomenkielen taidosta ei ole erittäin mainittu;
mutta luultavasti Kustaa Aadolf, joka kaiken aikansa oli niin paljon
tekemisissä suomalaisten sotamiesten kanssa ja useampia kertoja
oleskeli Suomessa, ei voinut olla sitä vailla. -- Yliopettajana oli
hänellä oppinut ja taitava Juhana Skytte, joka varsinaisen opetuksen
ohessa muutenkin antoi oppilaalleen paljon viisaita, jaloja
neuvoja. "Valitkaa vasta", lausui hän kerta, "neuvonantajiksenne
jumalisia, vakavia miehiä; älkää valitko oppimattomia, jotka ovat
purppurakaapuihin puettujen aasien kaltaisia; älkää myös semmoisia,
jotka aina matkivat: 'Kyllä, kyllä!' tai: 'Ei, ei!' sen mukaan kuin
heidän herransa sanoo; älkää viimeinkään noita kielenpieksijöitä ja
lattiallaliehujoita, joita aina hovissa maleksii ja matelee niinkuin
matoja nurmikossa."
Nämät neuvot nuori prinssi hartaasti painoi mieleensä, ja muutenkin hän
kernaasti kuunteli vanhempien, viisaitten miesten keskusteluja
valtakunnan asioista. Isä myös piti huolta siitä, että hänen
kruununperillisensä aikaisin tottui vastaiseen virkaansa. Yhdeksännestä
vuodesta asti sai Kustaa Aadolf jo olla läsnä valtaneuvoskunnan
keskusteluissa, kahdentoista iässä hänelle jo uskottiin pienempiä
toimia, kuudentoista vuotisena hän oli jo isänsä hyvänä apulaisena. Hän
piti sotaväenottoja ja tarkastuksia, hän johti pienempiä sotaretkiä,
hän keskusteli ulkomaan lähettiläiden kanssa, taivuttaen joka paikassa
puoleensa ihmissydämet ja herättäen yleistä ihmettelyä taidollansa.
Minkä lapsi näin lupasi, sen mies sitten täytti täysin määrin.
Kustaa Aadolfilla oli tavattoman nopea käsityskyky ja taito tunkeutua
asioiden ytimeen; nuorukaisena hän jo siinä suhteessa voitti vanhat,
työssä ja kokemuksessa harmaantuneet valtaneuvokset. Samassa oli
hänellä erinomainen kyky lausua selvästi, sujuvasti ja miellyttävästi
ilmi ajatuksensa. "Kielellään", niin sanottiin hänestä, "on Ruotsin
kuningas voittanut yhtä monta kuin miekallaan."
Joutilaana vetelehtimistä, jopa turhaa huvitustakin hän inhosi.
Metsästämisestäkin hän jo pian luopui. Työ, väsymätön työ oli hänen
ainoa huvinsa, ja samaa hän myös vaati virkamiehiltään, käyttäen kovia
sanoja, jos hän havaitsi laiminlyöntiä. Eräs upseeri kerta ei ollut
kyllin kiireesti saanut käskettyä vallitustyötä valmiiksi ja sanoi
puolustuksekseen, että maa oli kovassa roudassa. "Maa on aina roudassa
laiskalle sialle!" vastasi kuningas vihaisesti vanhalla ruotsalaisella
sananlaskulla.
Kesken hallitustoimiansakin oli Kustaa Aadolfilla aina väliin aikaa
lukujensa jatkamiseen, erittäinkin historian tutkimiseen, jota hän
kehui "paraaksi elämän neuvojaksi". Kovin usein ei hänellä kuitenkaan
ollut tilaisuutta tähän, sillä valtakunnan asiat tuona vaikeana,
vaarallisena aikana vaativat paljon huolta ja huomiota. Ihmeellistä on
nähdä, kuinka paljon hän kerkesi saada toimeen sisällistenkin asioiden
järjestämisessä; hänen hallituksensa on siinä suhteessa monin kohdin
ihan uuden ajan alkuna. Näihin toimiin hän käytti aina talvikaudet
Venäjän ja Puolan sotien aikana, jolloin tavallisesti levähdettiin
taisteluista. Saksaan lähdettyänsä ei hän sitten enää joutanut paljon
ajattelemaankaan semmoista.
Niinkuin ainakin miehen, joka melkein koko lyhyen ikänsä vietti
leirissä, hänen ajatuksensa liikkuivat enimmäkseen ja mieluimmin sotaan
kuuluvissa asioissa. Kustaa Aadolf on ollut kaikkien aikojen
taitavimpia sotapäälliköitä ja on keksinyt sekä monta että tärkeää
parannusta sotataidossa. Hän lyhensi peitset ja kevensi pyssyt, joten
molempia oli helpompi käyttää; pyssymiehet saivat nyt jättää pois tuon
hangon, jonka nojaan ennen aina pyssy oli laskettava, kun tahdottiin
tähdätä. Kovin kömpelöt, monta tuhatta miestä sisältävät tertsiat
hyljäten hän jakoi jalkaväkensä pienempiin prikaateihin, ja asetti
ylimalkaan soturit kuuteen, pyssymiehet joskus kolmeenkin riviin,
entisten kymmenen sijaan; näin muodoin tulivat kaikki liikkeet ja
käännähdykset nopeammiksi. Hyvän vaikutuksen teki se hänen keksintönsä,
että hän rupesi asettamaan ratsujoukkojen lomiin pienempiä
pyssymiesparvia, joiden tuli jo ennakolta laimensi päällehyökkäävien
vihollisten huovien vauhtia. Tykit tehtiin myöskin lyhyemmiksi,
kepeämmiksi, niin että niitä oli mukavampi kuljettaa.
Sodankäynnissään oli Kustaa Aadolf ylimalkaan hyvin varovainen, joskin
eri tiloissa monestikin sangen rohkea. Hän omisti itselleen sen
säännön, jota siitä saakka on yleisesti sodassa noudatettu, ettei näet
saatu umpimähkään marssia eteenpäin, ennenkuin selän ja sivujen
suojaksi oli valloitettu linnoja tai rakennettu uusia varustuksia. Jos
vihollisen ylivoima oli liian suuri, käytti hän, niinkuin monesti
olemme nähneet, tuota Caesarilta opittua keinoa, että hän sulki itsensä
vallitettuun leiriin. -- Verraton aikalaistensa parissa hän oli siinä
suhteessa, että hän piti tarkan huolen muonan hankkimisesta
sotureilleen ja maksoi myös, jos suinkin mahdollista, aina
säännöllisesti heidän palkkansa. Mutta toiselta puolen hän valvoi
enimmiten ankarasti, etteivät he saaneet ryöstellä eikä rosvoilla.
Urhoudessa oli Kustaa Aadolf koko väelleen loistavana esikuvana. Jos
häntä joskus varoitettiin vaaroihin antautumasta, vastasi hän väliin
leikillä: "Ei ole vielä koskaan mikään tykinkuula kehenkään kruunattuun
päähän sattunut!" -- tai myöskin jalolla vakavuudella: "Mikä kuolo
olisi kuninkaalle kauniimpi, kuin jos hän kansaansa ja oikeaa asiaa
puolustaessaan kaatuisi!"
Kustaa Aadolfin kaikkien tekojen perusteena oli harras jumalisuus.
Yhteisistä aamu- ja iltarukouksista hän harvoin oli poissa,
jumalanpalveluksesta pyhäpäivinä ei milloinkaan. Usein nähtiin hänen
myös istuvan itsekseen raamattua tutkien. "Minä koetan", hän sanoi,
"sanan tutkimisella vahvistaa sydäntäni pahaa vastaan. Kuningas ei ole
velvollinen vastaamaan teoistaan kenellekään muulle, paitsi Jumalalle;
mutta juuri tämä itsevaltaisuus saattaa moniin kiusauksiin, joita ei
kyllin voi varoa."
Tämä harras jumalisuus osoittautui myös eläväksi kaikissa hänen
teoissaan ja tavoissaan. Hänen suustansa ei kuulunut koskaan kirousta
eikä kevytmielistä pilkkaa; häntä ei koskaan nähty juomarien,
mässääjien eikä pelurien seurassa. Yhteen ainoaan epäsiveelliseen
hairahdukseen tiedetään hänen nuoruudessaan tehneen itsensä syypääksi,
mutta sen jälkeen oli hänen elämänsä aina puhdas ja suhteeton.
Samoinkuin hänen ulkomuodossaan oli myös hänen käytöksessään
majesteetillisuus ja laupeus ihanimmalla tavalla yhdistyneet. Kustaa
Aadolf oli varsin arka kuningasarvostansa, ja kovat nuhteet, jopa
rangaistuskin tuli sille tavallisesti osaksi, joka ei osoittanut
hänelle tulevaa kunnioitusta tai rohkeasti moitti hallituksen toimia.
Mutta muuten oli kuningas aina laupias ja iloinen, puhutellen
kaikensäätyisiä ihmisiä lempeästi. Lähimmille alapäälliköilleen ja
ministereilleen hän oli erittäin ystävällinen ja suhde hänen ja viisaan
Aksel Oxenstjernan välillä oli jaloimpia, joista historia tietää
kertoa. -- Nuoremmalla iällänsä hän oli ollut hillitsemättömän
tuittupäinen ja saattoi kiivaudessaan monasti lausua loukkaavia sanoja,
joskus paiskata korvillekin. Mutta silloinkin hän oli aina heti valmis
pyytämään anteeksi ja koetti jos jollakin hyvittää loukattua.
Tämä puhdas, jalo henki vaikutti sen, että Kustaa Aadolfilla
tuskin oli ainoatakaan vihamiestä, joskin montakin vastustajaa.
Katolilaiset puhuivat ihmetellen hänen hyvästä sotakuristaan, hänen
oikeudentunnostaan, hänen tapojensa puhtaudesta, hänen totisesta
hartaudestaan, joskin heidän mielestään hänen uskonsa oli väärä. Tuskin
ainoatakaan soimauskirjaa julkaistiin hänestä tänä aikakautena, joka
kuitenkin oli niin rikas sellaisista. Itse paavikin myönsi: "Hän on
maailman jaloin kuningas!" Tästä voi arvata, kuinka rakas hän oli
Saksan protestanteille, kuinka rakas omille kansoilleen. "Voisinpa",
olikin hänellä tapana sanoa, "turvallisesti laskea pääni levolle vaikka
minkä alamaiseni syliin!"