Nürnbergistä oli Kustaa Aadolf vetäytynyt Baijeriin päin ja ruvennut
Ingolstadtia piirittämään. Hänellä oli nyt taas aikomus lähteä itse
Itävaltaa ahdistamaan niinpian kuin hän olisi saanut tämän vahvan
linnan selkävaraksensa. Mutta taaskin tuli nyt avunpyytäjiä hänelle
esteeksi, tällä kertaa Saksin vaaliruhtinas, jonka maata Wallensteinin
joukot kauheasti hävittelivät. Kohta jätti Kustaa Aadolf kesken omat
hankkeensa ja riensi Saksin avuksi, lennättäen alapäälliköilleen ja
liittolaisilleen joka haaralle käskyjä, että he kiirehtisivät samaan
paikkaan hänen voimansa lisäksi. Mutta useimmat jälkimäisistä eivät
totelleet käskyä; itsepä Saksin vaaliruhtinaskin, joka oli apua
pyytänyt, käyttäytyi oudolla tavalla. Hänen ylipäällikkönsä Arnheim
vitkasteli kummallisesti viedessänsä vaaliruhtinaan armeijaa likemmäksi
Kustaa Aadolfia, eikä hänen herransa sen johdosta häntä lainkaan
rangaissut. Näytti siltä kuin viekas Juhana Yrjö olisi tahtonut antaa
kuninkaan ja keisarin väen yksinään tapella keskenään, ruvetaksensa
sitten itse voittajan puolelle.
Toista mieltä aivan osoitti kuitenkin Saksin kansa. He
tervehtivät pitkin matkaa Ruotsin kuningasta ikäänkuin taivaallista
pelastusenkeliä, kilpaa tungeskellen hänen ympärilleen, saadaksensa
suudella taikka edes sormin koskea hänen vaatteensa liepeitä. Syvästi
liikutti Kustaa Aadolfia tämä kansan kiihkeä rakkaus, mutta samalla se
häntä myös peloitti. "He luottavat liian paljon heikon ihmisen voimaan"
lausui hän. "Kun ei vain Jumala pian rankaisisi sekä heitä että minua
näyttämällä, että minäkin olen vain kuolevainen ihminen!"
Yksin jääneenä, ilman toivottuja liittolaisiansa, ei ollut nyt
kuninkaalla muuta neuvoa kuin ryhtyä vanhaan kilpikonnakeinoonsa ja
turvautua vallitettuun leiriin likellä Naumburgia. Saatiinpa pian
kuulla, että hän pakkasen tähden oli majoittanut enimmän osan väkeänsä
itse kaupunkiin.. Tästä päätti Wallenstein, että sota oli siksi
vuodeksi peräti loppunut. Hän antoi siis Pappenheimin 6-7,000:n miehen
kanssa mennä Hallea valloittamaan, ja itse hän alkoi hajoittaa
rykmenttiänsä maakyliin talvimajoille. Mutta kirje, jossa eräälle
alapäällikölle lähetettiin tieto Pappenheimin lähdöstä, joutui Kustaa
Aadolfin käsiin, ja suuri, uljas tuuma välkähti heti hänen päähänsä.
"Jumala itse on antanut vihollisen käsiini!" huusi hän innolla. Nyt oli
molempien vastakkain majailevien sotajoukkojen voima melkein
tasavertainen, nyt piti uljaasti rynnätä Wallensteinia vastaan.
Viivähtämättä, vielä samana päivänä pantiin tämä tuuma toimeen. Jos
olisi silloin ehditty päästä perille ja käydä Wallensteinin kimppuun,
niin olisi tämä ollut perikadon oma, sillä hänen rykmenttinsä olivat
aivan hajallaan. Mutta pieni, lietteinen, viidakkorantainen joki, missä
Isolani kroateineen oli estämässä ylimenoa, vei niin paljon aikaa, että
vasta illalla saavuttiin keisarillisten lähelle. Wallensteinille oli,
heti Ruotsin armeijan liikkeelle lähdettyä, tullut siitä sanoma; mutta
hän ei ollut millään muotoa tahtonut sitä todeksi uskoa. Vasta myöhään
illalla, kun ei enää voinut olla vähintäkään epäilyksen sijaa, käski
hän hajanaiset rykmenttinsä kokoon ja lähetti sanansaattajan
Pappenheimiä takaisin kutsumaan. Aamulla varhain hän asetti väkensä
hyvin edulliseen, taitavasti valittuun asemaan. Hänen oikealla
puolellaan oli _Lützenin_ kaupunki, estäen siltä taholta
kiertämisyrityksiä; edessä oli osaksi syvä, vedellä täytetty kaivanto,
osaksi maantie, joka oli paljoa korkeampi vieriänsä ja molemmin puolin
varustettu syvillä ojilla. Näihin ojiin asetti Wallenstein tiheät
pyssymiesrivit, ja niiden taakse seitsentykkisen patterin. Näin
suojattuna hän toivoi voivansa täydessä turvassa torjua päältään kaikki
Ruotsin voiman rynnäköt, kunnes Pappenheim kerkiäisi takaisin ja hän
hänen avullaan saavuttaisi ratkaisevan voiton.
Keisarillisten vahva asema peloitti myös Ruotsin kuninkaan vanhempia
everstejä, niin että he taistelun yrittämistä epäsivät; mutta Kustaa
Aadolf, rohkeana kuin ainakin, ei taipunut näihin neuvoihin. "Koska
kerta on kylpyyn käyty", niin virkkoi hän, "pitää pestä itsensä aivan
puhtaaksi."
Ani varhain aamulla marraskuun 6 p. 1632 järjesti siis kuningas
sotarintansa, toivoen kerkiävänsä ratkaista tappelun vielä ennen
Pappenheimin palaamista. Mutta taivas ei näkynyt suosivan hänen
hankkeitaan. Sakea sumu peitti koko sotatantereen ja teki tappelun
mahdottomaksi, sillä tuskin olisi kymmenenkään askeleen päästä voitu
eroittaa ystävää vihollisesta. Oman huolensa ja soturiensa
kärsimättömyyden viihdytykseksi käski nyt Kustaa Aadolf pitää
aamurukoukset ja alotti itse virren: "Jumala onpi linnamme!" Sen
jälkeen hän lausui muutamia sanoja oikean kyljen ratsumiehille.
Suomalaisia ja ruotsalaisia hän kiitti heidän aina osoittamastaan
urhoudesta, ja kehoitti heitä sitä tässäkin tilaisuudessa näyttämään.
"Muistakaa se", virkkoi hän vielä, "että jos te nyt väistytte, niin ei
yksikään luu meistä kaikista pääse takaisin kotimaahan!" Saksalaisille
hän huomautti, että tämä taistelu tarkoitti heidän omaisuutensa ja
henkensä, heidän kunniansa, vieläpä yhteisen evankelisen uskonnonkin
suojelemista perikadosta. "Seuratkaa vain minua", lopetti hän, "niin
johdatan teidät voittoon, jonka hedelmistä sitten jälkeläisemme saavat
pitkät, pitkät ajat nauttia!"
Kuninkaan näin puhuessa sotarintamansa edessä huomautettiin hänelle,
ettei hänellä ollutkaan rautaista haarniskaa, vaan ainoastaan
hirvennahkainen paita rintansa suojana. Häntä pyydettiin pukeutumaan
vahvempiin varuksiin, mutta hän kieltäytyi sanoen, että hän arasteli
rautaa tuon Puolassa saamansa luodin tähden. "Jumala on minun
haarniskani!" vakuutti hän lujalla luottamuksella.
Koska sumua yhä vielä kesti, ruvettiin nyt taas veisaamaan, muun muassa
veisattiin tuo kaunis virsi: "Älä pelkää, joukko pienoinen!" jonka
Kustaa Aadolf juuri äsken oli ruotsiksi sepittänyt. Kaikki veisasivat
yksinmielin, hamasta kuninkaasta aina halpaan rivisotamieheen ja tämä
yhteinen turvautuminen yhteiseen Korkeimpaan Auttajaan lujitti kaikkien
urhoutta.
Vihdoin viimeinkin kello 11 sumu hälveni. "Nyt eteenpäin, Jumalan
nimeen!" huusi Kustaa Aadolf, ja koko hänen sotarintansa lähti
rynnäkölle. Heidän edistymisensä patterien ja ojissa seisovien
pyssymiesten tulen alla kävi kuitenkin sangen vaikeasti ja hitaasti.
Vasta kello 12 oli ehditty maantielle asti. Keskustan jalkaväki --
etunenässä Ruotsin prikaati, johon myös jäljellä olevat 200 Savon
poikaa kuuluivat -- tappoi tai karkoitti keisarilliset pyssymiehet,
valloitti niiden takaisen patterin, ja sysäsi vielä samalla vauhdillaan
pois tieltään Wallensteinin ensimäiset kaksi tertsiaa. Mutta kaksi
verestä tertsiaa joutui avuksi, ratsuväkeäkin töytäsi vimmatusti tuohon
vaaranalaiseen lomaan, ja Ruotsin jalkaväki syöstiin jälleen omalle
puolellensa maantietä takaisin. Paremmin ei myöskään käynyt vasemmalla
kyljellä.
Oikealla kyljellä oli ratsuväellä ollut suuri vastus hypittäessänsä
hevosiaan korkean maantien ja sen leveitten ojien poikki. Yli he olivat
kuitenkin päässeet kuin päässeetkin, Stålhandske suomalaisineen (vielä
niitä oli 500 miestä) kaikkein ensinnä, vaikka maantie heidän
kohdallaan oli korkeimpana, ojat leveimpinä. Kuninkaansa oman johdon
alla he sitten tavallisella vauhdillansa hyökkäsivät, niin että
vastassa olevat keisarilliset huovit kohta kääntyivät selin ja pötkivät
pakoon. Varajoukkona oleva toinen rivi hillitsi kuitenkin hyökkäyksen,
jopa sai tulisen kahakan jälkeen Ruotsin ratsuväen ajetuksi maantien
taakse.
Vähää sitä ennen huomasi kuningas, että hänen jalkaväkensä, ylivoiman
painostamana, alkoi horjua ja peräytyä. "Seuratkaa minua, pojat!" huusi
hän Smoolannin ratsumieslippukunnalle, joka juuri paraikaa pyrki ojien
yli. Ja samassa hän ajaa karautti jalkaväen avuksi, katsahtamatta
taakseen, oliko hänellä mitään sotajoukkoa seuranansa. Kuitenkin vain
harvalla smoolantilaisella oli niin hyvät hevoset, että he jaksoivat
pysyä Kustaa Aadolfin perässä, ja yhtäkkiä huomasi tämä olevansa aivan
likellä vihollista, ainoastaan muutamien omien miestensä seuraamana.
Eräs keisarillinen korpraali näki silloin, miten nämät seuralaiset aina
kunnioittavasti tekivät tilaa kuninkaalleen. "Ammu tuo", käski hän yhtä
sotamiehistänsä, "se on varmaan suuri herra!" Luoti katkaisi Kustaa
Aadolfilta vasemman käsivarren luun, ja verisuihku kuohahti hihasta
ulos. Kuningas pyysi nyt Lauenburgin herttuaa auttamaan häntä pois
tappelun pyörteestä. Mutta tuskin he olivat päässeet muutamien askelien
päähän, niin jo tömähti maa heidän takanansa, ja he näkivät Götzin
kyrassierien tulla tupsahtavan rynnäkölle juuri siihen paikkaan.
Keisarillisten päällikkö, eversti Falkenberg, tunsi Ruotsin kuninkaan.
"Kas, sinuapa minä jo kauan olen etsinyt!" huudahti hän ja ampui Kustaa
Aadolfia selkään, vaan kaatoipa kostava luoti heti sen jälkeen hänetkin
maahan. Herttua koetti nyt vielä taluttaa kuningasta pois, tukien
häntä, että hän pysyisi satulassa pystyssä. Mutta Kustaa Aadolfin
hevonenkin sai nyt haavan ja alkoi karata pystyyn; samassa tihenivät
vihollisten joukot tihenemistään heidän ympärillään, jonka vuoksi
herttua säikähtyneenä pakeni. Kustaa Aadolf vaipui ratsunsa selästä
maahan. Nuori hovipoika, ainoa nyt enää läsnä oleva hänen omasta
väestänsä, tarjosi silloin kuninkaalle hevosensa ja yritti nostaa hänet
sen selkään; mutta hän ei jaksanut. Tämän näkivät muutamat kyrassierit,
ajoivat paikalle ja kysyivät, kuka haavoitettu herra oli. Kuningas ei
vastannut, ja poikakin pysyi ääneti. Yksi vihollisista lävisti silloin
nuorukaisen miekallaan, toinen ampui Kustaa Aadolfia päähän.
Tyhjin satuloin kiitävä, verinen hevonen levitti surusanoman rivi
riviltä, ja pian saatiin täysi vahvistus kahdelta kuninkaan
seuralaiselta, jotka kauempaa olivat nähneet hänen kaatuvan ratsun
selästä. Muutamat päälliköt tahtoivat nyt lopettaa taistelun, varsinkin
kun samaan aikaan Ruotsin väki oli joka paikassa tullut takaisin
syöstyksi. Mutta Weimarin herttua Bernhard, jonka käsiin nyt ylimäinen
johto oli jäänyt, oli toista mieltä, ja samoin myös alhaisemmat
soturit. He paloivat kaikki halusta saada kostaa sankarinsa kuoleman.
Tätä intoa herttua vielä kiihoitti tulisella puheella. "Ruotsalaiset,
suomalaiset, saksalaiset!" huusi hän. "Meidän puolustajamme, vapauden
puolustaja on kuollut! Minulle ei tämä elämä ole enää mitään elämää,
jollen saa kostaa hänen puolestansa. Eteenpäin kanssani joka mies, joka
kuningasta on rakastanut!"
Ja tempaisten lipun käteensä hyökkäsi hän vasemman kyljen ratsuväen
etupäässä eteenpäin. Luoti repäisi palan hänen käsivarrestansa -- vähät
siitä! -- eteenpäin vain! -- kunnes hirsipuumäki ja sen kukkulalla
oleva keisarillisten suurempi patteri oli hänen vallassansa. -- Nuori
Brahe sillä välin vei jalkaväen uudelle rynnäkölle, valloitti uudestaan
maantien ja sen takaisen patterin ja kävi kaikki murtavalla vauhdilla
taas Wallensteinin jalkasoturien kimppuun. -- Oikealla kyljellä
_Stålhandske_ sekä hänen suomalaiset ja ruotsalaiset huovinsa pikemmin
lensivät kuin hyppäsivät ojien ja maantien yli. "Hakkaa päälle!"
kajahti nyt hirmuisemmin kuin koskaan ennen heidän suustaan, ja miehet
hakkasivatkin päälle julmemmin kuin koskaan ennen. He olivat vielä
enemmän kuin muu väki pitäneet Kustaa Aadolfia omanansa; he pitivät nyt
myös erikoisena oikeutenansa saada kostaa hänen puolestaan. Tuommoista
vimman vihuria ei saattanut mikään ihmisvoima kestää. Akanoina lensivät
keisarillisten rivit hajalleen joka haaralle, ja Stålhandsken
johtamalle suomalaiselle rykmentille oli suotu se onni ja kunnia, että
he saivat edes sankarinsa ruumiin pelastetuksi ja korjatuksi veriseltä
tantereelta.[6]
Voitto näytti nyt olevan täydesti ratkaistu. Melkein koko Wallensteinin
jälellä oleva armeija oli pakosalla. Ainoastaan siellä täällä piti
puoliaan vielä joku vanha, ruudinkärventämä soturiparvi, joka ei
tahtonut elävin silmin nähdä tappion häpeätä. Silloin yht'äkkiä kuului
huikea huuto: "Pappenheim on tullut!" ja samassa hyökkäsi jo tuo uljas
päällikkö kahakkaan, perässänsä 1,500 ratsumiestä, joiden kanssa hän
oli rientänyt edeltäpäin odottamatta jalkaväkensä hidasta kulkua.
"Missä on kuningas?" oli hänen ensi kysymyksensä, ja samassa hän olikin
jo suomalaisten keskellä, joiden riveissä hän aina oli tottunut
näkemään Kustaa Aadolfin. -- Tämän lukuisan, vereksen apujoukon tulo
muutti koko tappelun kulun. Stålhandsken rynnäkkö keskeytyi, ja pianpa
oli jälleen koko tuo kylki heitetty takaisin maantien taakse. --
Keskustassa oli myös keisarillinen jalkaväki uudestaan koonnut ja
järjestänyt hajonneet rivinsä ja uudella rohkeudella hyökännyt päälle.
Mutta eivätpä Brahen urhot myöskään vähillä hellittäneet jo kiinni
kaappaistua voittoaan. Keltainen prikaati kaatui, joka mies
paikallensa, vaan ei peräytynyt askeltakaan. Samoin myös teki sininen
prikaati vuorostansa. Molemmat olivat saksalaisia. Vihreä
skotlantilainen prikaati ja Ruotsin prikaati viimein peräytyivät,
menetettyänsä suurimman osan miehistänsä. Voitto oli nyt taas
kallistumaisillaan keisarillisten puolelle; ainoastaan Bernhard
herttuan oli vielä onnistunut pitää voitettu paikkansa.
Mutta yht'äkkiä laimistui jälleen wallensteiniläisten into ja vauhti;
juuri tuon vereksen apujoukon, jonka olisi luullut parhaiten jaksavan
kestää tappelussa, nähtiin horjahtavan, sitten ikäänkuin riivattuna
pakenevan. "Pappenheim on kaatunut! Kaikki on hukassa!" -- se huuto
viimeinkin selitti tuon oudon näyn.
Sakea sumu, joka nyt taas levisi maahan, peitti keisarillisten onneksi
Stålhandskelta tämän häiriön; muuten olisi todella nyt ollut "kaikki
hukassa". Sumun suojassa oli Wallensteinillä toki aikaa peräyttää
hiukan armeijansa tähteet ja saada ne jälleen kutakuinkin
järjestykseen. Mutta kun sitten laskevan auringon jäähyväissäde vielä
kerran läpäisi sumun, huomasi kuitenkin Wallenstein, ettei taistelun
jatkamisesta enää voinut olla puhettakaan. Ruotsin sotarinta seisoi
jälleen aivan eheänä, tiheänä, ikäänkuin se nyt vasta olisi aikonut
alottaa tappelua. Vanha varovainen Kniephausen oli näet tähän saakka
kitsaasti pidätellyt komentonsa alla olevaa toista riviä. Nyt hän
viimeinkin antoi sen yhtyä etumaiseen riviin ja täyttää sen lomapaikat.
Keisarilliset siis nyt urhoollisesti pitäen puoliaan, mutta sittenkin
verkalleen peräytyen, jättivät kolmannen ja viimeisen kerran
vastustajainsa käsiin maantien ojinensa ja patterin, joiden tähden sinä
päivänä oli niin paljon urhojen verta vuodatettu.
Miestappo tässä pitkällisessä, vimmatussa taistelussa oli molemmin
puolin yhtä suuri, hirveän suuri, joka kolmas mies kaikista siihen osaa
ottaneista. Voitto oli auttamattomasti, ratkaisevasti tullut
protestanttien osalle; sen myönsi Wallensteinkin sillä, että hän heti
enemmittä miekan sivalluksitta jätti koko Saksin ja vetäytyi Böömin
vuorten taakse, oman keisarinsa rajojen sisälle. Mutta kuitenkin
kuninkaan puoluelaiset surivat katkerasti tätä voittoansa ikäänkuin
suurta tappiota. Saksalaiset itkivät heidän uskonsa ja vapautensa
uskollista, mahtavaa puolustajaa; vaan ruotsalaiset ja suomalaiset
surivat vieläkin katkerammin, sillä he itkivät _omaa_, yli kaiken
rakastettua, jaloa sankariansa, jonka vertaista ei ollut heillä
milloinkaan ollut eikä tulisi enää milloinkaan olemaan!
Kustaa Aadolfin ruumis vietiin kotimaahan ja se sai hautansa
Riddarholman kirkossa Tukholmassa Ruotsin muiden sankarien rinnalla.
Mutta Lützenin veritannerkaan ei jäänyt muistomerkkiä vaille. Eräs
kuninkaan tallirenki vieritti yhdentoista talonpojan avulla ison kiven
sille paikalle, mistä kaatunut kuningas oli löydetty. Tämä kivi seisoo
yhä vielä sijallansa, ja ympäristön kansa tuntee sen _Schwedensteinin_
(ruotsalaiskiven) nimellä. Samalle paikalle on myöhemmin rakennettu
komea muistomerkki.