Baijerin kukistuksen jälkeen aikoi Kustaa Aadolf tunkeutua Itävaltaan,
jonne uskonsa tähden vainotut protestanttiset talonpojat häntä
hartaasti toivoivat valmiina joka mies häntä auttamaan. Näin olisi
meidän sankarikuningas, pakoittamalla keisaria rauhaan hänen omassa
pääkaupungissaan, saanut suuren vapautustyönsä täydellisesti
lopetetuksi. Mutta toisin hän oli päättänyt, toisin ihmiskunnan ylin
johtaja säätänyt.
Hädissään oli keisari nyt jälleen kääntynyt _Wallensteinin_ puoleen,
jonka hän, niinkuin kerrottu, oli Saksan ruhtinasten kehoituksesta
eroittanut virasta juuri vähää ennen Kustaa Aadolfin tuloa. Nyt
Ferdinand ei säästänyt rukouksia eikä lupauksia, sillä Wallenstein, sen
jokainen näki, oli ainoa, joka kenties vielä voisi hillitä tuon
hirmuisen Pohjanmaiden leijonan voittoa. Kauan aikaa Wallenstein
vastasi kieltävästi, rangaistakseen keisaria hänelle tehdystä
häväistyksestä, ja kun hän vihdoin viimein suostui, olivat ehdot niin
ankarat, niin nöyryyttävät, ettei mikään kruunupää hallitsija
maailmassa ikänä ole saanut kuulla semmoisia alamaiseltaan. Ferdinand
ei saanut antaa mitään käskyjä armeijalle, ja Wallensteinin tuli
palkinnokseen saada yksi keisarin omista perintömaista sekä lääniherran
valta kaikissa Saksalle takaisin valloitetuissa maissa. Kun Ferdinand
pakosta oli suostunut näihin ehtoihin, oli Wallenstein heti lähettänyt
pestaajansa liikkeelle; mainion sotaherran nimi oli kutsunut hänen
entisiä sotureitaan sekä myös nuoria talonpoikia joukoittain hänen
lippujensa alle, ja kolmen kuukauden kuluttua oli hänellä 30,000 miestä
hyvin harjoitettua, hyvin varustettua väkeä komennossansa. Tällä
voimalla ajoi hän pian saksilaiset pois Bööminmaasta ja marssi sitten
Baijerin vaaliruhtinaan avuksi.
Kustaa Aadolfin luoksi saapui nyt kiireellisesti sanansaattajia
Nürnbergistä. He kertoivat, että keisarin ja Baijerin voimat, yhteensä
noin 45,000 miestä, lähenivät tätä väkirikasta, varakasta, taidokasta,
protestanttista vapaakaupunkia, uhaten sille samaa kohtaloa, mikä
onnettoman Magdeburgin osaksi oli tullut. Tätä ei Kustaa Aadolf millään
lailla voinut sallia, vaikka hänellä tosin ei silloin ollut enempää
kuin 10,000 jalkasoturia ja 8,000 ratsumiestä saapuvilla. "Nürnberg on
minun silmäteräni", vastasi hän lähettiläille, "ja niin kauan kuin
minussa on henki, koetan Jumalan avulla estää, ettei Wallenstein saa
nähdä teidän muurienne sisäpuolta." Pitkää aikaa ei kulunutkaan näiden
jalojen sanojen ja niiden täytännön välillä. Kesäkuun 22 p. 1632 hän
oli Nürnbergissä, jossa hänet vastaanotettiin suurella riemulla ja
kiitollisuudella. Kaupungin omia valleja ei kuningas katsonut
puolustukseen riittäviksi; sitä paitsi ei niiden sisässä olisi ollut
tarpeeksi väljältä tilaa hänen sotureilleen. Siksi hän oli käskenyt
rakentaa suuren vallitetun leirin kaupungin muurien ympäri. Tämän
käskyn olivatkin nürnbergiläiset niin hartaalla halulla täyttäneet,
että koko leirin vallitus, vaikka se kaikkine kulmineen, mutkineen oli
noin puolitoista peninkulmaa ympärimitaten, oli jo Kustaa Aadolfin
tullessa melkein valmis. Myös he hankkivat omilla varoillansa näille
valleille asetettavat tykit ja olivat koonneet pitkäksi ajaksi muonaa
auttajiensa tarpeeksi. Näin osoittivat he kiitollisuuttaan teoillakin,
eikä ainoastaan sanoilla.
Wallenstein oli sillä välin vain jatkanut marssiansa _Nürnbergiin_
päin. Hän oli tosin saanut sanoman kuninkaan saapumisesta kaupungin
avuksi, mutta samassa myös tiedon apuvoiman vähyydestä. Sitä parempi,
arveli hän mielessänsä, sitten on minulla yksi tie, kaksi asiaa --
ensin kukistan Kustaa Aadolfin ja sitten valloitan Nürnbergin.
Lähemmäksi tultuaan heinäkuun alkupäivinä, huomasi hän kuitenkin, ettei
tässä ylivoimallakaan ollut Ruotsin väen kimppuun menemistä. Tilly
olisi tämmöisessä tilaisuudessa lähtenyt pois muuanne; mutta
Wallenstein oli nerokkaampi, neuvokkaampi; hän päätti taistella
kuningasta vastaan samoilla aseilla. Hän vei siis väkensä Nürnbergin
länsipuolella virtaavan Regnitzjoen yli ja rakensi sen rannalle
itselleen myöskin vahvasti varustetun leirin. Tämä hänen majapaikkansa,
joka oli vielä laajempi kuin Ruotsin leiri, oli varsin taitavasti
valittu; hän saattoi siinä estää Kustaa Aadolfin muonanhankkijoita, kun
hän itse sitä vastoin esteettömästi ja helposti sai muonaa Baijerista.
Myös saattoi hän yksitellen hävittää kaikki lisäjoukot, jotka
luultavasti tulisivat Kustaa Aadolfin avuksi.
Näin kului muutamia viikkoja joutilaisuudessa; kumpikin armeija lepäsi
leirissänsä, paikaltaan liikahtamatta. Ainoastaan pientä sissisotaa
kesti lakkaamatta molemminpuolisten ruoanhankinnassa käyvien partioiden
välillä. Näissä olivat wallensteiniläiset tavallisesti voitolla, sillä
heillä oli paljon enemmän kevyttä ratsuväkeä; etenkin teki sukkela
Isolani kroateineen paljon vahinkoa. Viimein eivät Ruotsin
muonanhankkijat enää uskaltaneet pistää nenäänsäkään ulos leirin
piiristä. Seuraus siitä oli se, että ruokavarat kaupungissa alkoivat
huveta; täytyi vähentää jokapäiväisiä määriä puoleen. Puute synnytti
kulkutauteja, joihin paljon sotamiehiä sekä myös kaupunkilaisia kuoli.
Eipä kuitenkaan Wallensteininkään leirissä asian laita ollut paljoa
parempi; siellä tosin saatiin leipää ja lihaa mielinmäärin, mutta ei
ollut muuta kuin huonoa, haisevaa vettä juotavana. Paitsi sitä
armeijassa vallitseva irstas elämä, joka tässä joutilaisuudessa oli
yltynyt entistään inhottavammaksi, vaikutti myös pahasti sotamiesten
terveyteen. Täälläkin mullattiin joka päivä joukoittain ruumiita
maahan.
Sillä välin oli monelta haaralta rientänyt apujoukkoja Kustaa Aadolfia
pelastamaan. Viisaasti kyllä ne eivät olleet yrittäneet yksitellen
päästä hänen luokseen. He kokoontuivat vähitellen kaikki yhteen
joukkoon Oxenstjernan johdon alle, jonka kuningas käski koettaa
välityökseen estää Wallensteinin muonanhankkijoita. "Hän on", kirjoitti
kuningas leikillään, "niitä pahoja henkiä, joita ei muulla kuin
paastoomisella saa karkoitetuiksi." Kun näin vihdoin oli 30,000 miestä
tullut kokoon, läksi Oxenstjerna marssimaan Nürnbergiin päin, ja Kustaa
Aadolf, saatuansa tiedon heidän lähenemisestään, tuli leiristä
heitä vastaan. Yhdistynyt sotavoima, noin 45,000 miestä, saapui
rauhallisesti, estämättä leiriin Nürnbergin ulkopuolelle; Wallenstein,
jonka väki jo oli 30,000:ksi sulanut, ei ollut uskaltanut heitä
häiritä.
Kustaa Aadolf, nähdessään ympärillään tämän armeijan, suurimman,
harjaantuneimman ja urhoollisimman kaikista, mitä kolmekymmenvuotinen
sota on nähnyt, päätti nyt uljaasti ja viipymättä käydä vihollisen
kimppuun, "tarttua härkää sarviin", käyttääksemme hänen omia,
voimakkaita sanojensa. Itäpuolelta oli rynnäkkö ihan mahdoton, sillä
kuinka olisi voitu vallien tykkitulen alaisena päästä joen poikki.
Kustaa Aadolf päätti siis yrittää pohjoispuolelta, vaikka sielläkin
näytti kovin vaikealta. Siellä oli näet muutamia kukkuloita, joista
yhdellä jo vanhastaan seisoi vanha linna "Alte Veste", ja muut olivat
nyt Wallensteinin käskystä tulleet valleilla sekä murroksilla
varustetuiksi. Kukkulain vietteet olivat jyrkät ja metsäiset, ettei
juuri muu kuin jalkaväki voinut päästä rynnäkölle. Kuningas toivoi
kuitenkin vähitellen kaupunkia piirittäessä voivansa vastavallituksien
sekä piiritys-ojien avulla lähetä kukkuloita, ja valloitettuaan ne
ampua mäsäksi niiden takana leviävän leirin.
Elok. 23 p. ruvettiin siis tämän tuuman mukaan luomaan kokoon
ensimäisiä vastavallituksia, ja seuraavana aamuna tuli sanomia, jotka
näkyivät ilmoittavan, että jo yksistään tämä hanke oli saattanut
Wallensteinin pelästyksiin. Vakoojat kertoivat Wallensteinin leirissä
näyttävän olevan suuren liikkeen, ikäänkuin armeija valmistautuisi
lähtöön. Tämän kuultuansa päätti Kustaa Aadolf viipymättä pitemmittä
varustuksitta, käydä rynnäkölle. Siinä yrityksessään hän toivoi myös
paljon apua siitä, että kaksi hänen miestänsä olivat karkureina muka
menneet vihollisen leiriin ja luvanneet sytyttää ruutivaunut.
Keskipäivän aikana läksi siis koko armeija liikkeelle; jalkaväki
peittyi metsän kätköön; ratsuväen, siipien sivuilla, täytyi pian
seisahtua, kun ei metsäinen, jyrkkä mäki sallinut sen eteenpäin pääsyä.
Jonkun aikaa saivat ryntääjät kiivetä kenenkään estämättä, josta
kuninkaan luulo vielä vahvistui, että vihollinen oli pakomatkalla.
Mutta yht'äkkiä välkähtivät murrosten takaa taajat rivit peitsiä ja
pyssyjä, ja luodit alkoivat tuiskuta Ruotsin joukkoja vastaan. Sanoma
Wallensteinin paosta oli vain perätön huhu; liike leirissä oli vain
johtunut siitä, että muutamat rykmentit vaihtoivat asemaa.
Ruutivaunujen räjähtämistä myös turhaan odotettiin; sitä varten
lähetetyt miehet olivat ennen aikojaan joutuneet vangeiksi. Kustaa
Aadolf oli nyt kahden vaiheella, pitäisikö hänen ehkä peräyttää
väkensä. Mutta etumaiset joukot olivat jo täydessä käsikahakassa -- ja
kuka tiesi, vaikka rynnäkkö näin uljailla uroilla, näin suurella
ylivoimalla voisi onnistua? Kuninkaan omassa komennossa oli
vasemmanpuolinen osa armeijaa. Näistä Pommerin (valkoinen) prikaati ja
sen kantapäillä Ruotsin prikaati, jossa myös oli Savon rykmentti,
valloittivat hurjalla hyökkäyksellä ensimäisen ja toisen vallituksen,
missä vain pyssymiehiä oli vastassa, mutta kolmannen edestä ajoi ankara
tykkituli heidät takaisin. Kaikella urhoudellaan he eivät päässeet
tuumankaan vertaa edemmäksi.
Vähän enemmän vasemmalla vaihteli samalla aikaa toinen pyssymiesparvi
luoteja Cronbergin kyrassierien kanssa. Lähellä olevan hessiläisen
ratsumieslippukunnan piti auttaa näitä pyssymiehiä, mutta se hajosi
kaikille haaroille "ikivoittoisain" päällehyökätessä. Kuningas ilmoitti
siitä mielipahansa Hessin maakreiville, joka seisoi hänen vieressään;
mutta tämä suuttui. "Näyttää siltä, herra kuningas", vastasi hän, "kuin
tahtoisitte kokonaan säästää omaa kansaanne ja antaa meidän
saksalaisten yksin vuodattaa vertamme. Täällä ovat minun hessiläiseni,
tuolla pommerilaiset etumaisina tulessa." -- "Kylläpä lähetän
suomalaisen", virkkoi pilkalla kuningas, "ja toivon, että kansan
vaihtamisesta myös seuraa onnen vaihto." Stålhandske _suomalaisten_
huoviensa kanssa iski nyt cronbergiläisten kimppuun ja ajoi heidät
aivan leirivalliin asti. Mutta sieltä hyökkäsi suuri ylivoima ulos,
joka torjui suomalaiset takaisin. Kustaa Aadolf lähetti nyt toisenkin
suomalais-lippukunnan avuksi, ja molemmat yhdessä saivat vihollisen
toistamiseen pakenemaan leirin suojaan. Vaan sieltä ryntäsi Fuggerin
johdolla vielä suurempi voima esiin, jonka alta suomalaisten täytyi
paeta pyssymiestensä turviin. Näiden tuli, joka muiden muassa myös
Fuggerin kaatoi, taas vuorostaan hillitsi ja karkoitti keisarillisen
ratsuväen. Näin vyöryi tappelu monta tuntia onnen vaihdellen puolelta
toiselle. Vihdoin päätti kuningas, nähdessään rynnäköt turhiksi,
peräyttää väkensä. Mutta ei ollut sillä hetkellä ketään korkeampaa
upseeria käsillä paitsi skotlantilaista Hepburniä, joka jostain asiasta
suuttuneena oli ottanut eronsa ja katseli vain leikkiä. Häntä pyysi nyt
kuitenkin Kustaa Aadolf ottamaan sotamiestensä peräyttämisen
toimekseen. "Se on vaarallinen toimi", lausui urhokas skotlantilainen,
"juuri siksi vaan otan sen tehtäväkseni."
Sillä välin oli menestys ollut parempi oikealla puolella. Siellä oli
Weimarin herttua Bernhard jalkasoturiensa kera valloittanut yhden
yllämainituista kukkuloista, ja siitä oli suuri hätä noussut
keisarillisten leirissä, jossa jo kuormastoväki alkoi hankkiutua
pakoon. Jopa tuotiin Wallensteinin eteen valhesanoma: "Alte Veste on
valloitettu!" Mutta hän tiuskasi vastaan: "Se ei ole totta! -- ei Herra
Jumala itsekään voi saada sitä linnaa käsistäni!" ja käski enemmän
varaväkeä sen suojaksi. -- Weimarin herttua puolestaan oli myös
lähettänyt sanoman valloituksestaan ylipäällikölleen; mutta tämä ei
heti käsittänyt sen paikan tärkeyttä eikä lähettänyt pyydettyjä
tykkejä. Koko yön satoi rankasti, ja aamulla oli sen johdosta kukkulan
viete tullut niin liukkaaksi, ettei nyt enää ollut mahdollista viedä
kanuunia ylös kukkulalle. Täten päättyi tämä kahakka, joka ei maksanut
juuri ylen paljon väkeä, vaan kuitenkin teki paljon vahinkoa sillä,
että se rikkoi Kustaa Aadolfin ikivoittoisuuden maineen. "Ruotsin
kuninkaalta", kirjoitti Wallenstein keisarilla, "on nyt puskurisarvet
taittuneet. Koko maailma voi nyt nähdä, että ainoastaan te,
keisarillinen majesteetti, olette ikivoittoisa." Kustaa Aadolf itsekin
oli kovasti pahoillaan hätäilemisestään. "Siinä oli liikaa", sanoi hän,
"poikanulikan leikiksi, lopen vähän tositeoksi!"
Tämän jälkeen alkoi entinen nälkäsota taas uudelleen; molemmat armeijat
loikoilivat jouten vastakkain koettaen, kumpiko kauemmin kestäisi.
Nürnbergissä tuli nyt tietysti puute vielä tuntuvammaksi, kun niin
paljo ihmisiä oli karttunut entisten lisäksi. Ruttotaudit kiihtyivät
kauheassa määrässä niin miesten kuin myös hevosten parissa. Tämä nälkä
ja kurjuus tuntui Kustaa Aadolfin sotureista sitä kauheammalta, koska
he juuri edellisinä aikoina olivat tottuneet ylelliseen elantoon.
Surullisesti lauloivat he nyt täällä
Silloin me Suomen pojat elettiin,
kun Augspurin kaupungiss' käveltiin,
ei päivääkään oltu rahatta,
eikä myös tyhjällä mahalla.
Vaan siit' me jouduimme Nürnperiin,
noita kaivantoja kaivamahan -- -- --![5]
Hädissään alkoivat varsinkin saksalaiset hillitsemättömästi ryöstellä.
Mutta kuningas ei nytkään sallinut semmoista vallattomuutta. Hän piti
ankaran, tulisen nuhdepuheen upseereilleen ja käski paikalla viedä
hirteen yhden korpraalin, joka juuri silloin oli tavattu ryöstöstä.
Näin vielä kestettyänsä kolme viikkoa täytyi vihdoin kuitenkin
kuninkaan lähteä tiehensä. Syysk. 13 p. hän marssi pois, jättäen
Nürnbergin suojaksi muutamia tuhansia miehiä. Taudit olivat vähentäneet
sotavoimaa ja nyt hupeni se vielä marssinkin aikana sen johdosta, että
suuret joukot karkasivat; lähtiessä oli siinä vielä ollut 27,000
miestä, mutta viikon perästä oli enää 18,000 koossa. Wallenstein oli
siis nälkäsodassa päässyt voitolle, mutta siitä voitosta oli hänenkin
täytynyt maksaa kallis hinta; hänelläkään ei ollut Nürnbergin seudulta
lähtiessään enempää kuin 22,000 miestä jälellä.