Kustaa Aadolf, lähtiessänsä keväällä 1632 uudestaan liikkeelle, aikoi
kulkea pitkin Reinjokea alaspäin; siellä olisivat vielä olleet
katoliset Kölnin ja Trierin arkkipiispat kukistettavat. Mutta yht'äkkiä
kääntyikin hänen retkensä aivan toiseen suuntaan. Tilly näet oli nyt jo
sen verran rohkaissut masentunutta mieltänsä, että hän uskalsi karata
sen pienen sotajoukon kimppuun, jonka kuningas oli jättänyt Mainin
rantaseutujen suojaksi Hornin johdon alla. Tämä äkkiarvaamaton hyökkäys
saattoi Hornille sangen tuntuvan vahingon. Mutta itse voittajalle tuli
siitä voitosta vieläkin suurempi vahinko, sillä nyt riensi Kustaa
Aadolf sotavoimansa kanssa kostamaan. Säikähtynyt Baijerin
vaaliruhtinas käski Tillyn, maksoi mitä maksoi, puolustaa hänen
maitansa. Vanha, varovainen herra ei kuitenkaan nytkään tohtinut
koettaa sotaonneaan aukealla tantereella, vaan vetäytyi taitavasti
valittuun asemaan Tonava- ja Lechjokien kulmaan. Näiden vesivallien
suojassa hän toivoi voivansa estää Ruotsin väen pääsöä Baijeriin,
vaikka hänellä olikin vain 22,000 miestä, joiden joukossa oli paljon
äsken pestattua nostoväkeä, kun sitä vastoin Kustaa Aadolfilla oli
33,000 tottunutta soturia.
Kuningas meni ylempänä Tonavan yli ja läheni pian Lechin rantaa. Tässä
hän nyt kutsui sotaherransa neuvotteluun. Useimmat, erittäinkin viisas
Horn, arvelivat ylimenon tuon lieterantaisen joen poikki kovin
vaaralliseksi näin lukuisan vihollisen silmien edessä. Vaikka hyvinkin
kävisi, niin maksaisi se sittenkin paljon väkeä; vaan jos tappiolle
jouduttaisiin, niin saattaisi helposti perihäviö olla tarjona. Mutta
Kustaa Aadolf luotti miestensä monasti koeteltuun urhouteen ja
suurempaan sotataitoon. "Mitä?" huudahti hän säihkyvin silmin;
"olemmehan päässeet Oderin, Elben ja Reinin virtojen poikki, olemmepa
itse Itämerenkin yli kulkeneet, meitäkö tämä tämmöinen oja nyt
peloittaisi?"
Itse läksi nyt kuningas pienen rakuunaparven kanssa tiedustelemaan
sopivinta ylimenopaikkaa. He ratsastivat kauan pitkin rantaa,
huolimatta vihollisen tykin luodeista, joita yhä tulla vingahteli joen
poikki. Vihdoin arveli Kustaa Aadolf löytäneensä etsittävänsä.
"Kuulkaas, pojat", huusi hän saattojoukollensa, "50 riksiä sille, joka
tuopi minulle varman tiedon siitä, miten syvä joki on tuossa mutkassa!"
Yksi rakuunista astui esiin ja lupasi lähteä tuolle vaaralliselle
tiedusteluretkelle. Kuningas muiden miestensä kanssa vetäytyi nyt
syrjemmäksi piilopaikkaan, jossa hän kuitenkin hyvin saattoi nähdä,
mitä rannalla tapahtui. Rakuuna riensi läheiseen kylään ja ilmestyi
sieltä pian talonpojaksi puettuna, pitkä riuku olalla. Hän meni alas
rantaan ja rupesi kaalaamaan jokea, yhä koetellen eteensä riuvulla. Kun
vesi alkoi jo nousta vyötäisiä myöten, seisahtui hän ja pudisti
päätänsä. Tuonpuolisella rannalla seisoi muutamia Baijerin sotamiehiä
katsellen hänen hankettansa. "Osaatko uida?" huusivat he nyt hänelle
nauraen. -- "Enkä", vastasi toinen. -- "No, oletko sitten hullu, kun
yrität kaalata joen poikki, joka on 22 jalkaa syvä!" -- "Mistä te sen
niin varmaan tiedätte?" kysyi talonpoika. -- "Eilen vasta meidän
upseerit pohjan mittasivat", vastasivat baijerilaiset. -- "Voi", sanoi
taasen valetalonpoika, "pitäisipä minun välttämättömästi päästä yli --
eiköhän joku teistä, veikkoset, tahtoisi kaalata minulle vastaan ja
sitten tämän riuvun avulla vetää minua toiselle puolelle? Kultakolikon
antaisin vaivasta!" -- Yksi baijerilaisista riisui vaatteet päältään ja
rupesi kaalaamaan, josta rakuuna näki, minkälainen pohjan viete oli
toisella rannalla. Nyt hän tekeytyi pelkuriksi, ikäänkuin hän ei
riuvunkaan nojassa olisi uskaltanut uida yli. Sen sijaan hän meni
kuninkaalle viemään saamiansa tietoja ja sai niistä 100 riksiä sekä
aliupseerinpaikan palkinnoksi.
Nyt Kustaa Aadolf asetti kaikki tykkinsä -- 72 luvultansa, mikä siihen
aikaan oli tavaton määrä -- pattereihin rantaäyräälle vastapäätä Tillyn
leiriä. Nämät tulikidat rupesivat lakkaamatta paukahtelemaan,
lennättäen luotejansa aina siihen metsään saakka, jossa Baijerin
valtavoima seisoi. Omin käsin kuuluu kuningas tässä tähdänneen ja
laukaisseen tykkejä kuusikymmentä kertaa. Samaan paikkaan koottiin koko
armeija ja järjestettiin sotarintaan, niinkuin tappelua varten ainakin.
Tuotiinpa jo rannallekin kaikellaisia rakennuspuita sillan laittamista
varten.
Kaikki nämä temput olivat kuitenkin vain silmänkääntäjäkonsteja, joilla
petettiin Tillyä. Oikeaksi ylimenopaikaksi olikin valittu toinen kohta
vähän matkaa etelämpänä, missä oli luoto joessa, ja jonka vain matala
kapea oja eroitti rannasta. Todellista siltaa varustettiin salaa,
kauempana joesta; siellä sitä varten sahattiin joen erisyvyyden mukaan
sovitettuja pitempi- ja lyhyempijalkaisia alushepoja; näiden aineet
samoinkuin myös päälle ladottavat laudat otettiin läheisen kylän
puretuista tuvista. Enimmäkseen tehtiin työtä öisin, ja päivällä
poltettiin suuria olkiläjiä, jotta niiden paksu savu yhdessä patterien
ruudinsavun kanssa peittäisi koko seudun ja estäisi vihollisen
näkemästä, mitä oli tekeillä.
Kolmannen päivän aamuna, huhtik. 5 p. 1632, lähetettiin 300 miestä
_Savon jalkarykmenttiä_ aina Tonavajoen rannoilta maantietä myöten
tuotetuilla veneillä Lechin yli mainittuun luotoon. Rivakasti ja ilolla
-- kuningas oli luvannut 10 riksiä mieheen -- riensivät uljaat Suomen
pojat vaaralliseen toimeensa, pääsivät onnellisesti yli ja rupesivat
kiireesti luomaan rintavarustusta aiotun sillan suojaksi. Nyt aukenivat
viimein baijerilaisten lumotut silmät ja suuri ylivoima hyökkäsi heti
savolaisten päälle. Mutta nämät osoittivat taas, etteivät he olleet
hätäpoikia! Toinen osa torjui pyssyillään ja piikeillään pois
vihollista, toinen osa jatkoi vallitustyötänsä. Niinpä tämän pienen
parven verrattoman urhouden kautta saatiin tilaisuutta asettaa
alushevot jokeen ja laittaa silta valmiiksi. Sitä myöten riensi nyt
Kustaa Aadolf itse joen yli kahden kokonaisen jalkaväkiprikaatin
kanssa. Tämä apu tuli juuri otolliseen aikaan; sillä samassa saapui
toiselta puolelta Tillykin rannalle, tuoden kaksi tertsiaa mukanansa,
jotka silmänräpäyksessä olisivat musertaneet Savon joukon. Nyt alkoi
tässä tulinen tappelu, osaksi maalla, osaksi vedessäkin, jolloin
sotamiehet kahlasivat kainaloita myöten matalassa jokihaarassa luodon
ja mantereen välillä. Turhaan ryntäilivät baijerilaiset luotoa vastaan;
turhaan myös yritti Ruotsin väki saada jalansijaa tuonpuolisella
rannalla.
Mutta rupesipa pitkä odotus ja joutilaanaolo tuntumaan kovin ikävältä
Weimarin Bernhard herttuasta, jonka johdossa oli osa kuninkaan
ratsuväkeä. Tämä uljas herra koetti jokea useammista paikoista, kunnes
löysi ennen tietymättömän kaalamon. Siitä hän nyt ajaa karautti yli,
niin että vesi roiskahti korkealle. Eipä aikaakaan, niin hän jo
yhdeksän lippukunnan kanssa -- niiden joukossa myös _Suomen
ratsumiehet_ -- iski vihollisen vasempaan kylkeen. Tulisen kahakan
perästä pakeni baijerilainen hevosväki jokirannasta metsään.
Sillä välin oli Tilly tuonut taisteluun vieläkin neljä tertsiaa
jalkaväkeä lisäksi. Mutta ei hän näilläkään saanut luotoa
valloitetuksi; siihen oli varsinkin syynä Ruotsin patterien hirmuinen
tuli, joka oman väen päitten yli lakaisi koko toista rantaa. Maa järisi
tykkien lakkaamattomasta paukkeesta, ja ampuminen kuului monen
peninkulman päähän. Luodit osaksi iskivät keskelle eteenpäin ryntääviä
joukkoja, kyntäen niihin leveitä vakoja; osaksi ne myös lentelivät
metsään taittaen oksia, repäisten irti pirstaleita, jopa kaataen suuria
honkiakin maahan. Täten ei ollut metsä miksikään suojaksi
baijerilaisille, vaan päinvastoin tuli täällä vahinko vieläkin
suuremmaksi kuin lakealla maalla, missä vain kuulat yksinään saattoivat
sattua.
Vimmastuneena suuresta mieshukastansa sekä toistamiseen uhkaavasta
tappiosta vei nyt Tilly illan tullen viimeisen varaväkensä rynnäkölle.
Itse hän astui etupäässä, temmattuaan lipun käteensä. Mutta hän ei
ehtinytkään kauas, ennenkuin pyssynluoti sattui hänen polveensa, niin
että hän pyörtyneenä kaatui maahan. Tämä oli nyt Tillyn viimeinen
taistelu, sillä kaksiviikkoisten tuskien jälkeen vanha sotaherra heitti
henkensä. Hänen kaatumisensa ratkaisi samassa myös voiton. Baijerin
vaaliruhtinas pakeni yön pimeydessä pois tantereelta, jättäen ihan
ilmaiseksi lujat varustuksensa, joiden valloittaminen väkirynnäköllä
olisi epäilemättä maksanut paljon verta.
Ruotsin sotajoukot levisivät nyt yli koko Baijerin. Huhtik. 14 p.
ratsasti Kustaa Aadolf riemuitsevien porvarijoukkojen keskitse
_Augsburgin_ kaupunkiin, missä Lutherin usko ensikerta oli julkisesti
julistettu. Toukok. 7 p. hän jo seisoi vaaliruhtinaan palatsissa
_Münchenissä_. Tätä vihollisensa pääkaupunkia, samoinkuin myös muitakin
katolisia kaupunkeja, kohteli hän leppeästi, ottaen ainoastaan
polttoveroa. Mutta maaseudut sitä vastoin saivat perinjuurin kokea
sodan kaikkia kauhuja. Umpiuskoiset talonpojat olivat näet pappiensa
yllytyksestä joka paikassa ruvenneet sissisotaan. Jos heidän onnistui
saada joku pieni parvi kynsiinsä, niin he surmasivat sotamiehet mitä
kauheimmalla tavalla, puhkasivat ensiksi heiltä silmät, silpoivat pois
korvat, hakkasivat poikki kädet sekä jalat. Tämän johdosta taas Ruotsin
väki kosti armottomasti, teloittaen ase kädessä sadoittain talonpoikia
ja polttaen kylät, hävittäen pellot. Itse Kustaa Aadolfkaan ei
hillinnyt täällä heidän raivoansa, niin vimmastunut hän oli
baijerilaisten julmuuksista.
Hamaan Bodenjärvelle saakka, Saksan keisarikunnan ja Sveitsin väliselle
rajalle asti, loittonivat tässä sodassa uljaimmat partioparvet. Siellä
sanotaan suomalaisten ratsumiesten kysyneen, vieläkö oli pitkältä
Rooman kaupunkiin. Kunhan vielä olisi valloitettu tuo "röyhkeä Ruomi"
ja karkoitettu paavi, Antikristus, joista heidän virsikirjansa tiesi,
silloinhan jälleen astuisi koko maailmassa voimaan jouluevankeliumin
sanat: "rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto".