Kustaa Aadolf jatkoi nyt marssiansa eteenpäin pitkin Mainjoen rantaa;
hänen suuret piiritystykkinsä seurasivat hänen rinnallaan aluksissa
itse virtaa myöten. Kauan aikaa saivat kuitenkin nämät tulikidat nyt
jouten ammotella, sillä vahvan Würzburgin valloitus oli saattanut
katoliset semmoiseen pelkoon, etteivät he näillä seuduin yrittäneetkään
enää vastarintaa. Aschaffenburg esim. avasi porttinsa levälleen heti
kuninkaan tultua. Täällä katseli Kustaa Aadolf ihmesilmin Würzburgin
arkkipiispan komeata, taiteellisesti rakennettua palatsia. "Yksi ainoa
vika vain tässä palatsissa on", virkkoi hän viimein leikkiä laskien,
"se nimittäin, ettei sitä sovi nostaa teloille ja vierittää pois
Tukholmaan." -- Suuri ja kaupasta rikas Frankfurtin kaupunki, johon
nyt ensiksi tultiin ja jonka asukkaat enimmäksi osaksi olivat
protestantteja, otti kuninkaan suurella riemulla vastaan. Kustaa Aadolf
söi päivällistä siinä samassa salissa, missä Saksan keisareilla oli
tapana kruunauksensa jälkeen pitää juhlapitojansa.
Jouluk. 6 p. seisoi Ruotsin sotavoima Reinjoen varrella, Oppenheimin
kohdalla, vähän eteläpuolella _Mainzia_. Täällä olisi pitänyt mennä yli
toiselle rannalle, mutta se yritys näytti jokseenkin arveluttavalta;
sillä toiselta puolelta tuleva luotituisku lakaisi yhä rantaa, ja
kaikki alukset oli vihollinen vienyt kanssansa tai upottanut. Viimein
näytti kuitenkin palkintoa toivova kalastaja paikan, mihin pari lotjaa
oli upotettu, ja kello 6 seuraavana aamuna meni niillä 300 miestä Niilo
Brahen johtamina yli. He olivat, toiselle rannalle päästyään, juuri
ehtineet luoda pienen multavallin suojaksensa, kun jo vihollisen
ratsuväki tuulispäänä ryöpsähti heidän päällensä. Brahe piti puoliansa
lujasti, mutta hän olisi kuitenkin sortunut suuren ylivoiman alle,
jolleivät uudestaan yli tulevat lotjat juuri hyvään aikaan olisi
tuoneet apua. Tässä tilaisuudessa olivat nyt Ruotsin soturit ensi
kertaa saaneet mittailla miekkojaan espanjalaisten, sen ajan
mainioimpien soturien kanssa. Se sotajoukko, joka ylipääsöä oli
yrittänyt estää, kuului näet mainittuun kansaan ja oli Belgian
maaherran käskystä tullut Mainzin piispan avuksi. Näin oli ihmeellinen
sattumus saattanut vastakkain Euroopan äärimäisen lounaispään ja
äärimäisen koilliskulman pojat. Kustaa Aadolf pystyttikin tämän
merkillisen tapauksen muistoksi korkean patsaan Reinjoen rannalle.
Kohta tämän jälkeen valloitettiin vahva ja tärkeä Mainzin kaupunki. Sen
varustusväkeä komentava De Sylva oli tosin ylpeästi uhannut pitää
puoliaan vaikkapa kolmeakin tuommoista Ruotsin kuningasta vastaan.
Mutta kolme-luku olikin ainoa hänen sanoistansa, josta hän toden
todella piti kiinni; sillä kolmantena päivänä hän jo antoi linnan
avaimet kuninkaalle.
Nyt keskeytti Kustaa Aadolf sotaretkensä pariksi kuukaudeksi. Vähäinen
levähdys olikin kyllä tarpeen tälle päällikölle ja hänen miehilleen,
jotka puolitoista vuotta yhtä mittaa olivat rientäneet tappelusta
tappeluun. Se oli ollut pitkä ja loistava voittoretki Itämeren
rannoilta hamaan Reinjoen keskijuoksulle saakka! Enin osa Saksaa
totteli nyt Ruotsin kuninkaan käskyjä; protestantit olivat hänen
liittolaisiaan, katolisista olivat jo useimmat kukistetut.
Frankfurtiin, jossa Kustaa Aadolf tämän loma-aikansa vietti, kokoontui
mainion sotasankarimme ympärille loistoisa seura. Viisi itsenäistä
Saksan keisarikunnan ruhtinasta saapui sinne -- niiden joukossa tuo
onneton, maistaan karkoitettu Böömin kuningas Fredrik, ynnä myös koko
joukko vähemmän mahtavia, vaan kuitenkin alueillansa itsenäisiä
valtion-kreivejä ja valtion-vapaaherroja, kaikki suurien, komeitten
saattoparvien kanssa. Vielä nähtiin siellä toistakymmentä lähettilästä
muilta mailta, jotka tuhlaavaisessa ylellisyydessä kilpailivat
keskenänsä. Siellä olivat myös ulkomuodoltaan vähemmän loistokkaat,
mutta maineeltaan sekä töiltään sitä mainehikkaammat Ruotsin
aatelisherrat, viisas Oxenstjerna etupäässä. Saapuipa tänne myös pian
kuninkaan puolisokin, Maria Eleonora, joka ei enää ollut saanut
ikäväänsä hillityksi, vaan oli itkenyt ja rukoillut, kunnes hänen
sallittiin rientää epäjumalan tavoin rakastetun sankarinsa luokse. "Nyt
viimeinkin", riemahti hän, punoen käsivartensa kuninkaan kaulaan, "on
toki ikivoittoisa Kustaa Aadolfkin joutunut vangiksi!" Että tästä
lähtien ilo vasta oikein iloksi kiihtyi, että tästä lähtien vasta
oikein alkoi lakkaamaton juhlien ja pitojen jakso, tarvinnee tuskin
sanoa.
Vielä suurempaa mahtavuutta, vielä komeampaa loistoa ennustavia puheita
alkoi näihin aikoihin kuulua. Toistettiin se vanha sananparsi, että
"kellä koko vuoden on Frankfurt vallassaan, sillä on sitten myös koko
Saksan keisarikunta kädessänsä". -- Myöskin huomautettiin, että Kustaa
Aadolfilla nyt oli hallussaan niin hyvin Nürnbergin kaupunki, missä
Saksan keisarikruunua tallennettiin, kuin myös Frankfurt, missä
kruunaus aina tapahtui. Eräs kohtelias hoviherra kerta itse kuninkaan
kuullen vertasi Kustaa Aadolfia Aleksanteri Suureen, mitä voittojen
nopeuteen ja paljouteen tuli; lisäsipä hän vielä sen toiveen, että he
myös perustamansa valtakunnan suhteen tulisivat toistensa vertaisiksi.
Kuningas hymyili: "En niin kunnianhimoinen toki ole", vastasi hän.
"Tyydyn kun tyydynkin siihen kaistaleeseen, joka on Itämeren ja
Reinjoen välillä." Se oli puoleksi leikkiä, mutta puoleksi myös totta.
Muutamat seikat osoittavat, että Kustaa Aadolfilla oli mielessään
kokonaan muuttaa Saksan valtiolliset olot. Useammissa valloittamissaan
paikoissa hän antoi asukkaiden vannoa uskollisuuden valan itselleen
sekä perillisilleen. Samankaltaisia määräyksiä oli myös useasti
liittokirjoissa Saksan protestanttien kanssa. Eräässä rauhansovinnon
ehdoituksessa, joka lähetettiin Wieniin, vaati kuningas muun muassa,
että hänet määrättäisiin keisarin kruununperilliseksi. Habsburgin suvun
ylivaltaa, joka sorti protestantteja, hän silminnähtävästi ei aikonut
edelleen sallia; hämärää vaan on -- ja niin oli luultavasti hänelle
itselleenkin vielä -- pitikö hänen pyrkiä koko keisarikunnan
hallitsijaksi, vai ainoastaan yhdistää Pohjois-Saksan protestantit eri
valtakunnaksi sukunsa alle.
Näissä loistavissa toivoissa ja komeissa pidoissa ei ollut tietysti
alhaisilla sotamiehillä mitään osaa; mutta elivätpä kuitenkin hekin
täällä Etelä-Saksassa herroiksi. Ylimalkaan oli tosin Kustaa Aadolf
ankara sotakurissaan eikä sallinut porvarien ja talonpoikien
ryöstelemistä. Mutta näissä rikkaissa katolismaissa ei näy kuitenkaan
pidetyn aivan tarkkaa lukua siitä, vaikka luostarien täyteen ahdetut
aitat ja täydet kellarit tulivatkin hiukan tyhjemmiksi. Erittäinkin
Würzburgista saivat Ruotsin soturit runsaasti saalista; sen
jälkeen nähtiin heillä kaikilla uudet vaatteet ja taskut täynnä
taalarikolikoita. Samoin esim. mainitaan eräästä luostarista
Speijerissä Reinjoen seuduilla, että sinne majoitetut ratsumiehet
olivat viinitynnyrien sekä viljahinkaloiden suhteen "menetelleet
niinkuin tapana on", ennenkuin kuningas oli kerinnyt ottaa ne omaan
korjuuseensa. "Meidän Suomen pojat", kertoikin tähän aikaan eräs
päällikkö kirjeessään kotimaahan, "tottuvat nyt täällä viinimaiden
elämään, eikä tehne heidän mielensä kovinkaan pian takaisin Savon
saloille. Liivinmaan sodissa heillä oli usein vain homeista leipää
purtavana, selkeää vettä särpimenä. Vaan nytpä lusikoidaan kypäristä
viinisoppaa ja kastellaan siihen vehnäleipää."