Werbenistä palatessaan kohtasi Tilly hänelle avuksi lähetetyn suuren
sotajoukon, niin että hänen armeijansa karttui nyt 40,000:ksi mieheksi.
Samassa saapui hänelle myös keisarilta se käsky, että hänen piti
kääntää aseet Saksin vaaliruhtinasta vastaan. Tämä herra näet, vaikka
hän keisarille mieliksi oli estänyt Kustaa Aadolfin Magdeburgia
auttamasta, oli kuitenkin samassa osoittanut Ferdinandille
uppiniskaisuutta siten, ettei ollut pannut toimeen julistusta katolisen
kirkonomaisuuden takaisinannosta. Tilly marssi nyt siis pelättyjen
joukkojensa kanssa Saksin rajan yli. Merseburgin, Jenan ja
Weissenfelsin kaupungit ryöstettiin; enemmän kuin kaksisataa kylää
leimahti yhtenä ja samana päivänä tuleen. "Minun vallonilaiseni",
virkkoi Tilly, kun hänelle näistä julmuuksista valitettiin, "eivät ole
taivaan lintuja, että he voisivat ravita itseään paljaalla ilmalla."
Hädissään pyysi nyt vaaliruhtinas apua Kustaa Aadolfilta ja solmi lujan
liiton hänen kanssansa.
Tilly seisoi ylen vahvassa leirissä likellä Leipzigin kaupunkia; siellä
hän aikoi odottaa liittolaisten päällekarkausta tai myös heidän
sotavoimansa hajoamista muonan puutteen tähden. Mutta tätä viisasta
neuvoa vastustivat kaikki nuoremmat everstit, tulinen Pappenheim
etupäässä. Tämä sanoi sitä pelkuriudeksi, jos nyt päästettiin käsistä
tilaisuus hävittää vihollinen, joka viimeinkin oli uskaltanut ulos
aukealle tantereelle. Ja häntä vastaan oli välttämättömästi mentävä,
jos tappelua toivottiin, sillä tämän vahvan leirin kimppuun hän ei
suinkaan uskaltaisi rynnätä. Tuo moite pelkuriudesta loukkasi ja
liikutti vanhaa Tillyä kovasti; harmi voitti viisauden ja hän päätti
lähteä ulos leiristä.
Varhain aamulla syyskuun 7 p. 1631 marssi siis keisarillinen sotavoima
liittolaisia lähemmäksi ja seisahtui _Breitenfeldin_ kylän tienoille,
missä sillä oli matala harju takanaan ja lieterantainen pieni joki
jonkun matkan päässä edessänsä. Tykistö asetettiin harjulle, niin että
se oman väen yli saattoi lennättää luotejansa lähenevän vihollisen
riveihin. Koko armeija oli vanhan tavan mukaan jaettu suuriin, syviin,
monta tuhatta miestä käsittäviin neliskulmiin (tertsioihin), jotka
olivat sangen kömpelöt liikunnoissaan. Jalkaväki oli keskustassa,
ratsuväki molemmin puolin kyljillä, kaikki yhtenä sotarintana ilman
mitään varajoukkoa; niin varmat oltiin voitosta. Keskustaa johti Tilly
itse; vasemman kyljen oli Pappenheim omasta pyynnöstään saanut, sillä
hän varmaan luuli Kustaa Aadolfin itse komentavan oikeaa kylkeänsä.
Hänen suvussaan näet kulki vanhastaan se ennustus, että eräs kreivi
Pappenheim, ratsastaen valkoisen orhin selässä, oli voittava mainion ja
mahtavan kuninkaan. Tämän ennustuksen Pappenheim lujasti uskoi
tarkoittavan häntä itseään ja Ruotsin kuningasta; siksi hän aina
ratsasti valkoisella orhilla ja koetti päästä kahakkaan Kustaa Aadolfin
kanssa. Enin osa Tillyn armeijaa oli kookasta, vahvaa, jo monasti tulta
kokenutta, kaikkiin sotatemppuihin tarkoin harjaantunutta väkeä. Täysi
luottamus voitosta siis täytti heidän sydämensä, ja heidän rohkeutensa
yltyi vielä siitä puheesta, jonka nyt Tilly heille piti. "Viimeinkin",
lausui vanha sotaherra, "on meidän vihollisemme piiloloukeroistaan ja
ketunluolistaan pujahtanut ulos aukealle tantereelle. Täällä me nyt
saamme käydä hänen kimppuunsa rinta rintaa, miekka miekkaa vasten.
Kukahan voitosta voisi epäilläkään? Eihän vääräuskoiset ole vielä
koskaan voittaneet katolilaisia aukealla tantereella. Katsokaapa vain
noita koreita saksilaisia, tuota nuorta, vastapestattua väkeä, joka
ensi rynnäköllä heti lentää kaikille haaroille niinkuin akanat
tuulessa. Katsokaa myös noita repaleisia, nälistyneitä, uupuneita
Ruotsin joukkoja, joiden hevoset ovat huonommat kuin teidän
kuormastokoninne! Hyökätkää vain täyttä vauhtia heidän päälleen, niin
saatte nähdä, että ratsut miehineen päivineen keikahtavat nurin niskoin
jo yksistään teidän tulisten oriittenne kavioiden iskusta!" --
Tunnussanaksi määrättiin "Jeesus Maaria!" -- tunnusmerkiksi valkoinen
nauha hattuun -- aivankuin Magdeburgin rynnäkössä.
Varhain samana aamuna läksivät myös liittolaisarmeijat liikkeelle.
Kiireesti he kulkivat kapeaa siltaa myöten tuon lieterantaisen joen
poikki ja ihmeteltävän kiireesti he sitten toisella rannalla
järjestäytyivät sotarintaan. Tilly ei ollut tahtonut estää heidän
ylimenoansa, sillä hän tahtoi täten saada heidät ikäänkuin satimeen,
josta ei heidän, tappiolle jäädessään, enää olisi mahdollista päästä
pakoon. Mutta kun hän nyt näki heidän nopeat liikkeensä ja heidän hyvän
järjestyksensä, kuuluu hän vaalenneen ja tulleen aivan sanattomaksi.
Taisipa silloin synkkä aavistus iskeä hänen mieleensä.
Saksilaiset, noin 20,000 miestä, saivat sijansa vastapäätä
keisarillisten oikeanpuolista kylkeä; Ruotsin armeija, 13,000 miestä
jalkaväkeä, 9,000 hevosväkeä, otti käydäkseen itse Tillyn ja
Pappenheimin kimppuun. Suuri eroitus oli näiden molempien sotarinnan
osien ulkomuodossa; vaaliruhtinaan joukot olivat verevät kasvoiltaan,
uusissa, koreissa vaatteissa; Kustaa Aadolfin urhoilla oli puvut
kuluneet, hevoset pienet, laihat; miehet itsekin lyhyenläntäiset,
mitättömän näköiset. Yhtä suuri, sen tappelu pian näytti, oli myös
eroavaisuus kunnossa, vaikka aivan päinvastoin kuin mitä näöstä olisi
voinut päättää. Saksilaiset olivat järjestetyt aivan samaan malliin
kuin keisarillisetkin; mutta oman sotarintansa oli Kustaa Aadolf
asettanut uuden, oman keksimänsä tavan mukaan. Hänen jalkaväkensä, joka
myös oli keskustana, seisoi prikaatittain, pari tuhatta miestä
kussakin, jotka paljon nopeammin saattoivat kääntyä ja marssia;
ratsuväki oli jaettu lippukuntiin ja lippukuntien lomiin oli aina
asetettu pyssymiesparvia. Koko voima oli järjestetty kahteen peräkkäin
seisovaan sotarintaan, joista toinen oli varajoukkona. Kaikki oman maan
väki oli ensimäisessä sotarinnassa, toisessa ainoastaan pestattua.
Oikean kyljen ratsuväkeä, niinkuin Pappenheim oikein oli arvannut,
johti kuningas itse. Siellä nähtiin kolme ruotsalaista rykmenttiä,
kaksi suomalaista _Stålhandsken ja Tottin_ johtamina. Näillä
viimeksimainituilla oli nyt täällä ensi kertaa uusi kunniasijansa.
Keskustassa seisoi neljä prikaatia jalkaväkeä, joiden joukossa
urhoudestaan kuuluisa sininen prikaati, kuninkaan henkivartijat: niin
myös ruotsalaisessa prikaatissa oli muiden muassa Savon rykmentti.
Vasemman kyljen komentajana oli _Kustaa Horn_; hänenkin joukossaan oli,
paitsi pari saksalaista, yksi suomalainen ratsumiesrykmentti.
Kun kaikki oli järjestyksessä, ratsasti kuningas sotarintansa keskelle,
paljasti toisella kädellä päänsä ja ojensi toisella miekkansa kärjen
maahan. Kaikki muutkin noudattivat tätä hänen esimerkkiään. Sitten
koroitti Kustaa Aadolf mahtavan äänensä, niin että se kaikui melkein
koko sotarinnan yli, ja rukoili: "Armollinen Jumala, Sinun kädessäsi on
voitto ja tappio! Kaukaisilta mailta, rauhallisista kodeista olemme me
tulleet tänne vapauden, totuuden ja Sinun evankeliumisi puolesta
taistelemaan. Suo meille voitto Sinun pyhän nimesi tähden!" Tämä rukous
viritti sotureissa tulisen innon ja lujan miehuuden; kaikki vannoivat
saattavansa uskonvapauden pyhän asian voitolle tai uhraavansa henkensä
sen puolesta.
Vanhan tavan mukaan lähetti nyt kuningas vielä torvensoittajan
vihollista taisteluun vaatimaan. "Minä puolestani", vastasi Tilly, "en
ole ennenkään koskaan välttänyt tätä taistelua, ja kuningas hyvin
tietää, mistä hän minut voi löytää."
Tappelu alkoi molemminpuolisella kovalla tykkitulella, joka Ruotsin
väelle teki tuntuvamman vahingon, koska Tillyn kanuunat olivat
suuremmat ja seisoivat edullisemmalla paikalla. Myös ajoi tuuli, joka
oli vastainen, kaiken ruudinsavun sekä kaikki tomupilvet liittolaisten
silmiin. Päästäkseen viimeksimainitusta vastuksesta, rupesi Kustaa
Aadolf vetämään sotarintaansa vähän oikealle. Sen huomasi _Pappenheim_
ja pyysi saada lupaa estää sitä. Tuulispäänä hyökkäsivät hänen
ratsujoukkonsa Kustaa Aadolfin oikeanpuolista kylkeä vastaan. Mutta
likemmäksi tultuansa he havaitsivat ratsuväen lomiin asetetut
pyssymiehet, joiden luotien pahoja vaikutuksia he jo ennenkin monessa
kahakassa olivat saaneet kokea. Tämä näky pidätti heidät kesken
rynnäkköään, ja he tekivät nyt kierroksen, aikoen sivulta ja takaa
käydä Kustaa Aadolfin väen kimppuun. Mutta kuningas esti heti
neuvokkaasti tämän vaaran. Hänen käskystään kääntyivät varajoukkona
olevat saksalaiset ja liiviläiset ratsumiehet, niin että ne joutuivat
suoraan kulmaan muuta sotarintaa vastaan. Myös pistettiin muutamia
parvia Itägöötin rykmentin pyssymiehiä heidän lomiinsa. Täälläkin siis
Pappenheimin huovit päällekaratessaan tapasivat elävän muurin ja tuon
pelätyn luotituiskun, ja kilpistyessään siitä syrjään he taas sattuivat
Stålhandsken suomalaisten iskujen alle. Seitsemän kertaa vei Pappenheim
joukkonsa yhä uudestaan rynnäkölle, hyökäten itse aina etumaisena
huolimatta siitä, että hän sai haavan toisensa perästä. Mutta kaikki
oli turhaa, ja viimein hänen valloninsa, joiden rivit olivat jo
peloittavasti harvenneet, eivät ottaneet enää totellakseen muuten
heille niin rakkaan päällikkönsä käskyjä. He eivät sanoneet voivansa
mitään noiden Suomen noitien loitsukonsteja vastaan. Hajonnein rivein
pakenivat he pois sotatantereelta. Heidän lähdettyään havaitsivat
meidän miehet vastassaan vielä yhden jalkamiesparven. Se oli Holsteinin
herttuan rykmentti, joka Pappenheimin ratsuväen varajoukkona oli tullut
sinne ja nyt jäänyt yksin. Näiden päälle karkasivat Suomen ja Itägöötin
ratsumiehet vimmatulla vauhdilla. Meidän miehet, jotka ovat hitaat
vihaan, olivat nyt kerran tulistuneet ja himosivat hillitsemättömästi
kostoa. Heidän hyökkäystään oli aivan mahdoton vastustaa; mutta jalo
Holsteinin rykmentti ei kuitenkaan yrittänytkään pakoa; lujasti he
tekivät vastarintaa viimeiseen mieheen saakka, kukin kaatuen sille
paikalle, mille hänet oli käsketty seisomaan.
Ihan toisin oli sillä välin käynyt toisella kyljellä. Tilly oli,
tehtyänsä yrityksen Ruotsin sotarinnan keskustaa vastaan ja
havaittuansa sen tykki- sekä pyssytulen kovin kuumaksi, vetäytynyt
syrjemmäksi ja yhdessä oikeanpuolisen kylkensä ratsuväen kanssa käynyt
saksilaisten kimppuun. Nämät, tottumattomat kun olivat sotaan, eivät
kestäneet hetkistäkään paikoillaan. He hajosivat aivan Tillyn
ennustuksen mukaan, "niinkuin akanat tuulessa". Itse vaaliruhtinas oli
ensimäisiä karkulaisia eikä uskaltanut seisahtua ennenkuin kahden
peninkulman päähän, jolloin hän virvoituksekseen joi suuhunsa
pullollisen mielijuomaansa, olutta. Tilly ei sallinut väkensä kovin
pitkältä ajaa saksilaisia takaa eikä myöskään ruveta kuormastoa
ryöstelemään. "Antakaa saksilaisten juosta omia aikojaan", virkkoi hän;
"kääntykäämme me kaikki Ruotsin väkeä vastaan, muuten emme vielä ole
mitään voittaneet."
Koko tuo voittoisa voima kävi nyt Hornin ja hänen johtonsa alaisen
vasemman kyljen kimppuun, kääntäen saksilaistenkin tykit häntä vastaan.
Mutta tässä he saivat heti aivan toista kokea. Ylivoiman alta täytyi
tietysti Hornin, koska hän muuten olisi voinut joutua piirityksiin,
vetäytyä takaisin; mutta hän peräytyi vain askel askeleelta, itsekin
puolestaan yhä tehden uljaita päällekarkauksia. Kustaa Aadolf, saatuaan
tiedon hänen vaarastaan, riensi heti avuksi Länsigöötin ratsurykmentin
kanssa, niinpä hän myöskin käski varaväen keskustan, yhden saksalaisen
ja yhden skotlantilaisen jalkarykmentin esille. Nämät toivat koko
joukon nahkakanuunia mukanaan, jotka olivat rivien väliin kätketyt.
Yht'äkkiä nyt rivit aukenivat ja nuo tykit syöksivät surman tulta
kidoistaan. Samassa myös molemmat rykmentit laukaisivat pyssynsä kaikki
samalla kertaa. Tämä hirveä luotituisku kaatoi keisarillisia rivittäin
maahan, niinkuin heinä kaatuu lakoon. Mutta Tillyn vanhat vallonit
eivät olleet hätäpoikia; he olivat sellaista jo monessa verilöylyssä
kokeneet. Kahakka kiihtyi tällä tavoin yhä kauheammaksi. Cronbergin
kyrassierit, joita sanottiin "voittamattomiksi", ja Baudisin
suomalaiset hakkasivat, mihin vain heidän rynnäkkönsä sattui,
ammottavia aukkoja vihollisten riveihin; Hepburnin skotlantilainen ja
Witztumin saksalainen prikaati toisella, Tillyn vallonilaiset toisella
puolella tuiskuttelivat lakkaamatta luotejaan toisiansa vastaan.
Ruudinsavu oli niin sakea, että tuskin saattoi omaa väkeä vihollisista
eroittaa.
Nähtyänsä, että pahin vaara oli täällä jo ohitse, riensi Kustaa Aadolf
jälleen takaisin oikealle kyljelle. Siellä ei näkynyt enää yhtään
ainoaa vihollista pystyssä. Kuningas otti siis ratsuväkensä,
suomalaiset etunenässä, ja ajaa karautti niiden kanssa ylös sille
harjulle, jossa Tillyn tykit seisoivat. Yks, kaks oli niiden vähäinen
suojelusväki hakattu maahan ja tykit valloitetut. Pappenheim,
huomattuaan sen, keräsi kokoon niin monta ratsumiestään kuin
mahdollista ja yritti vielä kahdeksannen rynnäkön, mutta taasen
turhaan. Tämä tykistön valloitus ratkaisi viimein sen päivän tappelun.
Nyt kun omienkin kanuunien luodit rupesivat kyntelemään vakoja heidän
riveihinsä, ei Tillyn sotamiehiä mikään enää saattanut pidättää. Tillyn
täytyi lähteä pakoon, ja vähälläpä hän oli joutua vangiksi. Cronbergin
kyrassierit kuitenkin ottivat ukon turviinsa, ratsastivat vielä kerran
uhkaylpeinä, hitaasti niinkuin paraatissa, koko Ruotsin sotarintaa
pitkin, ampuivat vielä yhden laukauksen ja vetäytyivät sitten pois
hyvässä järjestyksessä. "Voittamattomien" kimppuun ei kukaan uskaltanut
mennä. Koko muun keisarillisarmeijan jo paettua nähtiin vielä neljän
jalkaväen rykmentin seisovan paikallaan erään metsikön reunassa. Voitto
oli nyt jo auttamattomasti käsistä mennyt, mutta nämät urheat, vanhat
vallonit eivät tahtoneet toki sadassa tasapäässä tappelussa ansaittua
kunniatansa jättää tälle sotakentälle. Heidän päällensä hyökkäsi Kustaa
Aadolf oikean kyljen ratsuväen kanssa, taaskin Tottin suomalaiset ja
niiden rinnalla myös smoolantilaiset etumaisina. Tässä vinhassa
kahakassa ei suotu eikä pyydettykään mitään armoa. Vallonilaiset
pitivät puoliaan viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Olipa sellaisia,
jotka, sen jälkeen kun heiltä jalat olivat poikki ammutut, vielä
koettivat istuallaan laukaista pyssyjänsä. Toiset taas, jotka eivät
enää kyenneet nousemaan, yrittivät kumminkin miekoillaan pistää
yliratsastavien hevosia vatsaan. Yön pimeys viimein pelasti tämän
sankarijoukon tähteet. Todistettuansa taas, ettei valloneja mikään
voima voinut saada murretuiksi eikä masennetuiksi, vetäytyivät he pois
Leipzigiin päin.
Seuraavana aamuna antoi Kustaa Aadolf väelleen luvan ryöstää
keisarillisten leiriä. Järjestyksen ylläpitämisen vuoksi oli kuitenkin
jokaiselle rykmentille määrätty osansa, jonka yli ei saatu mennä.
Sieltä saatiin ääretön saalis kaikkea lajia kultia ja hopeita, kalleita
vaatteita ja jaloja hevosia! Moni sai niin paljon tavaraa, että iäkseen
tuli rikkaaksi.
Tantereella makasi noin 14,000 kuollutta, joista yhdeksättä tuhatta
keisarillista, 4,000 saksilaista ja ainoastaan 2,000 Ruotsin väkeä.
Vielä paljon suuremmaksi tuli sitten keisarillisten mieshukka sen
johdosta, että vimmastuneet talonpojat surmasivat pakenijoita, ja että
myös suuret joukot rupesivat voittajan palvelukseen. Viikon kuluttua
oli siten Kustaa Aadolfin armeija karttunut 5,000 miestä suuremmaksi
kuin ennen tappelua! "Kyllä näkyy", valitti vanha Tilly, "että onnikin
on nainen, joka enemmän suosii nuoria miehiä kuin vanhuksia."
Sanoma Leipzigin voitosta nosti sanomattoman suuren, yhteisen riemun
kaikissa protestanttisissa maissa. Kustaa Aadolfin kuva nähtiin pian
joka paikassa, vaskipiirroksissa, muistorahoissa, jopa tapeteissakin.
Lukemattomia kiitosrunoja sekä muita ylisteleviä lentokirjoja ilmestyi
hänen kunniakseen. Niissä nimitettiin häntä Pohjoismaiden Leijonaksi,
Uudeksi Gideoniksi, Pohjantähdeksi y.m. -- Katoliset puolestaan olivat
syvän surun ja pahan pelon vallassa. Uusia sotajoukkoja koetettiin joka
paikassa saada kokoon niin pian kuin mahdollista. Siitä huolimatta oli
jo Wienissä paljon puhetta siitä, että keisarin hovin kalleuksineen
kaikkineen pitäisi paeta Kärntin vuoristoon. Wienin munkit puolestaan
rakensivat hädissään Tonavajoen pohjoisrannalle kappelin Pyhälle
Birgitalle siinä toivossa, että hänessä toki olisi julmien
kansalaistensa hillitsijää.
b. Würzburgin valloitus.
Leipzigin voiton jälkeen oli Kustaa Aadolfilla kaksi eri tietä
edessänsä. Joko hän saattoi Böömin kautta mennä Wieniin, keisaria
rauhaan pakoittamaan; tai myöskin hän saattoi lähteä läntiseen Saksaan
estääkseen, ettei Tilly jälleen saisi uutta sotavoimaa kerätyksi.
Kuningas valitsi jälkimäisen ehdon, antaen saksilaisten koettaa
onneansa Böömissä. Edellisellä tiellä tosin ei tällä hetkellä suinkaan
olisi tehty suurta vastarintaa. Mutta sangen luultavaa oli, ettei
lujamielistä Ferdinandia hänen pääkaupunkinsa valloittamisellakaan
olisi saatu taipumaan protestanteille edullisiin rauhanehtoihin. Ja
sillä välin olisi Tillylle taas karttunut voimia, joilla hän olisi
saattanut Ruotsin sotajoukoilta sulkea paluumatkan. "Vanhaa kopraalia"
-- tällä liikanimellä usein Tillyä nimitettiin -- "lähden ajamaan takaa
vaikka maailman ääreen saakka", virkkoi Kustaa Aadolf. Suurena
lisävaikuttimena oli hänellä sitä paitsi sekin, että hän tahtoi
omin käsin vapauttaa monilukuiset, sorronalaiset uskolaisensa
Lounais-Saksassa.
Aivan suoraan Tillyn jälkiä ei nyt kuitenkaan lähdetty; sillä hän oli
vetäytynyt luoteiseen Saksaan (aliseen Saksin piirikuntaan), joita
seutuja Kustaa Aadolf, jos mahdollista, tahtoi säästää sodan
rasituksilta, koska kansa siellä enimmäksi osaksi oli protestanttinen.
Hän päätti kulkea vähän eteläisempää tietä, Main-jokea pitkin,
rikkaitten ja tähän asti vielä sodan hävityksiltä säilyneiden,
umpikatolisten Bambergin, Würzburgin sekä Mainzin hiippakuntien kautta.
Tätä tietä tavallisesti nimitettiin siihen aikaan _pappien tieksi_,
koska mainitut seudut kaikki olivat hengellisten herrojen hallituksen
alla.
Näin tultiin _Würzburgin_ edustalle. Sen hallitsija, arkkipiispa, oli
paennut pois, mutta oli jättänyt Keller nimisen päällikön 1,500
sotamiehen kanssa suojelusväeksi. Kaupunkia nämät eivät ruvenneet
puolustamaan, vaan vetäytyivät heti itse linnaan; mutta siinä he sitten
istuivatkin turvallisina ja ylpeinä, antaen jäykästi kieltäviä
vastauksia kaikkiin antautumisvaatimuksiin. Hätäkö heidän olikin siellä
ylvästellä! Linnan väkivaltainen valloitus näytti milt'ei
mahdottomalta. Se törrötti jyrkän kallion kukkulalla, oli jokseenkin
vahvasti vallitettu ja koko vuoden ajaksi varustettu muonalla. Mutta
Kustaa Aadolfkin puolestaan oli yhtä itsepäinen. Hän näki, kuinka
tärkeä hänelle tämmöisen vahvan turvapaikan omistaminen keskellä
vihollista, katolista maakuntaa voisi olla, ja hän päätti, maksoi mitä
maksoi, saada sen valtoihinsa.
Kaikkein ensimäinen vaikeus oli jo siinä, miten päästä Mainjoen yli.
Keller oli näet hakkauttanut palasiksi tai vienyt omalle puolelleen
kaikki veneet, ja räjähdyttänyt ilmaan kaksi sillan kaarta. Ensin
yritettiin päästä yli sillan jäännösten poikki asetettuja lautoja
myöten. Mutta skotlantilaiset, joille tämä tehtävä määrättiin,
käännähtivät kesken tietä takaisin. Linnasta lentelevistä luodeista
eivät nämä uljaat urhot olleet millänsäkään; niihin he olivat tottuneet
pienestä pojasta. Mutta tuo kapea porras, joka kulki kaksikymmentäneljä
kyynärää joen pinnan yläpuolella, pyörrytti heidän päätänsä. -- Viimein
löydettiin kuitenkin jostakin muutamia veneitä, joissa Suomesta
edellisenä kesänä lisäksi tullut Pohjanmaan jalkarykmentti saatettiin
yli, ja joka kiireesti loi pienen varustuksen suojakseen. Siitä
rohkaistuneina rupesivat nyt skotlantilaisetkin juoksemaan lautoja
pitkin, ja pian keräytyi näin melkoinen sotavoima toiselle rannalle.
Kaksipäiväisen tykkitulen jälkeen käskettiin Aksel Lilje
_pohjalaisineen_ sekä Jaakko Ramsay ja Juhana Hamilton Skotlannin väen
kanssa rynnäkölle. Heidän tuli valloittaa linnan portin edessä oleva,
puolikuunmuotoinen etuvarustus. Tämä tehtävä se vasta kysyi uljuutta ja
lujaa miehuutta! Viholliset tekivät itsepintaisesti vastarintaa, ampuen
pyssyillä ja pistellen peitsillä, ja ryntääjien tuli ensin kömpiä
jyrkkää kalliota ylös, sitten uida kaivannon poikki ja viimein taas
kavuta ylös vallille. Mutta kaikista näistä esteistä huolimatta
riensivät kuitenkin Skotlannin ja Pohjanmaan urhot, keskenään kilvaten,
vastustamattomalla vauhdilla eteenpäin, eikä aikaakaan, niin oli
etuvarustus heidän käsissänsä. Kustaa Aadolf, joen rannalla seisoen,
katseli miestensä urheata yritystä, ja siellä hän oli taas kerran
varsin likellä surman suuta. Linnasta lentävä tykinluoti näet iski
maahan aivan kuninkaan sekä kreivi Pietari Brahen lähelle, ja ajoi
molempien herrojen päälle viljalta tomua sekä soraa.
Seuraavaksi yöksi määrättiin nyt päärynnäkkö itse linnaa vastaan.
Siihen vaaralliseen työhön valitsi kuningas taas pohjalaiset sekä vielä
sinisen ja keltaisen prikaatin. Skotlantilaiset eivät siis tällä kertaa
saaneet vuoroa, jonka Hamilton katsoi niin suureksi häväistykseksi
kansalaisilleen, että hän heti paikalla otti eron Ruotsin
palveluksesta.
Aamulla, vähää ennen päivän koittoa, lähetettiin eräs luutnantti
seitsemän pohjalaisen sotamiehen kanssa edeltä linnan porttia
tiedustelemaan. Nämät näkivät ihmeeksensä, että laskusilta oli laskettu
alas; linnanväki näet juuri aikoi karata piirittäjiä vastaan.
Sisimmällä sillan korvalla seisoi 200 keisarillista. Näiden
kysymykseen, kuka hän oli, vastasi luutnantti suoraan: "Ruotsin mies!"
ja hyppäsi seuralaisinensa rohkeasti sillalle, huutaen samassa
etuvarustukselle päin: "Joutukaa, pojat, linna on meidän käsissämme!"
Hänen onnistui pimeässä pitää paikkansa sillalla hämmästyneitä
keisarillisia vastaan, jotka tietysti eivät voineet aavistaakaan
uhkauljasten päällekarkaajien tuiki vähäistä lukua. Pian saapuikin
näille apua, ja samassa myös kiipesi toisia joukkoja eri kohdista
tikapuitten avulla muureille. Linna oli valloitettu.
Päivän valjettua kuningas, joka itsekin oli tullut linnaan, huomasi,
että monella pihassa makaavalla ruumiilla oli vielä hyvinkin verevät
posket. "Nouskaa vaan", virkkoi hän silloin naurahtaen, sillä hän älysi
kohta asian, "ei teille mitään pahaa tehdä." Ja koko joukko kuolleita,
jotka rynnäkön aikana olivat peloissaan heittäytyneet pitkällensä,
kavahti iloisesti ylös, kiittäen armollista kuningasta.
Saalista saatiin tästä Würzburgin linnasta äärettömin määrin. Kustaa
Aadolf salli soturiensa tunnin ajan ryöstellä, ja sitten jakoa
tehtäessä nähtiin kolikoita vain kypärittäin mittaeltavan. Itse oli
kuningas ottanut osakseen asehuoneen, missä oli täydet aseet 7,000
jalka-, ja 4,000 ratsumiestä varten, tykistön, tallillisen jaloja
ratsuja, avaran kellarin täynnä vanhaa viiniä sekä suuren kirjaston,
jonka hän antoi Upsalan yliopiston omaksi. Keller pakoitettiin viimein
vielä antamaan ilmi arkkipiispan salaisen aarreaitan, joka oli syvälle
kallioon hakatussa holvissa. Sieltä tuotiin äärettömän paljon arkkuja,
täpötäynnään kultarahoja. Yhdestä arkusta lohkesi pihan poikki
kannettaessa pohja ja kilisevät kolikot vierähtivät ympäri pihaa.
Sotamiehet riensivät niitä poimimaan, toivat muutamia kuninkaalle,
mutta pistivät enimmän osan omiin taskuihinsa. "Älkää huoliko, pojat",
naurahti Kustaa Aadolf, "pitäkää vaan kaikki, koska ne kerran ovat
joutuneet teidän kynsiinne!"
Koko Frankin maakunta nyt joutui kuninkaan vallan alle, ja katolisten
pelko asettui pian, sillä Kustaa Aadolf ei millään lailla sallinut
häiritä heidän jumalanpalvelustansa. "Olen tullut", lausui hän,
"ihmisveljiäni vapauttamaan, en siteillä rasittamaan. Uusi kenkä,
vaikka olisikin parempi, aina ensi alussa tuntuu ahdistavalta."