Syksy kului alinomaisissa pienemmissä taisteluissa keisarillisten
kanssa, joissa Ruotsin väki enimmiten oli voitolla. Talvi tuli
tavattoman aikaiseen; lokakuussa jo sattui sangen kovia pakkasia. Nyt
olisivat keisarilliset mieluimmin keskeyttäneet sodan talven ajaksi,
niinkuin näillä mailla enimmiten tähän asti oli ollut tapana. Heidän
joukossaan oli paljon italialaisia, jotka eivät olleet tottuneet
tämmöiseen kolkkoon ilmaan, ja toisetkin olivat ylellisestä elämästään
veltostuneet. He kutsuivat siis Ruotsin väen päälliköt luokseen
keskustelemaan ja ehdoittivat välirauhaa kevääseen asti. "Aika olisi
jo", sanoivat he, "ajatella mukavaa talvikortteria; sillä eihän toki
soturille ole miksikään kunniaksi taistella lunta ja jäätä vastaan." --
Mutta vanhin läsnäolevista Ruotsin eversteistä vastasi, ettei heidän
kuninkaansa suinkaan tahtoisi lakkauttaa sotaa talven tähden. "Hän on",
niin kehui vanhus, "väsymätön ja kärsii iloisella mielellä kaikki
vastukset, nälkää ja janoa samoin kuin pakkastakin, maaten yönsä
lumihangella ikäänkuin se olisi pehmein vuode. Tietystikään ei kukaan
meistä alapäälliköistä eikä sotamiehistä kehtaa olla arempi. Me Ruotsin
miehet olemmekin sotureja kesät, talvet; me emme ole pääskysiä, jotka
eivät uskalla tulla näkyviin, ennenkuin lumet ovat maasta sulaneet."
Kustaa Aadolf, saatuaan tästä tiedon, hyväksyi kaikin puolin vanhan
everstin puheen. Hän oli varustanut väelleen lämpimiä turkkiröijyjä;
hän oli hankkinut talvista retkeä varten riittävästi muonaa. Myös
karttui hänelle karttumistaan lisäväkeä, osaksi kotimaasta lähetettyä,
osaksi Saksassa pestattua. Contin armeija sitä vastoin hupeni päivä
päivältä tautien sekä karkaamisten kautta. "Nyt talviaikana", virkkoi
kuningas, "aion saada vielä enemmän toimeen kuin menneenä suvena." Tämä
ylpeä lupaus alkoikin sangen pian toteutua, sillä vuoden lopussa olivat
myös lopussa Contin sotajoukot, joita lukemattomissa kahakoissa yhä
uudestaan teloitettiin ja hajoitettiin.
Nytpä läheni Kustaa Aadolfia viimeinkin toinen, pelättävämpi ja enemmän
hänen vertaisensa vihollinen. Wallensteinin saatua eron virasta,
määrättiin Baijerin armeijan päällikkö koko Saksan katolisen sotavoiman
ylimmäiseksi johtajaksi. Tämä oli vanha, viisas _Tilly_, jolla oli
tapana kehua, ettei hän "koskaan ollut maistanut viiniä, nauttinut
naisen rakkautta eikä jäänyt taistelussa tappiolle". Mutta vaikka hän
tähän asti oli ollut niin voittoisa, niin ei hän kuitenkaan ollut
yhtään ylpeä; hän ei kertaakaan yhtynyt muiden kera pilkkaamaan Ruotsin
kuningasta, vaan arvosteli alusta alkain oikein Kustaa Aadolfin
tavatonta taitoa ja kykyä.
Sen erehdyksen oli hänkin kuitenkin nyt tehnyt, ettei hän ollut heti
koko voimallaan rientänyt Ruotsin armeijaa vastaan. Hän näet toivoi
Contin yksinkin jaksavan seisoa sitä vastaan, kunnes hän olisi
kukistanut ja valloittanut rikkaan ja mahtavan _Magdeburgin_ kaupungin,
jota ei hän uskaltanut jättää selkänsä taakse. Paljon ei puuttunutkaan,
että nämät molemmat suuret sotaherrat olisivat saaneet ensi kertaa
koettaa voimiansa Magdeburgin edustalla; sillä Kustaa Aadolfin mieli
paloi auttamaan tätä urhoollista kaupunkia, protestanttisen uskon
vahvinta suojelusmuuria niillä seuduin. Esteenä olevan Contin armeijan
oli hän nyt jo musertanut mitättömiin; Pommerin herttuan sekä
Brandenburgin vaaliruhtinaan, jotka keisaria peläten kauan aikaa
horjuivat kahden vaiheella, oli hän pakoittanut liittolaisikseen. Ei
ollut enää muuta kuin lyhyt matka Magdeburgiin jäljellä; mutta se matka
kävi Saksin vaaliruhtinaan alustan läpi, ja tämä herra, vaikka hänkin
oli luterilainen, oli yksityisten etujen vuoksi halukas kallistumaan
keisarin puolelle. Hän ei sallinut Kustaa Aadolfin vapaasti marssia
maansa läpi. Näin sai Tilly esteettömästi ahdistaa Magdeburgia ja
viimein väkirynnäköllä valloittaa tämän onnettoman kaupungin, jossa
tilaisuudessa tapahtuneen julmuuden sekä verenvuodatuksen vertaista
Tillyn omien sanojen mukaan ei ole nähty aina Jerusalemin hävityksestä
saakka.
Kustaa Aadolf, kun hän ei ollut saanut pelastaa Magdeburgia, otti nyt
osan armeijaansa ja asettausi sen kanssa vahvaan leiriin _Werbeniin_,
Elbe- ja Havel-jokien yhtymäpaikkaan. Sopivampaa asemaa tuskin olisi
voinut keksiä. Kolmella taholla olivat syvät joet leirin suojana;
neljännelle oli rakennettu korkeita, paksuja vallituksia, joilla seisoi
150 tykkiä, uhkaavat kidat ammollaan. Takana oli liittolaismaat
Brandenburg, Pommeri ja Meklenburg, jotka näin olivat hyvin varjeltuna
samalla kun ne myös puolestansa olivat Ruotsin väen apuna siten, että
niistä oli helppo saada muonavaroja. Vihollisen sitä vastoin oli,
ennenkuin se pääsi Werbeniin, kulkeminen pitkät matkat aivan tyhjiksi
ryöstettyjen seutujen läpi. Tässä saattoi siis Kustaa Aadolf hyvässä
turvassa odottaa keisarillisten tuloa, vaikka hänellä olikin vain noin
15,000 miestä, Tillyllä 24,000.
Aivan ristissä käsin odottaminen ei ollut kuitenkaan Ruotsin kuninkaan
eikä hänen urhojensa mielen mukaista. Eräänä päivänä läksi Kustaa
Aadolf leiristään liikkeelle uljaalle partioretkelle noin 3,000
ratsumiehen kanssa. Hän oli saanut tietää Tillyn etujoukkona olevan
ratsuväen (neljän rykmentin) jo ehtineen parin, kolmen peninkulman
päähän Werbenistä. Tämän etujoukon hän aikoi nyt hävittää äkillisellä
päällekarkauksella. Keisarilliset olivat majoittuneet kolmeen eri
kylään; siksi kuningaskin jakoi väkensä kolmeen joukkoon. Baudis
_suomalaisten_ kanssa lähetettiin Burgstallin kylää vastaan, joka oli
läntisin; Kustaa Aadolf itse otti keskimäisen, reinkreivi itäisimmän
osaksensa. Yöllä heinäkuun 18:tta päivää vasten 1631 saapui jokainen
määräpaikalleen. Kylien asukkaat, vaikka he olivat saaneet
vihiä aiotusta rynnäköstä, eivät olleet antaneet siitä tietoa
keisarillisille, joita he vihasivat. Tillyn väki, väsyneenä pitkästä
marssista ja aavistamatta, että miesluvultaan niin paljoa pienempi
Ruotsin armeija uskaltaisi lähteä vallitustensa suojasta, oli
laiminlyönyt vartioimista. Baudis hyökätessään suomalaisineen rajuilman
tavoin, tapasi vihollisen syvimmästä unesta; sitä paitsi oli heidän
everstinsäkin vieraisilla toisessa kylässä, niin ettei heillä ollut
johtajaa. Hämmästyneet, pyöräpäiset keisarilliset hakattiin siis
enimmäksi osaksi maahan; ainoastaan harva pelasti itsensä pakenemalla.
Toisissa kylissä menestys ei ollut yhtä täydellinen. Niihin saapuneet
joukot eivät olleet yhtä joutuisia kuin suomalaiset; heidän perille
tullessaan oli jo vihollinen herännyt Burgstallin kahakan pauhuun ja
seisoi järjestetyssä sotarinnassa. Vihollinen tosin täälläkin jonkun
vastustuksen perästä voitettiin ja hajoitettiin, mutta voitto ei ollut
kuitenkaan kummassakaan paikassa niin täydellinen kuin Burgstallissa.
Vimmastuneena tästä arvaamattomasta tappiosta marssi nyt Tilly koko
armeijansa kanssa Werbeniä vastaan. Voitosta hän oli varma, luottaen
osaksi suureen ylivoimaansa, osaksi myös muutamien salapetturien
lupaukseen, joiden piti keisarillisten lähestyessä naulita umpeen
Ruotsin tykkien sankkireijät ja sytyttää Werbenin kaupunki palamaan.
Tämä hanke oli kuitenkin tullut Kustaa Aadolfin tietoon ja hän oli
päättänyt kääntää sen vihollisen omaksi turmioksi.
Heinäkuun 27 p. päivällisen aikana ilmaantuivat Tillyn sotajoukot
hyvässä järjestyksessä näkyviin. He asettivat eräälle harjulle
kolmekymmentäkaksi suurta tykkiä, jotka pian alkoivat kiivaasti syöstä
tulta Ruotsin leiriin. Sieltä ei kuulunut muuta kuin joku harva laukaus
vastaukseksi. Samassa leimahti useammista paikoista leirissä suuri
liekki; kuninkaan käskystä oli näet ajettu kokoon suuria risuläjiä,
jotka nyt sytytettiin. Tästä päätti Tilly tietysti, että petturit
olivat täyttäneet lupauksensa. Huoletonna ja riemuhuudolla juoksivat
siis keisarilliset rynnäkölle. Mutta kun he olivat joutuneet tarpeeksi
likelle, tuiskahti heitä vastaan raehauleja niin taajasti, että
kokonaiset rivit kaatuivat kerrassansa maahan ja tähteet säikähtyneinä
pötkivät pakoon. Näistäkin kuitenkin saivat vielä suuret joukot
surmansa, sillä Baudis ratsumiehiensä kanssa hyökkäsi tuulispäänä
heidän niskaansa.
Seuraavana aamuna alkoi etuvartijain välillä pieni kahakka, joka pian
kiihtyi suuremmaksi, kun molemmille puolille yhä saapui apua. Viimein
ryntäsi kuningas itse ulos leiristä 1,000:n pyssymiehen ja 800:n
ratsumiehen kanssa, joista jälkimäisistä puolet olivat suomalaisia.
Näiden ryntäystä ei vihollinen voinut kestää, vaan ajettiin kauas pois
leirin läheisyydestä. Tilly asetti nyt koko armeijansa sotarintaan ja
tarjosi tappelua aukealla tantereella; mutta Kustaa Aadolf ei huolinut
siihen ruveta miesluvun kovin suuren epätasaisuuden vuoksi.
Pari viikkoa seisoi sitten Tilly vielä näillä seuduin, odottaen
soveliasta tilaisuutta käydäkseen Ruotsin kuninkaan kimppuun; vaan
semmoistapa ei tahtonut ilmaantua. Sillä välin nousi häntä vastaan
toinen vihollinen, joka oli vielä hävittävämpi kuin Ruotsin väen
luodit. Muona, joka oli kaukaa tuotava, pilaantui usein matkalla
kesäisessä paahteessa tai joutui rohkeitten ruotsalaisten partiokuntien
käsiin. Täten saatiin nähdä yhä enemmän nälkää keisarillisten leirissä.
Eipä ollutkaan Tillyllä viimein muuta neuvoa kuin peräytyä Magdeburgiin
asti. Hän oli tällä turhalla retkellä menettänyt 6,000 miestä ja sen
lisäksi -- mikä vielä pahempi -- sotamiestensä sekä omankin
luottamuksensa.
Mutta Kustaa Aadolfin maine sitä vastoin oli tästä taitavasta
puolustuksesta kahta vertaa voimallisempaa vihollista vastaan karttunut
vieläkin suuremmaksi. Niin myös olivat hänen soturinsa taas saaneet
uuden tilaisuuden osoittaa uljasta miehuuttaan ja hyvää sotakuriansa.
Erittäinkin oli suomalainen ratsuväki nyt tullut kuuluisaksi, varsinkin
tuon sukkelasti toimeenpannun Burgstallin päällekarkauksen sekä myös
Werbenin leirin edustalla tapahtuneen kahakan kautta. Kustaa Aadolf
luotti tästä lähtien heihin paremmin kuin mihinkään muuhun väkensä
osastoon. Kaikissa tappeluissa, niin kauan kuin kuningas eli, saivat he
nyt aina seisoa sotarinnan oikean kyljen äärimäisenä joukkona. Sen ajan
taistelutavan mukaan asetettiin näet jalkaväki tykistön kanssa
sotarinnan keskustaan, ratsuväki kyljille. Tämä ratsuväki oli paljon
vaikuttavampi kuin huonopyssyinen, hidasliikkeinen jalkaväki, ja
tavallisesti pääsi se armeija voitolle, jonka oikea kylki sai vastassa
olevan vihollisen vasemman kyljen hajoitetuksi ja saattoi sitten
täydellä voimalla hyökätä keskustan kimppuun. Suomalaisille määrätty
paikka oli siis suuri luottamuksen ja kunnioituksen osoitus, joskin se
samalla toi myös sitä suuremman vaaran mukanansa.