Saksan sotaan käsketty suomalainen väki ei ollut saapunut yhdessä
kuninkaan kanssa, vaan tuli perille vasta vähää myöhemmin, heinäkuun
alassa. Turussa ei sattunut olemaan tarpeeksi laivoja sillä kertaa;
siitä syystä ei voitu lähettää enempää kuin Savon ja Porin
jalkarykmentit sekä seitsemän ratsumieslippukuntaa, jotka
viimeksimainitut, samoinkuin myös seuraavana vuonna lisäksi tulleet
viisi lippukuntaa, olivat Uudenmaan ja Hämeen läänistä sekä Turun
puolelta kotoisin. Meidän miesten luku ei ollut siis ensi alussa
suinkaan suuren suuri, mutta eipä ollut ennättänyt edes kuukauttakaan
kulua, ennenkuin he saivat jo tilaisuuden näyttää, että "miehuudella
sotia käydään, eikä miesluvulla".
Kustaa Aadolfin nopeat valloitukset olivat nyt vihdoin herättäneet
Contin suruttomuuden unesta. Hänen ylenkatseensa oli nyt muuttunut
peloksi. Hän ei enää toivonutkaan suoralla, rehellisellä taistelulla
voivansa vastustaa tuota voittoisaa vihollista, vaan rupesi, niinkuin
hänen aikaisillaan viekkailla italialaisilla oli tapana, koettamaan
kaikellaisia häijyjä salakeinoja. Hänen kehoituksestaan läksi toinen
italialainen, everstiluutnantti Del Ponte, Ruotsin leiriin, valehdellen
olevansa tyytymätön karkulainen, joka halusi päästä kuninkaan armeijan
palvelukseen. Hänen oikea tarkoituksensa oli kuitenkin väijyä Kustaa
Aadolfia ja odottaa sopivaa hetkeä, jolloin hän saisi hänet murhatuksi
tai vielä mielemmin elävältä saatetuksi keisarillisten käsiin.
Alussa elokuuta läksi Kustaa Aadolf eräänä päivänä itse tiedustelemaan
vihollisten asemaa Demminin kaupungin luona Pommerissa, vieden
kanssansa ainoastaan seitsemänkymmentä suomalaista ratsumiestä. Sen
nähtyänsä riensi Del Ponte heti salaa ruotsalaisten leiristä Contin
luoksi, otti häneltä 1,500 neapelilaista kyrassieriä ja asettausi
väijyksiin kahdenpuolen erästä rotkotietä, josta tiesi kuninkaan matkan
käyvän. Sinne saapuikin pian Kustaa Aadolf pienen parven kanssa,
aavistamatta tätä ilkeää petosta. Yht'äkkiä karkasivat neapelilaiset
esille, sulkien tien sekä edestä että takaa ja vaatien antautumista.
Mutta Suomen pojat, vaikka heitä oli vain yksi kahtakymmentä vastaan,
kävivät piiriin kuninkaansa ympärille ja alkoivat aika miesten tavalla
hakata päälle kaikille haaroille. Kerta toisensa jälkeen onnistuikin
heidän torjua viholliset päältänsä. Heillä näet oli se suuri etu, että
he saivat vapaasti käyttää kaikkia aseitansa, kun sitä vastoin Del
Ponte oli ankarasti kieltänyt väkeänsä pistooleilla ampumasta. Hän
tahtoi, jos mahdollista, saada kuninkaan elävältä vangiksi; myös
pelkäsi hän, että alinomainen pauke saattaisi herättää jonkun ehkä
lähiseuduilla kuljeskelevan ruotsalaisen partiojoukon huomiota. Jonkun
ajan perästä suuttuivat kuitenkin neapelilaiset tähän epätasaiseen
taistelutapaan, joka heiltä jo oli vienyt sangen monta uljasta
kumppania. Hekin tempasivat vihdoin pistoolinsa esille, joiden luodit
nyt rupesivat tiheästi lentelemään suomalaisten keskelle. Täten
alkoivat pian heidän urhojensa rivit harveta peloittavalla tavalla.
Kuninkaankin alta ammuttiin hevonen, eikä yksikään hänen miehistään
päässyt tuossa kauheassa käsikähmässä niin likelle, että olisi voinut
antaa hänelle toisen hevosen. Kustaa Aadolfin oli siis pakko antautua
vangiksi eräälle neapelilaiselle kyrassierille. Mutta samassa
kajahtikin melkein jo kuulumattomaksi heikontunut huuto "Hakkaa päälle"
taas uudella, monenkertaisella, kiihtyneellä voimalla ja sitä seuraavat
suomalaisten sivallukset näyttivät hämmästyneelle viholliselle, että
sotaonni, samoinkuin muukin onni, on sangen liukas luiskahtamaan. Del
Ponten lähdettyä olivat näet muutamat varovaiset ruotsalaiset päälliköt
lähettäneet vielä kolme lippukuntaa ratsumiehiä sekä yhden komppanian
jalkaväkeä kuninkaan jälkeen. Niillä oli käsky hiljakseen, pysytellen
jonkun matkaa jälempänä, seurata häntä, niin että hädän ehkä tullessa
olisivat varalla. He olivat kuulleet ampumisen, ja ratsuväki oli edeltä
rientäen nyt kerinnyt vielä ajoissa apuun. Tätä vereksen joukon
ryntäystä eivät neapelilaiset kestäneet kauan; he kääntyivät pakoon
jättäen jälkeensä 400 kaatunutta ja 200 vankia. Kustaa Aadolf, jonka
hänen vangitsijansa hädissään päästi irti, kun tämä hyväksi onneksi ei
arvannut saaliinsa kallista arvoa, sai tilaisuuden jälleen yhtyä omaan
väkeensä ja oli pelastettu. Mutta nuo seitsemänkymmentä Demminin
uskollista suomalaista makasivat melkein joka mies maassa kuolleena tai
pahasti haavoitettuna. Surullisin silmin kuningas katseli heitä.
"Kuinka monta sankarityötä", lausui hän, "olisivat nämät vielä voineet
suorittaa, jollei minun varomattomuuteni olisi saattanut heitä
ennenaikaiseen kuolemaan!"[4]