Valtaneuvoskunta huolestui ensin suuresti, kun sille ilmoitettiin
kuninkaan tuumat; sillä vähäisen Ruotsin taistelu kristikunnan
mahtavinta hallitsijaa vastaan näytti kovin vaaralliselta, miltei
mahdottomalta. Mutta toiselta puolen ei kukaan myöskään voinut todistaa
perättömiksi esiintuotuja syitä. Vielä enemmän vaikutti Kustaa Aadolfin
into asian ratkaisuun. "Kuningasta", niin sanoi viisas Oxenstjerna,
"innostaa voimallinen henki, jota ei mikään saata vastustaa."
Neuvoskunnan taivuttua kutsuttiin v. 1630 säädyt Tukholmaan kokoon ja
esitettiin heillekin tämä asia. Kaikki näkivät aivan selvään, miten
suuria uhrauksia, miten paljon varoja ja verenvuodatusta Ruotsin
valtakunnalta tällainen suuri yritys vaatisi; mutta sittenkään ei
ainoakaan ääni noussut vastaan. Ihmeteltävällä mielenjaloudella päätti
koko kansa uhrata itsensä pyhän asian hyväksi. Toukok. 20 p.
kokoontuivat sitten säädyt yhteiseen kokoukseen valtasaliin, johon myös
Kustaa Aadolf saapui, taluttaen nelivuotista tytärtään. Tälle pienelle
kruununperilliselle vannottiin nyt uskollisuudenvala, ja hyväksyttiin
ehdoitus hallituksen järjestämisestä kuninkaan poissaollessa. Sen
jälkeen piti Kustaa Aadolf liikuttavan ja jalon jäähyväispuheen
alamaisilleen. "Minä lähden", lausui hän muun muassa, "nyt taisteluun,
joka on paljoa vaikeampi ja vaarallisempi kaikkia edellisiä. En tee
sitä kevytmielisyydestä enkä myöskään -- sen Jumala voi todistaa! --
minkään yksityisen edun tai turhan sodanhimon tähden. Vaan keisari on
minut monella tavalla pakoittanut tähän. Hän on häväissyt minua,
auttanut vihollisiamme ja sortanut uskolaisiamme, jotka, sekä
hengellisessä että maallisessa orjuudessa kituen, huoaten ikävöivät
pelastusta, eivätkä heidän huokauksensa, jos vain Jumala apunsa suopi,
tarvitse olla turhat. -- Mitä minuun tulee, niin tiedän vallan hyvin,
mikä minun kohtalokseni voipi tulla. Monessa paikassa olen jo Ruotsin
valtakunnan puolustukseksi vuodattanut vertani ja saanenpa vielä
vihdoin antaa henkenikin, sillä ruukku käy kaivolla siksi, kunnes se
särkyy." Kyyneleet puhkesivat puheen lopussa kuninkaan omistakin
silmistä esiin, eikä kuulunut salissa pitkään aikaan muuta kuin
läsnäolevien hiljaisia, väkisin pidätettyjä nyyhkytyksiä. Sitten Kustaa
Aadolf luki ääneensä vielä lyhyen rukouksen ja läksi pois salista.
Vielä kerta oli kuitenkin valtiopäivämiesten suotu olla rakkaan
kuninkaansa seurassa; heidät kutsuttiin näet sinä päivänä palatsiin
päivällisille. Kustaa Aadolf kulki pöydästä pöytään ja puhutteli
melkein jokaista erikseen. Hän oli tässä tilaisuudessa vielä
tavallistakin lempeämpi ja herttaisempi. Vakavan sekainen iloisuus
vallitsi koko juhlatilaisuudessa. Tuntuipa siltä kuin kaikki
läsnäolijat olisivat aavistaneet, että kuningas ja hänen kansansa
olivat tässä nyt viimeistä kertaa yhdessä, ja kuin olisi tästä
eronhetkestä vielä oikein tahdottu nauttia.
Laivasto seisoi jo sillä välin odottamassa Elfsnabbissa; sotaväki
majaili aluksissa, ja kaikki lähtövarustukset olivat päättyneet.
Kuninkaan tultua nostettiin heti ankkurit ja kuljettiin myötäisellä,
kohtuullisella tuulella joutuisasti meren poikki.
Juhannuspäivänä 1630 läheni Ruotsin laivasto Pommerin rantaa. Se päivä
oli jo ennestään merkillinen protestanttien historiassa; sillä juuri
sata vuotta sitten oli heidän uskontunnustuksensa ensi kertaa astunut
julkisesti valtiollisella alalla esiin, kun se Augsburgin
valtiopäivillä tuotiin keisarin nähtäväksi.
Aikomus oli ensin ollut laskea Rügen-saarta kohti ja vapauttaa se
keisarillisten sotajoukkojen vallasta, mutta kun tuli tiedoksi, että
ruotsalainen apujoukko, joka jo vuotta ennen oli lähetetty Stralsundin
avuksi, nyt oli koko saaren valloittanut, purjehdittiin suoraan
Usedom-saarelle.
Kustaa Aadolf itse oli ensimäisiä, jotka astuivat jalallaan Saksan
rannan hiekalle. Hän laskeusi siellä heti toiselle polvelleen ja
rukoili ääneensä. Noustuaan jälleen pystyyn huomasi hän kyyneleitä
ympärillä seisovien herrojen silmissä. "Älkää itkekö", lausui hän
silloin, "vaan rukoilkaa Jumalaa sydämen pohjasta! Harras rukous on jo
puoli voittoa." Sitten hän tarttui lapioon ja alotti omin käsin
vallituksen, joka nyt luotiin leirin ympärille. Sotaväen tuontia maalle
jatkettiin yötä myöten, ettei paraillaan oleva edullinen tyyni ilma
menisi hukkaan. Valaistuksena tässä yöllisessä toimessa olivat
ylt'ympärillä palavien kylien liekit. Pakoon lähtevät kroatit[3] olivat
täten vielä tahtoneet käyttää valtansa viimeistä hetkeä.
Keisarin hovissa ja ylimalkaan Saksan katolisissa osissa ei oltu
Ruotsin armeijan tulosta paljon millänsäkään. Äskeiset voitot sekä
protestanttien ja heidän auttajansa, Tanskan kuninkaan, kukistus olivat
paisuttaneet heidän ylpeyttänsä. "Onpa taas pikkiriikkinen vihollinen
meidän kimppuumme tipahtanut!" näillä sanoilla Ferdinand Regensburgin
valtiopäivillä ilmoitti asian muutamille Saksan ruhtinaille. Wienissä
laskettiin pilkkaa siitä, että muka Ruotsinkin kuningas vaati itselleen
majesteetin arvonimeä. "Mokoma majesteetti", arveltiin, "pian sulaa,
kunhan vain joutuu meidän eteläisen auringon paahteeseen!" Seurauksena
tästä ylenkatseesta oli se, että sotavarustukset kävivät huolettomasti
ja laimeasti. Vaativatpa Saksan ruhtinaat juuri tällä hetkellä keisarin
taitavan ja voittoisan ylipäällikön Wallensteinin eroittamista virasta
sen johdosta, että hän oli menetellyt kovin röyhkeästi ja
väkivaltaisesti. Conti, joka peri hänen paikkansa, ylenkatsoi myöskin
niin perinjuurin Ruotsin sotavoimaa, ettei hän edes yrittänytkään estää
Kustaa Aadolfin maallepääsöä. Hänen mielestään olikin parasta antaa
heidän tulla, jotta heidät sitten saisi yhdellä iskulla kerrassaan
hävitetyiksi.
Ilman mitään vastarintaa levisi siis Kustaa Aadolfin sotavoima kaikkien
Oderjoen suussa olevien saarten yli, jopa he ottivat mannermaallakin
useampia läheisiä kaupunkeja haltuunsa. Joka paikassa tervehti kansa
heitä, niinkuin pelastajia ainakin; sillä Kustaa Aadolf oli opettanut
miehensä ankaraan kuriin. He eivät ryöstäneet halvintakaan kalua, eivät
tehneet vähintäkään väkivaltaa. Päinvastoin he usein omista vähistä
ruokamääristään jakoivat ryöstetyille, nälkää näkeville asukkaille.
"Emme käy sotaa", oli kuninkaalla tapana sanoa, "yksinään oman hyötymme
vuoksi, vaan myös tämän onnettoman Saksan kansan tähden; emme ole
tulleet heitä sortamaan, vaan päinvastoin tuomaan heille rauhaa ja
vapautta, sekä hengellistä että maallistakin."