Samaan aikaan kuin Kustaa Aadolf temmelteli Liivin- ja Preussinmaalla
puolalaisten kanssa, oli Saksassakin pauhannut suuri taistelu.
Pitkällinen viha protestanttien ja katolilaisten välillä oli vihdoinkin
leimahtanut julkisodaksi. Voitto yhä enemmän kallistui jälkimäisten
puolelle, joiden johtajana oli itse Saksan keisari Ferdinand. Hädissään
olivat protestantit jo kerran kutsuneet avukseen muukalaisen, Tanskan
kuninkaan Kristian IV:nnen; mutta hänkin voitettiin ja pakoitettiin
lupaamaan, ettei hän enää sekaantuisi Saksan asioihin. Nyt näytti
perikato uhkaavan puhdistetun opin uskolaisia Saksanmaalla. Keisarin
väki sorti ja raasti armottomasti ja esteettömästi onnetonta kansaa
protestanttisissa seuduissa. Itse keisarikin antoi v. 1629 n.s.
peruutusjulistuksen, jolla hän määräsi, että kaikki katoliselta
kirkolta uskonpuhdistuksen aikana pois joutuneet maatilat piti sille
jälleen annettaman takaisin. Ne olivat jo nyt sata vuotta perinnön ja
oston kautta kulkeneet kädestä käteen; arvaahan siis, miten suurta
vääryyttä se julistus tuotti niiden silloisille omistajille.
Uskonvapauden poistamisesta ei tosin vielä ollut puhetta; mutta kuka
saattoi siinäkään suhteessa enää mitään toivoa, kun näki, millä
säälimättömällä kovuudella Ferdinand omissa perintömaissansa, missä
hänellä oli täysi valta, pakotti protestanttisia alamaisiansa katolisen
kirkon yhteyteen.
Kustaa Aadolf oli hyvin harras protestantti; samalla oli myös
hengenvapaus hänestä ihmisen kallein tavara. Syvimmällä surkuttelulla
hän katseli siis, miten hänen uskolaisparkojansa Saksassa sorrettiin,
ja suuresti häntä ahdisti se pelko, että protestanttinen usko voisi
tulla sieltä peräti hävitetyksi. Hänessä paloi kiivas halu noita
hädänalaisia uskonveljiä auttamaan; sillä hänen mielestänsä samoinkuin
yksityinen ihminen on kansansa jäsen ja velvollinen sen hyväksi itsensä
uhraamaan, samoin myös jokainen yksityinen kansa on ihmiskunnan
jäsenenä velvollinen yhteisen edun vuoksi panemaan itsensä alttiiksi
ja rientämään sorrettujen veljiensä avuksi. Tätä hänen jaloa
auttamishaluansa vastusti kauan aikaa kuitenkin se pelko, etteivät
hänen voimansa siihen riittäisi ja että hänen oma kansansa, josta hänen
velvollisuutensa ennen kaikkea oli pitää huolta, voisi tällaisen
vaarallisen ja suuren hankkeen johdosta joutua turmion omaksi.
Vähitellen haihtuivat kuitenkin nämät epäilykset. Puolan sodassa Kustaa
Aadolf oppi luottamaan omaan sotataitoonsa ja myös soturiensa
urhoollisuuteen ja voimaan. Saman sodan loppupuolella hän paitsi sitä
huomasi yhä selvemmin, että taistelu Saksan keisaria vastaan kaikissa
tapauksissa tulisi välttämättömäksi. Ferdinand, niinkuin ennen on
kerrottu, lähetti suuren sotajoukon puolalaisten avuksi. Kirjeissään
hän ei koskaan tahtonut suoda Kustaa Aadolfille kuninkaan arvonimeä,
osoittaen siten selvästi, että hän puolusti Sigismundin oikeutta
Ruotsin kruunuun. Ylimmäinen keisarillinen sotapäällikkö,
_Wallenstein_, päästyänsä Saksan pohjoisrannoille asti, jossa hän
piiritti protestanttisena pysynyttä Stralsundin kaupunkia, otti
itselleen valtioamiraalin nimen ja rupesi hankiskelemaan sotalaivastoa
Itämerelle. Silminnähtävästi oli aikomus lähteä kukistamaan Ruotsia
Sigismundin vallan sekä paavin ikeen alle.
Asiain näin ollen Kustaa Aadolf päätti kun päättikin itse lähteä
vihollista vastaan. Hänen mielestänsä oli paljoa edullisempaa
Ruotsille, jos sotatantereeksi tulisi vieras maa, ja paitsi sitä olisi
kunniakin paljoa suurempi, jos samalla myös onnistuisi pelastaa nuo
onnettomat uskonveljet sorron alta.