Riian valloituksen jälkeen jatkui sotaa muutamia vuosia laimeammalla
tavalla, ja vähä väliä sitä yritettiin lopettaa rauhanhieromisilla.
Mutta v. 1625 tuli Kustaa Aadolf taas Liivinmaalle suuremman sotavoiman
kanssa ja läksi uudelle, pitemmälle valloitusretkelle. Hän itse
ruotsalaisen väen kanssa kulki Väinäjoen rantoja myöten ja otti
valtaansa siellä olevat pienet linnat; tunkeusipa hän sitten sieltä
vielä Kuurinmaallekin ja valloitti sen pääkaupungin Miittavan sekä
useampia muita pienempiä. Sillä välin Jaakko De la Gardie ja Kustaa
Horn suomalaisineen pakoittivat Tarton kaupungin antautumaan sekä myös
vähitellen kaikki muutkin Liivinmaalla puolalaisten vallassa olevat
vahvat paikat.
Syksyn tullen hajosi armeija senaikuisen tavan mukaan talvimajoihinsa;
Ruotsin sotavoima otti asuntonsa pitkin Väinäjoen rantakyliä. Siellä
rupesivat kuitenkin pian ankarat taudit sitä ahdistamaan, kun oli
asunnoista puutetta ja seudut olivat matalat, rämeiset. Moni kuninkaan
likeisimmistäkin seuralaisista sairastui ja kuoli. "Minun täytyy",
kirjoitti Kustaa Aadolf kotiin ystävälleen Aksel Oxenstjernalle, "nyt
itse olla omana kamreerinani ja käsikirjurinani, ja jos
uuninlämmittäjäkin nyt vielä sairastuisi, saisin olla omnia tria
(kaikkena kolmena)".
Tämä huolettava kivulloisuus armeijassa ei kuitenkaan masentanut
kuninkaan eikä hänen soturiensa miehuutta. Uuden vuoden aikana 1626
tuli leiriin sanoma, että eräs puolalaisten parhaista päälliköistä,
Sapieha, kokoili melkoisia sotajoukkoja _Wallhofin_ kartanon tienoille
Liivinmaan etelärajalle. Hänen kimppuunsa päätti nyt Kustaa Aadolf
äkkiä karata, ennenkuin puolalaiset olisivat karttuneet liian
lukuisiksi. Voidakseen sen sitä arvaamattomammin tehdä, otti hän mukaan
ainoastaan 1,000 valittua jalkasoturia sekä parituhatta ratsumiestä, ja
riensi niiden kanssa Väinäjoen yli. Perille tultua tammik. 6 p.
havaittiin kuitenkin, että hanke jollakin lailla oli tullut vihollisen
tietoon; puolalaiset olivat varuillansa, sotarintaan asetettuina. Tämä
sotarinta ei ollut kuitenkaan oikein huolellisesti ja tarkasti
järjestetty. Puolalaisia oli vähintänsä 5,000; heillä oli siis suuri
ylivoima. Paitsi sitä oltiin nyt aukealla tantereella, jolla heidän
ratsuväkensä tähän asti aina oli ollut meidän miehiä etevämpi.
Puolalaiset eivät koskaan puhuneet muuten kuin nauraen ja ylenkatsoen
noista pikkaraisista Suomen hevoskoneista sekä niiden selässä istuvista
lyhytlylleröisistä miehentyngistä. Mitä hätää nytkään muka niistä olisi
voinut olla! Mutta Kustaa Aadolfin ratsujoukko, joka tässä
tilaisuudessa melkein kokonaan oli suomalainen, törmäsi kohta itse
kuninkaan sekä _Kustaa Hornin_ johdolla hurjalla vauhdilla vihollista
vastaan. Heidän tavallinen sotahuutonsa: "Hakkaa päälle! Hakkaa
päälle!" kajahti aivan Sapiehan omien rivien keskellä, ennenkuin
puolalaiset kerkesivätkään ihmettelystään tointua. Eipä aikaakaan, niin
kääntyi hänen hevosväkensä pakoon, ja vähäisen vastarinnan jälkeen
seurasivat jalkamiehetkin samaa esimerkkiä. Vihollisia makasi 5-600
tantereella, lukuunottamattakaan niitä, jotka sitten paetessaan metsiin
saivat surmansa. Viisi lippua, kolme tykkiä, koko kuormaston sekä 150
vankia, niiden joukossa myös taitavan päällikön Gonsievskin, saivat
voittajat saaliiksensa.
Riian valloitus oli ollut ensimäinen suuri piiritys, joka oli tehnyt
nuoren Ruotsin kuninkaan nimen länsimailla tutuksi. Wallhofin voitto
oli nyt ensimäinen, jonka hän oli saanut aukealla kedolla, ja se lisäsi
taas hänen mainettansa. Ja ylpeydellä voimme me suomalaiset kehua, että
kunnia sinä päivänä tuli melkein yksinomaan meidän poikien osaksi,
sillä muu väki, niinkuin tästä tappelusta sepitetty latinalainen
ylistysruno vakuuttaa, ei kerinnytkään avuksi, ennenkuin kaikki jo oli
loppuun suoritettu.