Liettualaiset, joiden rajoja sota nyt lähinnä uhkasi, olisivat tämän
tappelun jälkeen olleet sangen taipuvaiset rauhaan. Mutta varsinaiset
puolalaiset ja heidän kanssaan myös itse kuningas Sigismund eivät vielä
tahtoneet kuulla sanaakaan sovinnosta. Siksi päätti Kustaa Aadolf mennä
heitä vielä likemmältä ahdistamaan ja purjehti alkukesällä 1626
melkoisen sotavoiman kanssa Preussinmaalle. Tämä rantamaakunta, vaikka
sen asukkaat suurimmaksi osaksi olivatkin saksalaisia siirtolaisia,
kuului siihen aikaan vielä Puolan vallan alle ja oli näille varsin
tärkeä, koska heidän parhaan kauppaväylänsä, Veikseljoen, suu juuri oli
siellä. Sitäpä tahtoikin nyt Kustaa Aadolf heiltä tukkia, jotta he
saisivat oikein havaita, miltä sota tuntui. Kesäk. 27 p. laskettiin
maalle likellä Pillaun kaupunkia, ja kuukautta myöhemmin olivat jo
Braunsberg, Frauenburg, Elbing, Marienburg, Dirschau sekä useat muut
Länsi-Preussin[1] pienemmät kaupungit valloitetut. Sigismund oli
tapansa mukaan taas kauan vitkastellut, ennenkuin hän pääsi
liikkeelle, eikä hänessä ollut sittemminkään menetettyjen paikkojen
takaisinottajaa.
Seuraavana vuonna teki Kustaa Aadolf yrityksen _Danzigia_,
Länsi-Preussin suurta ja vahvaa pääkaupunkia vastaan. Yöllä oli määrä
lotjilla viedä väkeä Veikseljoen yli kaupungin muurien edustalle ja
sitten äkki arvaamatta rynnätä esiin. Mutta sotamiehet olivat
tottumattomat kulkemaan veneissä; lotjat joutuivat epäjärjestykseen,
useat törmäsivät yhteen. Täten syntyi melua, joka herätti kaupungin
vartijain huomiota, ja pian alkoi lentää suhista luoteja valleilta,
tehden tuntuvaa vahinkoa. Pyyhkäisipä yksi pyssyn luoti vatsaan itse
kuningasta, joka tavallisuuden mukaan oli pienessä veneessä etummaisten
keskellä, niin että vain lihavuus varjeli hänet kuolemasta. Kuitenkin
Kustaa Aadolf vaipui veneen pohjalle ja tämä näkö masensi vallan
sotamiesten rohkeuden. Tyhjin toimin soudettiin jälleen takaisin
menetettyä melkoisesti väkeä. -- Yhtä onnettomasti kävi myös v. 1628,
kun Kustaa Aadolf säännöllisellä piirityksellä koetti saada Danzigia
valtaansa. Loppumattomat sateet paisuttivat silloin Veikselvirtaa
siihen määrään, että piirittäjien täytyi paeta pois leiripaikoiltaan.
Jäivätpä muutamat joukot tulvan äkkiä noustessa sulkeuksiin ikäänkuin
saariin, joista heitä täytyi veneillä käydä noutamassa.
Parempi menestys sitä vastoin oli ylimalkaan aukealla tantereella.
Puolalaiset voitettiin melkein joka ainoassa tappelussa, ja Ruotsin
joukot, joiden johtajina usein mainitaan suomalaiset ratsumiehet _Aake
Tott_ ja Klaus Kristerinpoika Horn, etenivät yhä syvemmälle
varsinaiseen Puolaan. Kävivätpä lentävät partioparvet Masoviassakin
asti, vieläpä itse Varsovankin likiseuduilla, missä sataan vuoteen ei
oltu enää vihollista nähty.
Kustaa Aadolf oli kaikissa otteluissa aina etumaisena, näyttäen
sotureilleen urhouden ja uljauden esimerkkiä. Tietysti joutui hän täten
montakin kertaa ankariin vaaroihin. Kerrankin esim. oli hän joutunut
ihan keskelle vihollisjoukkoa, missä ei näyttänyt olevan muuta kuin
surmaa tai vankeutta tarjona. Eräs hänen ratsumiehistään sen kuitenkin
hyvissä ajoin huomasi. "Tulkaa", huusi tämä muutamille kumppaneilleen,
"autetaanpa veikkoa, joka tuolla on pulassa!" Olipa se sangen sukkelaa,
ettei hän maininnut kuningasta edes nimeltä, sillä sen kuultuansa
olisivat tietysti viholliset vielä kiivaammin koettaneet saada häntä
valtaansa. Ratsumiehet saivat nyt äkillisellä rynnäköllä Kustaa
Aadolfin vapautetuksi. Hetken kuluttua huomasi kuningas, että tuo
samainen ratsumies oli joutumaisillaan vangiksi. Nyt hän vuorostaan
keräsi parven miehiänsä, ajoi pois puolalaiset ja huusi iloisesti: "Kas
nyt on kuitti, veli veikkoseni!" -- Toisen kerran taas oli Kustaa
Aadolf kahden kesken erään henkivartijansa kanssa ratsastanut ylös
harjulle, mistä hän kaukoputkella katsasteli vihollisten leiriä. Sen
huomattuaan hiipi kaksi puolalaista hiljaa heidän taakseen.
Henkivartija näki heidät vasta, kun he jo olivat ihan likellä. Hänen
hätähuutonsa kuultuaan kerkesi kuningas vain käännähtää, tempaista
miekkansa tupesta ja kohottaa sen suojuksen vihollisen sapelia vastaan.
Ensimäinen sivallus katkaisi kuninkaan miekan kädensuojuksen, toinen
leikkasi pois palan hänen hattunsa reunasta. Mutta ennenkuin kolmas
sivallus iski, pistikin Kustaa Aadolf, joka oli taitava miekkailija,
vihollisensa kuoliaaksi. Toisen oli jo sillä välin henkivartijan
pistoolinluoti kaatanut. -- Vielä kolmannessa tilaisuudessa sattui
luoti kuninkaan olkapäähän, niin lähelle kurkkua, että sitä oli
mahdoton poistaa. "Anna sen sitten olla", virkkoi Kustaa Aadolf
välskärille, "olkoon vain siellä muistona!" Ja sinne se jäikin hänen
kuolinpäiväänsä saakka, tehden kuitenkin sen verran haittaa, ettei
hänen enää ollut mukava käyttää rautahaarniskaa, vaan sai hän
enimmäkseen tyytyä nahkapaitaan. -- Sotamiehet olivat näistä monista
kuninkaansa urhouden osoituksista suuresti iloissaan ja innoissaan.
Mutta päälliköt pelkäsivät usein, he kun paremmin käsittivät, minkä
korvaamattoman vahingon Kustaa Aadolfin kuolema tuottaisi isänmaalle.
Mutta turhat olivat kaikki heidän kehoituksensa varovaisuuteen. "Ei ole
vielä koskaan yksikään kuningas saanut sotatantereella surmaansa", oli
Kustaa Aadolfin vastaus.
Alinomaiset tappiot olisivat muuten nyt jo pakoittaneet puolalaisia
rauhansovintoon; mutta heillä oli vielä yksi toivo jäljellä, se
nimittäin, että Espanja ja Itävalta lupauksensa mukaan lähettäisivät
heille apua. V. 1629 saapuikin viimein 10,000 miestä keisarin väkeä.
Silloin oli juuri protestanttien koko vastarinta Saksanmaalla tullut
kukistetuksi ja keisarin ylipäällikkö Wallenstein saattoi antaa pois
osan liioista sotajoukoistansa. Mutta Kustaa Aadolfkin puolestansa oli
suuresti enentänyt voimaansa ja saavuttanut edelleenkin voittoja. Täten
tuli nyt vihdoin vuodeksi välirauha toimeen. Ehdot olivat Ruotsille
sangen edulliset. Sigismund sai tosin pitää hänelle rakkaan, joskin
tyhjän Ruotsin perintökuninkaan nimen, mutta Kustaa Aadolfille jäi
Riika ja Liivinmaan ynnä useimmat Preussissä valloitetuista
kaupungeista.[2]