Koska Venäjän sota oli onnellisesti päättynyt, oli Ruotsilla nyt enää
vain yksi vihollinen jäljellä, nimittäin Puolan kuningas. Tämänkin
kanssa olisi Kustaa Aadolf sangen mielellään sopinut, sillä hän näki
kyllä, kuinka kipeästi jo hänen valtakuntansa ja kansansa tarvitsi
rauhaa ja hän olisi halunnut loma-aikaa alinomaisista sodankäynneistä
saadaksensa parantaa kaikellaisia juurtuneita epäkohtia. Mutta Puolan
Sigismund oli itsepäisesti vastahakoinen. Lapsimaisella ylpeydellä hän
nimitti itseänsä Ruotsin kuninkaaksi eikä tahtonut kirjeissään suoda
Kustaa Aadolfille muuta arvonimeä kuin Södermanlannin, Neriken ja
Vermlannin herttuan. Tämä olisi kuitenkin ollut jokseenkin viaton
mieliteko; mutta hän yritti samassa myös aina salaisilla kirjeillä sekä
lähettiläillä virittää kapinaa Ruotsin valtakunnan asukkaiden parissa
ja uhkasi Ruotsin alusmaita Virossa. Hänen kykenemätön, saamaton
luonteensa esti häntä kuitenkin kaikista tehokkaammista toimista. Jos
hän Kustaa Aadolfin ensimäisinä hallitusvuosina, sillä aikaa kuin
Ruotsin sotajoukkoja tarvittiin muualla, olisi kaikin voimin käynyt
Viron kimppuun, niin olisi hän luultavasti saanut sen maakunnan
valtaansa. Mutta Sigismundin tuumat nyt niinkuin aina ennenkin pantiin
laimeasti toimeen, ja vähä väliä hän suostui lyhyempiin tai pitempiin
aselepoihin, jolloin sota kokonaan lakkasi.
Tälle kannalle ei Kustaa Aadolf nyt enää tahtonut jättää asiaa. Joko
piti olla täysi rauha tai täysi sota, jompaan kumpaan hän oli päättänyt
pakoittaa Sigismundia. Vuonna 1621 näyttikin siihen tarjoutuvan sangen
mukava tilaisuus. Puolalaiset näet olivat joutuneet sotaan eteläisten
naapuriensa, turkkilaisten kanssa. Heinäkuussa läksi siis Kustaa Aadolf
Elfsnabbista, Tukholman saaristosta liikkeelle lukuisan, upean
laivaston kanssa, joka kuljetti 12,000 miestä, osaksi palkattua
ulkomaalaista väkeä. Tarkoituksena oli mennä valloittamaan suurta ja
rikasta _Riian kaupunkia_, joka muun Liivinmaan kanssa kuului Puolan
vallan alle. Muutamien päivien perästä saapuikin laivasto, vaikka sen
myrsky ensin oli hajoittanut, onnellisesti Väinäjoen suulle.
Sigismund ei ollut lähettänyt Riialle enempää kuin 300 varsinaista
sotamiestä avuksi; enempää ei hänellä Turkin sodan vuoksi ollut varaa
antaa. Mutta itse kaupungin porvareita oli paljon ja he olivat
miehuullisia ja sotatemppuihin harjaantuneita, eivätkä tahtoneet ottaa
mitään antautumisehdoituksia korviinsa. He olivat joen suulle
rakentaneet suuren, vahvannäköisen leirin vallituksineen. Siellä liehui
suuri joukko lippuja ja sieltä paukahteli tiheään kiväärin laukauksia.
Ruotsin amiraali, peläten että siellä majaili melkoinen armeija, epäili
useampia päiviä, pitikö hänen panna laivastonsa leirin kanuunatulelle
alttiiksi ja yrittää purjehtia jokea ylös. Kova myrsky, joka aukealla
lahdella ankkuroidulle laivastolle saattoi tuntuvaa vahinkoa, teki
kuitenkin lopun epäilyksistä. Päätettiin, maksoi minkä maksoi, yrittää
päästä leirin sivuitse turvalliseen satamaan. Elok. 4 p:nä läksivät
siten laivat liikkeelle, palavat sytyttimet tykkien vieressä, veneet
täynnä sotamiehiä varalla maallemenoa varten. Mutta -- ihme ja kumma!
-- leiristä ei kuulunut yhtään ainoaa tykin laukausta, ei lentänyt
ainoatakaan luotia! Riikalaiset, niinpian kuin he näkivät tästä totta
tulevan, sytyttivät leirinsä tuleen ja pötkivät kiireesti pakoon
kaupungin muurien taakse. Koko leiri olikin vain ollut sukkelasti
keksitty tyhjä peloite, johon ei ollut viety yhtään ainoata kanuunaa,
ainoastaan muutamia satoja sotamiehiä näön vuoksi.
Ruotsin sotaväki astui nyt maalle, ja muutamien päivien perästä saapui
vielä lisäksi _Jaakko De la Gardie_ maata myöten Viron kautta
Viipurista; tuoden kanssansa 4,400 suomalaista.
Nyt piiritettiin Riika kaikilta haaroilta. Suomalaiset sijoitettiin
niin sanotun myllykaivannon viereen pohjoispuolelle kaupunkia.
Tulikidat rupesivat ankarasti lennättämään luoteja ja pommeja
kaupunkiin, välistä tuhannen kappaletta päivässä. Muurit, vaikka ne
olivatkin paksut, alkoivat siitä jonkun ajan perästä mureta ja tornit
raueta raunioiksi. Mutta Riian porvarit eivät kuitenkaan olleet vielä
millänsäkään. He sammuttelivat valppaasti pommien sytyttämiä tulipaloja
ja torjuivat pelottomasti päältänsä kaikki rynnäköt.
Riikalaiset luottivat siihen, että heidän kuninkaansa ei voisi olla
auttamatta niin tärkeätä kaupunkia. Eräänä päivänä ilmaantuikin
porvarien suureksi iloksi Puolan lippuja metsäisille harjuille joen
eteläpuolelle. Mutta ilo ei ollut kovin pitkällinen. Puolalaisten
päälliköllä Radzivilillä ei ollut muuta kuin 5,000 ratsumiestä
muassansa. Yritettyään pari kertaa saada osan väkeänsä kaupunkiin,
pakeni hän jälleen, sillä Kustaa Aadolfin moninkertaista, tykeillä
varustettua, vahvoissa leireissä majailevaa voimaa vastaan hän ei
voinut mitään.
Nyt kiihtyi ruotsalaisten tuli vielä entistä kiivaammaksi ja teki päivä
päivältä yhä enemmän vahinkoa sitä myöten kuin piirityskaivannot
lähenivät. Kuningas oli aina etupäässä mitään vaaroja pelkäämättä.
Kerta lensi tykin luoti aivan hänen telttansa läpi, vaan hän ei
sallinut siirtää majaansa toiseen paikkaan. Tämä pelottomuus oli myös
sotureille hyvänä esimerkkinä. Muutamat uivat eräänä yönä valliojan yli
ja sitoivat nuoria hakuliin (pölkkyaitaan), joiden päälle pantiin
verkkoja, ja niitä myöten kapusi uljas rynnäkköjoukko yli. Eikä
aikaakaan, niin oli vallinkulma heidän käsissänsä, vaikka
kaupunkilaiset tekivätkin lujaa vastarintaa. Jonkun aikaa sen perästä
onnistui myös rynnäkkö Hiekkaporttia vastaan, jonka ruotsalaiset saivat
valtaansa.
Nyt jo pidettiin kaupungin valloitusta niin varmana, että Oxenstjerna
kerran päivällispöydässä leikillään kumarsi kuninkaalle ja joi Riian
uuden arkkipiispan maljan. Kustaa Aadolf vastasi nauraen sillä, että
hän joi uuden Vendenin piispan terveydeksi, ja myöhemmin hän antoikin
koko sen hiippakunnan maat Oxenstjernalle lääniksi.
Koko viikon kesti kuitenkin vielä, ennenkuin kaupunki antautui. Vihdoin
viimein varusti Kustaa Aadolf kaikki lopullista rynnäkköä varten, jonka
piti tapahtua syysk. 12 p:nä. Vähää ennen lähetti hän kuitenkin
torvensoittajan kaupunkiin kirjettä viemään, jossa hän kehoitti Riian
porvareita luopumaan vastarinnasta, josta ei voinut enää olla mitään
apua, vaan ainoastaan turhaa verenvuodatusta ja kaikellaista julmuutta,
niinkuin väkirynnäköllä valloitetuissa kaupungeissa ainakin. Nyt
viimeinkin taipuivat riikalaiset ja avasivat porttinsa.
Tämä oli ensimäinen suuri sankarityö, jolla Kustaa Aadolf käänsi
puoleensa maailman silmät. Sillä valloitettu kaupunki oli yli koko
Euroopan kuuluisa rikkaudestaan ja vahvuudestaan, ja sen valloittaminen
oli vaatinut erinomaista piiritystaitoa, erinomaista lujuutta ja
miehuutta.