Ukonilma oli vähitellen lähestynyt. Taivas oli muuttunut kummallisen
kuparinväriseksi; pilvet kulkivat matalalla mustina ja uhkaavina,
heittäen synkkiä varjoja laaksoon, joka vielä äsken näytti niin
iloiselta auringon hohteessa.
Preussilainen upseeri oli antanut sulkea Dominiquen salpojen taakse,
ilmaisematta mitä ajatuksia hän hautoi mielessään. Ja Fränzchen kärsi
tuhat kertaa entistä suurempia tuskia. Hän seisoi pihalla, odottaen
kiihkeästi ranskalaisia, joilta yksin oli pelastus odotettavissa. Mutta
tunti toisensa jälkeen kului, yö tuli, eikä pelastajia kuulunut. Isä
aikoi hellävaroen viedä tyttärensä pois, mutta tämä ei lähtenyt; isä jäi
silloin hänen luokseen, ja he odottivat ja odottivat yhä suuremmalla
epätoivolla.
Kello kolmen ajoissa aamulla alkoivat preussilaiset valmistaa lähtöään.
Upseeri oli jälleen mennyt Dominiquen luokse, ja Fränzchen tiesi, että
tämä silmänräpäys ratkaisisi hänen sulhasensa kohtalon. Hän pani kätensä
ristiin ja rukoili. Isä seisoi liikkumattomana ja vaijeten hänen
vieressään, hän kuului luonnostansa noihin talonpoikiin, jotka eivät
koeta asettua sallimuksen ylivoimaa vastaan, vaan tyytyvät kohtaloonsa
hiljaa ja valittamatta.
»Oi Jumalani, Jumalani!» vaikeroi Fränzchen, »he tappavat hänet!»
Silloin veti isä hänet luokseen, istuutui kivipenkille ja otti hänet
kuin pienen lapsen syliinsä.
Upseeri astui ulos, ja hänen takanaan kuljetti kaksi miestä Dominiquea.
»Ei», kuului Dominiquen ääni, »en milloinkaan -- olen valmis kuolemaan».
»Ajatelkaa, mitä sanotte», vastasi upseeri, »jos _te_ kieltäydytte
tekemästä meille tätä palvelusta, löydämme helposti toisen, joka on
siihen valmis, mutta minä tahdon olla jalomielinen ja säästää henkenne.
Eihän ole kysymyksessä sen enempää, kuin että viette meidät metsän läpi
Montredoniin. Löytyy varmaankin jalkapolkuja, jotka te tunnette».
Dominique ei vastannut.
»Te pysytte siis päätöksessänne?»
»Tappakaa minut, että asiasta tulee loppu».
»Hän on oikeassa», sanoi isä Merlier puoliääneen, »parempi kuolla, kuin
antautua petturiksi».
Mutta Fränzchen kuolemanpelossaan olisi ennemmin tahtonut häntä
alistumaan. Hän ojensi etäältä rukoillen käsiään Dominiquea kohden,
mutta isä tarttui hänen käsiinsä: preussilaisten ei pitänyt saada nähdä
tuon onnettoman viittauksia, joka tuskin enää oli täysijärkinen.
Sotilaat olivat asettuneet valmiiseen ampuma-asentoon. Upseeri, joka
toivoi, että äkillinen heikkous ehkä vielä valtaisi Dominiquen,
viivytteli ratkaisevan käskyn antamista. Syvä hiljaisuus vallitsi
kaikkialla. Ilma laaksossa oli lyijynraskasta, ja etäiset ukkosen
jyrähdykset ilmottivat lähestyvää raju-ilmaa, mutta muuten ei tuntunut,
edes kepeintäkään tuulenhenkäystä.