Päivän koittaessa kuului äänekästä melua Fränzchenin korviin. Isä tuli
avaamaan hänen huoneensa oven, ja hän lähti pihalle. Hän oli kalpea,
mutta aivan rauhallinen. Mutta huomattuaan ulkona preussilaisen
sotilaan ruumiin, minkä toverit olivat laskeneet levitetylle viitalle,
ei hän voinut olla hätkähtämättä.
Ruumiin ympärillä olevat sotilaat näyttivät olevan tavattoman
kiihkoissaan, he huusivat ja kohottivat nyrkkejään uhaten kylää kohden.
Upseeri kutsutti isä Merlierin luokseen.
»Te olette kylän pormestari», sanoi hän, ja hänen äänensä oli käheä
raivosta; »me olemme löytäneet yhden miehistämme joen rannalta
murhattuna, ja teidän täytyy auttaa meitä saamaan kiinni murhaajan, joka
ei ole pääsevä rangaistustaan pakoon, rangaistusta, joka on muille oleva
varottavana esimerkkinä».
»Minä olen tekevä voitavani», vastasi mylläri tavallisella
tyyneydellään, »mutta tuskinpa on helppo löytää häntä».
Upseeri kumartui alas, käänsi syrjään ruumista peittävän vaipan liepeen
ja osotti hirveätä kaulassa olevaa haavaa, missä puukko vielä oli
jälellä.
»Katsokaa tätä veistä», sanoi upseeri, »ehkä se on helpottava
etsimistänne».
Vanhus kauhistui, mutta tointui heti ja vastasi aivan rauhallisesti: »Se
on aivan tavallinen kyökkiveitsi, jollaisia täällä maalla tapaa
kaikkialla. Muuten -- -- ehkä on mies tehnyt tämän itse -- -- onhan
tapahtunut, että joku taistelun pelosta on ottanut hengen itseltään».
»Vaiti», huusi upseeri vihan vimmoissaan. »Ei tosiaankaan olisi liikaa,
vaikka sytyttäisin kylänne joka kulmasta tuleen!»
Onneksi esti hänen raivonsa häntä huomaamasta Fränzchenin mielentilaa.
Tämä oli vajonnut kivipenkille istumaan, eikä voinut kääntää katsettaan
ruumiista, joka lepäsi maassa hänen jaloissaan. Se oli kaunis, kookas
mies, joka vaaleine hiuksineen suuresti muistutti hänen Dominiqueansa,
ja tämä yhtäläisyys vihloi hänen sydäntään. Ehkä hänelläkin oli kotona
morsian, joka häntä itki ja kaipasi. Ja nyt oli hän kuollut; ah, ja hän
tunsi liiankin hyvin tuon veitsen -- se oli sama, jonka hän oli antanut
Dominiquelle, ja hän itse oli murhaaja, eikä kukaan muu!
Upseerin yhä kiroillessa ja raivotessa ja uhatessa polttaa koko
Rocreuse, kiiruhti paikalle muutamia sotilaita, ilmoittaen vangin paon,
minkä he vasta nyt olivat huomanneet.
Upseeri kiiruhti heti vankihuoneeseen, näki avoimen ikkunan ja arvasi
heti, missä yhteydessä pako ja murha olivat keskenään.
Isä Merlieriä harmitti tuo »tuhma kepponen», kuten hän sitä nimitti.
»Nyt se tyhmyri pilasi kaikki», sanoi hän päätään ravistaen puoliääneen
tyttärelleen.
Tämä istui paikallaan pelosta vapisten. Isä ei tosin, aavistanut
tyttärensä kanssasyyllisyyttä, mutta tämä vapisi ajatellessaan, mitä nyt
seuraisi.
Ja hänellä olikin syytä pelkoonsa, sillä upseeri oli kauhea vihassaan.
»Se konna!» huusi hän. »Se on kai jo ennättänyt metsään, mutta minun
täytyy saada hänet kynsiini, taikka saa sitten koko kylä hänen
rikoksensa sovittaa».
Ja mylläriin kääntyen jatkoi hän: »Sanokaa, minne olette miehen
kätkeneet! Tänne hänet! Teidän täytyy tietää missä hän on!»
Mylläri viittasi kädellään metsiin, jotka silmänkantamattomina
ympäröivät kylää, ja vastasi rauhalliseen tapaansa: »Mitenkä noitten
kätköstä voi löytää ihmistä?»
»Löytyy kai piilopaikkoja, jotka te kaikki tunnette. Lähetän kymmenen
miestä etsimään karkuria, ja te saatte olla oppaana».
»Mielelläni, mutta viipyy ainakin kahdeksan päivää, ennenkuin olemme
tutkineet kaikki ympäristön metsät».
Vanhuksen tyyneys kiukutti upseeria, sitäkin enemmän, kun hän huomasi,
että koko etsimispuuha oli naurettavan turhanpäiväistä. Sattumalta osui
hänen katseensa samassa Fränzcheniin, jonka kasvoilla selvästi kuvastui
kuolemanpelko. Hän katseli tyttöä hetkisen, sitten kääntyi hän jälleen
isään päin ja kysyi äkkiä:
»Oliko mies tyttärenne rakastaja?»
Vanhus vaaleni vihasta, ja näytti siltä, kuin olisi hän aikonut hyökätä
vieraan kimppuun, joka solvasi hänen kunniaansa, mutta hän hillitsi
itsensä ja oli vaiti; Fränzchen peitti kasvonsa molemmilla käsillään.
»Niin näyttää asia olevan», jatkoi preussilainen, »ja toinen teistä on
auttanut häntä pakenemaan; te olette hänen kanssarikollisiaan. Kysyn
teiltä viimeisen kerran, ilmoitatteko hänen olinpaikkansa vai ette?»
Mylläri ei yhä vieläkään vastannut mitään, vaan seisoi poispäin
kääntyneenä, katse välinpitämättömästi etäisyyteen suunnattuna,
ikäänkuin eivät upseerin sanat lainkaan olisi koskeneet häntä. Tämä sai
upseerin vihan kohoamaan huippuunsa.
»No hyvä», huusi hän, »sitten ammutan teidät hänen sijastaan».
Ja hän ryhtyi heti uhkaustaan toimeenpanemaan. Kaksitoista miestä astui
esiin kiväärit valmiina. Mutta isä Merlier ei kadottanut
kylmäverisyyttään, koko puuha oli hänestä ainoastaan huonoa pilaa, sillä
hän ei uskonut, että niin vaan muitta mutkitta voitaisiin ampua ihmisiä.
Mutta kun häneen todenteolla käytiin käsiksi sanoi hän: »Onko tämä
tosiaankin täyttä totta? No, olkoon menneeksi minun puolestani -- jos
teidän välttämättömästi täytyy joku ampua -- niin minä tai joku muu,
sehän on yhdentekevää!».
Mutta Fränzchen oli kauhistuneena hypähtänyt ylös: »Armoa!» voihki hän,
»armoa, isäni on syytön, tappakaa minut hänen sijastaan, sillä minä se
autoin Dominiquen pakoon!»
»Vaiti, lapsi, miksi valhettelet? Älkää uskoko häntä, herra upseeri, hän
ei puhu totta, hän oli koko yön huoneeseensa suljettuna».
»Ei, ei, minä en valhettele, minä kiipesin alas ikkunan kautta ja
kehotin Dominiquea pakenemaan, se on totta, vannon, että se on totta!»
Isän valtasi hirveä pelko, kun hän tyttärensä silmistä huomasi, ettei
tämä valehdellut. Sokeassa rakkaudessaan oli hän siis tehnyt tyhjäksi
hänen huolenpitonsa ja pilannut kaikki! Mutta isä Merlier ei ollut
uskovinaan tyttärensä sanoja.
»Hän on hullu», sanoi hän, »älkää häntä kuunnelko, hän ei tiedä, mitä
sanoo».
Fränzchen heittäytyi kädet ristissä polvilleen ja aikoi uudelleen
vakuuttaa syyllisyyttään, mutta isä ei antanut hänen puhua.
Preussilainen upseeri oli rauhallisena katsellut tätä liikuttavaa
kohtausta, sitten sanoi hän Fränzchenille: »Pidätämme luonnollisesti
isänne, koska tuo toinen ei ole käsissämme; tuokaa minulle hänet, niin
isänne lasketaan vapaaksi».
Silmät levällään kauhusta tuijotti Fränzchen mieheen, joka saattoi tehdä
hänelle tuollaisen hirveän ehdotuksen, joka kehoitti häntä valitsemaan
isän taikka sulhasen. Vihdoin änkytti hän: »Mitenkä minä voin löytää
Dominiquen? En tiedä, missä hän on».
»Joko hän tai isänne, saatte valita».
»Jumalani, Jumalani, mitenkä saatan valita, kun en edes tiedä, missä
Dominique on; mutta jospa sen tietäisinkin -- voisinko sittenkään
valita? Ennen kuolen! Te repäisette sydämeni kahtia -- -- -- oi,
tappakaa minut, mutta älkää pakottako minua tähän hirveään valintaan!»
Mutta hänen epätoivonsa, kyyneleensä eivät vierasta upseeria
liikuttaneet, tämä kävi vaan entistä kärsimättömämmäksi ja huusi: »Jo
riittää! Suostun antamaan teille kaksi tuntia aikaa -- ja jollei
rakastettunne niiden kuluessa ole saapunut tänne, saa isänne sovittaa
hänen rikoksensa!»
Hän antoi viedä isä Merlierin samaan huoneeseen, missä Dominique oli
ollut. Tämä ei osottanut pienintäkään mielenliikutusta, pyysi vaan saada
tupakkaa, täytti välinpitämättömänä piippunsa ja alkoi polttaa. Mutta
kun hän oli jäänyt yksikseen, pusertui pari raskasta kyyneltä hänen
silmistään ja vieri hiljalleen poskia alas.
Hänen lapsi-raukkansa, jota niin hirveästi kiusattiin! Mitenkä Fränzchen
mahtoikaan kärsiä!
Nuoren tytön tila olikin kauhea. Hän ei voinut enää täysin käsittää,
mitä häneltä vaadittiin.
Hän oli jäänyt pihalle seisomaan, kun isää vietiin pois, ja tuijotti yhä
liikkumattomana ovea kohden, jonka taakse tämä oli kadonnut. Muutamia
sotilaita kulki nauraen ohitse, huutaen hänelle jotain, mutta hän ei
ymmärtänyt heidän sanojaan, hän tuskin kuuli heitä. Hän tarttui molemmin
käsin päähänsä, ikäänkuin olisi hän pelännyt sen halkeavan.
Upseeri kääntyi ympäri lähteäkseen pois ja sanoi: »Kaksi tuntia on
teillä aikaa, käyttäkää ne hyväksenne».
Kaksi tuntia aikaa!
Sanat humisivat hänen päässään, hänen täytyi yhä uudelleen toistaa:
kaksi tuntia aikaa!
Konemaisesti läksi hän ulos pihalta. Minnekkä hän menisi! Turhaahan
hänen etsimisensä kuitenkin olisi! Ja kuitenkin olisi hän tahtonut
mielellään nähdä Dominiquen, neuvotellakseen hänen kanssaan; he kaksi
olisivat kyllä neuvon keksineet. Kaksi tuntia! Mitenkä hänen päässään
humisi!
Huolimatta siitä, että hänen ajatuksensa yhä vieläkin olivat sekaisin,
alkoi hän kuitenkin vaistomaisesti kulkea oikeaa tietä; hän saapui
Morellen rannalle sulun luokse, missä suuret kivet tekivät ylimenon
mahdolliseksi, ja hänen jalkansa kantoivat häntä aina toisella rannalla
olevan suuren pajun luokse. Täällä se varmaankin oli tapahtunut. Hän
kumartui alas ja näki kauhistuen maassa verilätäkön. Kiireesti kääntyi
hän ympäri; kulki eteenpäin ja koetti heinikosta löytää Dominiquen jalan
jäljet. Jäljet johtivat vinosti niityn ylitse, sitten ne katosivat,
mutta näkyivät vähän edempänä uudelleen, kulkien aina metsän reunaan
saakka; täällä ei jälkiä enää voinut erottaa.
Fränzchen jatkoi siitä huolimatta kulkuaan, yksinäisyys ja metsän
hiljaisuus teki hänelle hyvää. Hetkiseksi istahti hän maahan, mutta
ajatus, että aika kului ja että hänellä sitä oli vain kaksi tuntia, sai
hänet nopeasti jatkamaan kulkuaan. Mitenkähän pitkä aika siitä mahtoi
olla, kun hän oli myllyn jättänyt? Viisi minuuttia? Puoli tuntia? Hän ei
sitä tiennyt. Sen hän vaan tiesi, että Dominiquen hänen täytyi löytää.
Paikan, missä hän nyt oli, tunsi hän sangen hyvin; lähellä sitä oli
pähkinäpensas, mistä hän ja Dominique eräänä sunnuntai-iltapäivänä
olivat etsineet pähkinöitä -- ehkäpä Dominique nyt olikin siellä
kätkössä. Mutta pensaasta pyrähti vain yksinäinen rastas lentoon,
istahti jälleen sen oksille ja alotti uudelleen surunvoittoisen
laulunsa.
Fränzchen muisti sitten erään luolan, missä Dominiquen oli tapana
säilyttää metsänriistaansa; mutta luola oli tyhjä.
Mistä hän vielä etsisi? Ah, olihan se kuitenkin turhaa vaivaa! Hänen
kaipuunsa kävi yhä suuremmaksi, hän joudutti askeleitaan. Kun löytäisi
hänet, saisi puhutella häntä, silloin kyllä kaikki tulisi hyväksi?
»Dominique, Dominique!» huusi hän; hänen täytyi olla jossain
läheisyydessä, niin, ehkäpä oli hän kiivennyt johonkin puuhun; ja
Fränzchen katseli ylöspäin ja huuteli yhä uudelleen, mutta vain käki
vastasi hänen kutsuunsa. Äkkiä oli hän näkevinään Dominiquen edessään,
hän hätkähti ja aikoi kiiruhtaa pois. Mitä Jumalan nimessä hän
Dominiquelle sanoisi? Sitäkö, että hän oli tullut hakemaan häntä
ammuttavaksi? Ei, tuhat kertaa ei! Hän rukoilisi Dominiquea pakenemaan
pois, kauvas pois, mistä ei häntä löydettäisi! Mutta isä? -- -- -- Isä,
joka odotti vapautustaan!
Hän vaipui maahan, itkien ja valittaen. Mutta sitten hypähti hän pystyyn
ja alkoi juosta takasin. Mitä hän täällä metsässä teki? Hän ei
tahtonut, ei tahtonut löytää Dominiquea!
Hädissään eksyi hän oikealta tieltä, kolmasti täytyi hänen palata
takaisin ja hän pelkäsi, ettei enää osaisikaan myllylle. Vihdoinkin
löysi hän metsästä ulos johtavan tien.
Mutta metsänlaitaan saavuttuaan jäi hän seisomaan: Mitä hän aikoi?
Palata yksin myllyyn, voiko hän tehdä niin?
Epätoivo valtasi hänet uudelleen; silloin kuuli äkkiä itseään hiljaa
huudettavan: »Fränzchen, Fränzchen!» Ja hän näki Dominiquen, jonka pää
oli näkyvissä erään kuopan reunalta.
Hyvä Jumala! Nythän Dominique kuitenkin löytyi! Tahtoiko sitten taivas
hänen kuolemaansa? Häneltä pääsi puoleksi pidätetty huudahdus, ja hän
vaipui maahan kuopan reunalle.
»Etsitkö minua, Fränzchen», kysyi Dominique.
»Etsin», vastasi Fränzchen, hänen päässään humisi ja hän tiesi tuskin,
mitä sanoi.
»Mitä on sitten tapahtunut?» kysyi Dominique pelästyneenä.
»Oh, ei mitään, ei mitään», sopersi hän, »olin vaan niin huolissani ja
halusin nähdä sinua».
Tämä vastaus rauhoitti Dominiquea, ja hän sanoi Fränzchenille, ettei hän
omasta puolestaan milloinkaan olisi ajatellutkaan pakoa, sillä siksi
kovin huolestutti häntä Fränzchenin ja hänen isänsä kohtalo.
»Preussilaisilta voi odottaa mitä hyvänsä», sanoi hän, »he ovat valmiit
kostamaan heikoille vanhuksille ja turvattomille naisille. Mutta koska
kerran paostani ei ollut mitään pahempia seurauksia, niin sittenhän
voimme jälleen ajatella häitämme. Ne voidaankin viettää viikon kuluttua,
eikö niin Fränzchen?» Ja hän nauroi.
Mutta kun Fränzchen tuijotti häneen hämmästyneenä, tuli hän jälleen
vakavan näköiseksi ja kysyi: »Mikä sinun on? Salaat varmaankin minulta
jotain?»
»Ei, ei, minua vaan hengästyttää nopea juoksu, ei minua mikään vaivaa».
»Sitä parempi», sanoi Dominique ja suuteli häntä. Mutta sitten ajatteli
hän, että oli varomatonta heidän enää keskustella; hän aikoi lähteä
kuopasta ja kätkeytyä metsään. Mutta Fränzchen pidätti häntä vapisten:
»Kuule», kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, »on ehkä parempi että jäät
tänne; koska sinua ei etsitä, olet täällä parhaassa turvassa».
»Salaat varmaankin jotain minulta, Fränzchen», toisti Dominique, »kerro,
mitä on tapahtunut?»
Ja yhä uudelleen ja uudelleen vakuutti Fränzchen, ettei ollut mitään
tapahtunut ja että hänestä vaan tuntui helpommalta saada olla hänen
läheisyydessään. Fränzchen puhui katkonaisesti, joutui alinomaa pulaan
ja koetti etsiä useita syitä. Hän käyttäytyi niin kummallisesti, ettei
Dominique ilman hänen pyyntöjäänkään olisi tahtonut jättää häntä. Hän
toivoi ranskalaisten pian saapuvan, sillä heitä oli näyttäytynyt Savolin
seuduilla, ja itsekseen ajatteli hän: Oi jospa he kiiruhtaisivat, jospa
he jo olisivat täällä!
Samassa löi Rocreusen tornikello. Fränzchen hätkähti, selvästi kaikui
hänen korviinsa yksitoista lyöntiä -- kaksia tuntia olivat kuluneet!
Kauhistuneena hypähti Fränzchen pystyyn.
»Kuule», sanoi hän nopeasti, »jos sattuisimme tarvitsemaan sinua, annan
nenäliinallani merkin ikkunasta...» Ja hän kiiruhti pois.
Dominique, jonka hänen käytöksensä oli tehnyt levottomaksi, painautui
jälleen kuoppaan, mutta piti myllyä tarkasti silmällä.
Fränzchen juoksi niin nopeasti kuin ennätti. Kylän laidassa kohtasi hän
vanhan kerjäläisen, isä Boutempsin, kuten häntä seudulla nimitettiin.
Tämä oli juuri nähnyt myllärin preussilaisten ympäröimänä, ja aavisti
mitä se merkitsi. Huomattuaan Fränzchenin, tervehti hän tätä sääliväisen
näköisenä, teki ristinmerkin, mutisi itsekseen jotain käsittämätöntä ja
jatkoi sitten kulkuaan.
Hengästyneenä saapui Fränzchen myllylle.
»Kaksi tuntia on kulunut», sanoi upseeri.
Isä Merlier istui nyt ulkona kivipenkillä, yhä poltellen.
Fränzchen heittäytyi upseerin jalkoihin, alkaen uudelleen rukoilla
armoa. Ei hän toivonutkaan voivansa liikuttaa upseeria, hän tahtoi vaan
voittaa aikaa; täytyisihän ranskalaisten vihdoinkin saapua, ja silloin,
silloin olisivat he pelastetut. Ja rukoillessaan ja armoa kerjätessään
kuunteli hän ja luuli jo etäällä erottavansa pelastajien tahdikkaat
askeleet.
»Vain yksi tunti antakaa minulle vielä aikaa, yksi ainoa tunti!»
Mutta preussilainen upseeri oli taipumaton, antoipa hän jo kahdelle
miehistään viedä Fränzchenin pois, että tuomio voitaisiin panna toimeen.
Mutta voiko hän sallia, että hänen isänsä murhattaisiin syyttömästi? Ei,
ei! Ja sydän verta vuotaen riistäytyi hän irti, antaakseen huoneensa
ikkunasta Dominiquelle sovitun merkin; silloin astui tämä pihalle.
Upseeri ja sotilaat päästivät ilohuudon, mutta hän astui heistä
välittämättä, tyyneenä Fränzchenin luokse ja sanoi tälle moittivalla
äänellä: »Mitenkä saatoit salata minulta tämän! Vasta isä Boutempsilta
sain tietää totuuden ja kiiruhdin tänne».