Ja samassa näyttäytyivätkin nämä todella Sauvolin metsän reunassa.
Preussilaiset sotilaat myllyssä juoksivat edestakasin, päästellen
käheitä huudahduksia.
Vielä ei ollut kuulunut laukaustakaan.
Fränzchen oli suunniltaan ilosta.
Hän oli riistäytynyt irti isänsä käsivarsilta ja käyttäytyi kuin
mielipuoli, nauraen ja taputtaen käsiään.
»Ranskalaiset, ranskalaiset!»
Vihdoinkin olivat he tulleet ja tulleet oikeaan aikaan, sillä Dominique
oli vielä vahingoittumatta; nyt oli hän pelastettu!
Mutta hänen antautuessaan hillittömän ilonsa valtaan oli preussilainen
upseeri sanonut: »Ensiksi järjestämme tämän asian», sysännyt Dominiquen
omin käsin seinää vastaan ja komentanut: »Ampukaa!»
Samassa kuului hirveä yhteislaukaus, ja kun Fränzchen kääntyi ympäri,
näki hän Dominiquen makaavan maassa: kaksitoista luotia oli lävistänyt
hänen rintansa.
Fränzchen ei itkenyt, hän oli käynyt kuin mykäksi. Hän vaipui maahan
ruumiin viereen ja katseli sitä herkeämättä. Toisinaan kohotti hän
kättään kuin lapsi, joka tekee hyväilevän liikkeen, mutta muuten ei hän
liikahtanutkaan.
Preussilaiset olivat ottaneet isä Merlierin panttivangiksi.
Kiireesti asetti upseeri miehensä järjestyksen, huomattuaan, että
peräytyminen oli mahdoton, ja taistelu alkoi. Saksalaiset tahtoivat
myydä henkensä kalliisti ja puolustivat nyt myllyä yhtä kiivaasti, kuin
äsken olivat hyökänneet sitä vastaan; nyt olivat ranskalaiset
hyökkääjiä.
Kiväärituli oli tavattoman kiivas, laukaus seurasi laukausta herkeämättä
puolen tunnin ajan, sitten kuului kumea rasahdus -- kanuunankuula oli
murskannut erään satavuotisen lehmuksen suurimmista oksista.
Ranskalaisilla oli patteri, joka sijaitsi aivan lähellä samaa kuoppaa,
missä Dominique oli ollut kätkössä, ja hallitsi koko maantietä.
Taistelun tulos ei enää ollut epävarma.
Mylly raukka! Kanuunankuulat lävistivät sen kaikilta tahoilta, repivät
puolen kattoa alas, ja muratit ja köynnökset, jotka olivat niin
somistaneet vanhaa rakennusta, riippuivat siekaleina; kaksi seinää
syöksyi sisään, ja aukoista saattoi nähdä sisällä vallitsevan
hävityksen, vain Fränzchenin huone huolellisesti verhottuine, valkeine
vuoteineen oli vielä koskematon. Mutta isku seurasi iskua, ja hävitys
kävi yhä suuremmaksi. Kanuunankuula kohtasi vanhaa myllynratasta, se
hajosi kappaleiksi, jotka Morelle vei mukanaan.
Nyt ryhtyivät ranskalaiset rynnäkköön, ja syntyi murhaava
pistintaistelu.
Koko laakso, jonka yläpuolella taivas ruosteenpunaisena kaareutui,
näytti olevan häiriötilassa, lähteitten ja purojen loiske muistutti
rajuja nyyhkytyksiä, niityllä kasvavat korkeat puut heittivät
ympärilleen jättiläismäisiä, mustia varjoja, ja metsät molemmilla
puolilla sulkivat taistelevat ikäänkuin areenalle.
Fränzchen ei ollut liikahtanut paikaltaan. Yhä vielä istui hän kuin
kivettyneenä Dominiquen ruumiin ääressä, katsellen sitä taukoamatta.
Isän, joka seisoi hänen vieressään, kaasi äkkiä harhaan lentänyt luoti
maahan.
Preussilaiset olivat kaikki kaatuneet, ja mylly oli liekkien vallassa.
Ranskalaisten päällikkö astui ensimäisenä pihalle. Hän tunsi itsensä
suunnattoman ylpeäksi, sillä sotaretken alusta asti oli tämä hänen
ensimäinen voittonsa. Ja huomattuaan keskellä savuavia myllynraunioita
Fränzchenin, joka äänetönnä istui isänsä ja sulhasensa ruumiitten
ääressä, hymyili hän rakastettavinta hymyään, tervehti häntä
ritarillisesti miekallaan ja huusi riemuiten:
»Voitto, voitto!»