Saksalainen ylipäällystö oli antanut käskyn, että jokainen ranskalainen
-- jollei hän kuulunut vakinaiseen armeijaan -- joka tavattiin ase
kädessä, oli ammuttava.
Tällaisilla drakoonisilla keinoilla, joita käytettiin omaa kontuansa
puolustavia talonpoikia vastaan, tahtoivat saksalaiset estää väestöä
yleisesti tarttumaan aseisiin, mitä he kovasti pelkäsivät.
Upseeri, pitkä laiha, viisikymmenvuotias mies, kuulusteli Dominiquea
hetkisen. Hän puhui hyvää ranskaa, mutta kankeasti, kuten
preussilaisille on omituista.
»Oletteko täältä kotoisin?» kysyi hän.
»En, olen belgialainen».
»Miksi olette sitten tarttunut aseihin? Mitä sota teihin koskee?»
Dominique ei vastannut.
Nyt vasta huomasi upseeri Fränzchenin, joka seisoi kalpeana ja
äänettömänä ja kuunteli peloissaan, hänen valkealla otsallaan muodosti
pieni haava punasen pilkun.
Saksalaisen upseerin katse kulki tytöstä nuorukaiseen ja jälleen
takasin; näytti siltä, kuin olisi hän alkanut käsittää asian oikean
laidan, mutta hän sanoi vaan: »Te myönnätte siis ampuneenne?»
»Myönnän, ammuin minkä ennätin», vastasi Dominique rauhallisesti.
Hänen tunnustuksensa oli tarpeeton, sillä hänen ulkonäkönsä olisi jo
ilmaissut kaiken, hän oli mustana ruudinsavusta, hiestynyt ja
olkapäässään olevasta haavasta vuotaneen veren tahraama.
»Hyvä», vastasi upseeri, »kahden tunnin päästä tulette ammuttavaksi».
Fränzcheniltä ei päässyt äännähdystäkään, mutta epätoivoissaan kohotti
hän vaijeten käsiään rukoilevasti ylöspäin. Tällä välin oli kaksi
sotilasta vienyt Dominiquen viereiseen huoneeseen, missä häntä
vartioitiin.
Upseeri silmäili tarkasti nuorta tyttöä, joka musertuneena vaipui
istumaan tuolille; liian suuri tuska esti häntä itkemästä, vaikka
pidätetyt kyyneleet olivat vähällä tukehduttaa hänet.
Vihdoin kysyi upseeri:
»Onko nuori mies teidän veljenne?»
Fränzchen ravisti päätään.
Upseeri ei hymyillyt, vaan seisoi vakavana ja jäykkänä; oltuaan hetkisen
vaiti kysyi hän jälleen: »Onko hän jo pitemmän aikaa asunut täällä?»
Tyttö nyökäytti päätään.
»Sitten tuntee hän kai tarkasti läheiset metsät?»
Fränzchen kohotti kummastuneena silmiään.
»Kyllä», vastasi hän.
Upseeri ei enää virkkanut Fränzchenille mitään, kääntyi pois ja antoi
käskyn tuoda kylän pormestarin luokseen. Fränzchen luuli arvanneensa
kysymysten tarkotuksen; puna kohosi hänen kasvoilleen ja hän alkoi
jälleen toivoa.
Mylläri oli oitis ampumisen tauottua lähtenyt myllynratastaan katsomaan.
Hän rakasti tytärtään ja tulevaa vävypoikaansa, mutta myllynratas oli
myöskin lähellä hänen sydäntään, ja koska lapset kerran olivat
onnellisesti välttäneet vaaran -- kuten hän luuli -- täytyi hänen
muistaa vanhaa työtoveriaan, joka oli saanut niin kovia kokea.
Ratasraukka näytti vallan kurjalta, ja vanhan myllärin sydäntä vihloi,
kun hän kumartui lähemmin sen vaurioita tarkastamaan. Viisi siivistä oli
kokonaan murskautunut ja koko ratas täynnä reikiä ja lohkeamia. Hän
mietiskeli, mitenkä vahingot parhaiten voisi korjata, ryhtyipä heti
paikalla tukkeamaan rakoja puupalasilla ja sammalilla.
Fränzchen riensi kiiruusti hänen luokseen ja sanoi hänelle, että vieras
upseeri tahtoi häntä puhutella, kertoen samalla mitä oli kuullut. Nyt
vihdoinkin pääsivät hänen kyyneleensä valloilleen, niin että hän saattoi
itkeä.
Mutta isä ravisti päätään, »ei sitä noin vaan muitta mutkitta ihmisiä
ammuta», virkkoi hän lohduttaen. Sitten läksi hän rauhallisesti myllyyn.
Upseeri vaati karskilla äänellä ruokavaroja, mihinkä mylläri tyyneesti
vastasi, ettei Rocreusessa mitään raakuudella ja väkivallalla saada
aikaan. Hän sanoi olevansa valmis toimittamaan tarpeelliset ruokavarat,
mutta ainoastaan sillä ehdolla, että hänelle jätettäisiin vapaat kädet.
Preussilaista upseeria harmitti tosin vanhuksen kuiva vastaus, mutta hän
antoi myöten. Kun mylläri jo oli poismenossa, huusi upseeri hänet
jälleen luokseen ja kysyi: »Mikä on tuon vastapäätä olevan metsän nimi?»
»Sauvolin metsä».
»Kuinka laaja se on?»
Mylläri katsoi häneen jäykästi, vastaten: »En tiedä», ja poistui.
Ei kestänyt kauvan, ennenkuin preussilaisen upseerin vaatimat ruokavarat
olivat hankitut.
Fränzchenin tuska oli rajaton; hän nojasi Dominiquen vankilana olevan
huoneen seinään ja seurasi vapisten sotilaiden liikkeitä. Oli kulunut
noin tunti, kun upseeri jälleen astui huoneeseen ja meni vangitun
luokse. Fränzchen pidätti henkeään, hän kuuli heidän puhuvan sisällä, ja
heidän keskustelunsa kävi yhä äännekkäämmäksi. Sitten avautui ovi,
upseeri astui kynnykselle ja antoi saksankielellä vahtisotamiehelle
käskyn, jota Fränzchen ei ymmärtänyt, mutta mikä kävi hänelle
hirvittävän selväksi, kun hän näki kahdentoista sotilaan kiväärit
kädessä asettuvan pihalle.
Onneton morsian vapisi koko ruumiiltaan. Tapahtuisi tosiaankin niinkuin
upseeri oli sanonut? Oi Jumala, siitä tulisi hänen oma kuolemansakin!
Upseeri oli palannut Dominiquen luokse, ja Fränzchen kuuli heidän
jälleen keskustelevan äänekkäästi. Sotilaat odottivat pihamaalla,
vihdoinkin astui upseeri ulos.
»Miettikää asiaa», huusi hän mennessään, »annan teille aikaa vielä
huomiseen saakka». Ja hän löi oven kiivaasti jälkeensä kiinni.
Sotamiesten antoi hän jälleen poistua.
Isä Merlier, joka rauhallisesti piippuaan polttaen oli katsellut asiain
kulkua meni nyt Fränzchenin luokse, joka pelosta oli kadottamaisillaan
järkensä, ja vei hänet huoneeseensa.
»Mene nukkumaan, lapsi», sanoi hän, »huomenna kyllä asiat selviävät, ole
huoletta».
Hän jätti Fränzchenin yksikseen ja sulki varovaisuuden vuoksi hänen
huoneensa oven. Sillä hän pelkäsi tyttären ryhtyvän johonkin, ja »naiset
pilaavat vaan kaikki, sekaantuessaan vakaviin asioihin», arveli hän;
muita kun hän ei pääse huoneestaan poistumaan, niin hän varmaankin
vihdoin rauhoittuisi ja kävisi nukkumaan.
Mutta Fränzchen ei saattanut nukkua, hän istahti riisuutumatta vuoteensa
reunalle ja alkoi kuunnella.
Pihalle leiriytyneet saksalaiset sotilaat, jotka söivät iltaruokaansa,
nauroivat ja hoilottivat myöhäiseen yöhön. Rakennuksessa oli hiljaista,
vain silloin tällöin kuului vahdista päässeen sotilaan raskaita
askeleita. Mutta kaiken huomionsa kiinnitti Fränzchen hiljaiseen meluun,
joka kuului hänen allaan olevasta huoneesta, Dominiquen vankihuoneesta.
Fränzchen kumartui alas ja asetti korvansa lattiaa vastaan kuullakseen
paremmin. Hän kuuli Dominiquen kauvan astelevan edestakasin, sitten kävi
kaikki yhtäkkiä äänettömäksi -- Dominique kävi kai levolle.
Pihallakin vallitsi hiljaisuus, mistään ei kuulunut hiiskahdustakaan,
kaikki mahtoivat nukkua.
Silloin astui Fränzchen ikkunan luokse, avasi sen ja nojautui ulos.
Yö oli viileä ja suloinen. Kapea kuunsyrjä, joka katosi hitaasti
Sauvolin metsien taakse, loi lempeätä valoaan yli nukkuvan maan. Tummat
varjot kattoivat niityt, jotka niiltä kohdin, missä kuuvalo niihin
sattui, hohtivat vihreältä sametilta.
Mutta Fränzchen ei nyt huomannut luonnon salaperäistä lumoavaisuutta.
Hän etsi silmillään saksalaisia vartiosotamiehiä; Morellen raunioille
oli niitä asetettu useampia, ja hän saattoi nähdä niiden tummat varjot,
mutta myllyn tykönä ei hän huomannut kuin yhden ainoan, joka seisoi
vastaisella rannalla liikkumattomana suuren pajupensaan luona. Miehen
unelmoiva katse oli suuntautunut etäisyyteen ja hän näytti syviin
mietteisiin vaipuneelta.
Fränzchen silmäili kauvan ja tarkasti rakennuksen seinää, sitten palasi
hän jälleen vuoteelleen ja mietti ja mietti. Silloin nousi Fränzchen
jälleen seisomaan ja alkoi uudelleen kuunnella. Mikään ei liikahtanut
talossa eikä ulkonakaan, mutta puiden välistä esiinhohtava kuuvalo ei
ollut hänen hankkeelleen sopiva, minkä vuoksi hän odotti kunnes se
kokonaan katosi.
Nyt muistutti koko tasanko suunnatonta, pimeätä syvännettä; mitään ei
saattanut erottaa, kaikki oli kadonnut yöhön ja pimeyteen. Fränzchen
kuunteli vielä hetkisen, ja vihdoin uskalsi hän ryhtyä aijettaan
toteuttamaan.
Hänen ikkunansa vieritse kulkivat ullakolta myllynrattaalle johtavat,
seinään kiinnitetyt portaat, jotka jo kauvan olivat olleet
käyttämättöminä ja kokonaan murattien ja sammalten peitossa.
Fränzchen heilautti itsensä arvelematta ikkulaudalle, tarttui yhteen
portaitten rautaisista käsipuista ja riippui näin käsiensä varassa;
mutta pian tapasivat hänen jalkansa toisen astimen ja hän alkoi kavuta
alaspäin. Se oli tavattoman vaikeaa, hänen vaatteensa estivät häntä, ja
vain hitaasti pääsi hän alaspäin. Silloin irtautui muurista kivi ja
putosi loiskahtaen veteen. Hän pidätti henkeään. Mutta Morelle pauhasi
tasaisesti edelleen ja Fränzchen ajatteli, että sen ääni varmaankin oli
estänyt kiven putoamisen kuulumasta. Tämä teki hänet rohkeammaksi, ja
hän jatkoi yhä kulkuaan alaspäin. Mutta saavuttuaan Dominiquen huoneen
korkeudelle, huomasi hän kauhukseen, että uusi este kohtasi häntä.
Ikkuna ei ollutkaan suoraan hänen ikkunansa kohdalla, vaan niin etäällä
portaista, ettei hän voinut ulottua kädellään sinne. Täytyisikö hänen
tyhjin toimin palata takasin? Ei, ei millään muotoa! Hän irroitti
kädellään seinästä pieniä muurisaven palasia ja viskeli niitä Dominiquen
ikkunaan; mutta Dominique ei kuullut, hän nukkui luultavasti. Fränzchen
tunsi voimansa alkavan uupua, ja sen lisäksi oli veden pauhu niin korvia
huumaava.
Fränzchen repi kätensä verille kiviseinässä ja heitteli yhä saven
palasia, mutta Dominique ei kuullut. Vihdoinkin, kun Fränzchen jo luuli
voimiensa pettävän ja suinpäin syöksyvänsä jokeen, avautui ikkuna
hiljaa.
»Minä se olen», kuiskasi Fränzchen, »auta minua nopeasti, minä en jaksa
enää pysyä täällä».
Dominique kumartui eteenpäin, tarttui häneen ja nosti hänet huoneeseen.
Nyt pääsi hänen liikutuksensa valloilleen ja hän alkoi nyyhkyttää
suonenvetoisesti, mutta ajateltuaan, että hänen itkunsa voitaisiin
kuulla, hillitsi hän itsensä.
»Vartioidaanko sinua?» kysyi hän hiljaa.
Dominique oli yhä sanatonna hämmästyksestä; hän nyökäytti vain päätään
ja viittasi ovelle. Ulkoa kuului selvästi kuorsausta, vartioiva sotilas
lienee käynyt maahan pitkäkseen ja nukahtanut siihen. Hän arveli kai,
että kun hän makasi poikkipuolin oven alla, ei hänen vankinsa voinut
päästä pakoon.
»Sinun täytyy paeta», kuiskasi Fränzchen hätäisesti, »minä olen tullut
pyytämään sinua pakenemaan ja sanomaan sinulle hyvästi».
Mutta Dominique ei näyttänyt käsittävän hänen sanojen tarkotusta, hän
oli yhä suunniltaan hämmästyksestä.
»Sinäkö se olet, sinä», änkytti hän, »ja millaisessa vaarassa olit!
Hirveätä! Kun ajattelen, että olisit voinut syöksyä alas jokeen --
ah!...»
Hän värisi, tarttui Fränzchenin käsiin ja peitti ne suudelmilla.
»Oma Fränzchenini, oma rohkea, hyvä Fränzchenini, jospa tietäisit; miten
tulisesti sinua rakastan! Ah, yhtä vain pelkäsin, sitä, etten saisi
nähdä sinua ennen kuolemaani! Mutta nythän sinä olet luonani, nyt
ammuttakoot minut, jos heitä haluttaa!»
Hän veti Fränzchenin luokseen ja painoi päänsä hänen olkapäätään
vastaan. He seisoivat kiihkeästi syleillen toisiaan ja unohtivat tässä
autuaallisessa silmänräpäyksessä koko maailman.
Mutta äkkiä riistäytyi Fränzchen hänen käsivarsiltaan, kauhea
todellisuus oli jälleen selvinnyt hänelle.
»Sinä et saa kadottaa hetkeäkään», huohotti hän, »sinun täytyy paeta,
heti, viipymättä!»
Dominique ojensi käsiään syleilläkseen häntä uudelleen, mutta hän sanoi:
»Rukoilen sinua, kuule mitä sanon; jos sinä kuolet, kuolen minäkin,
sinun täytyy paeta!»
Ja nyt esitti Fränzchen hänelle pakenemissuunnitelmansa. Portaat
johtivat myllynrattaalle, ja niitten avulla voisi hän saapua
piilopaikkaan, minne vene oli kätketty, mennä veneellä joen toiselle
rannalle ja päästä onnellisesti pakenemaan.
»Ja vahtisotamiehet?» kysyi Dominique.
»Joen toisella puolen on yksi ainoa, joka seisoo suuren pajun luona».
»Ja jos hän huomaa minut? Nostaa melun?»
Fränzcheniä vapisutti, mutta päättävästi veti hän esiin veitsen, jonka
oli tuonut mukanaan, ja ojensi sen ääneti Dominiquelle.
Dominiquekin oli hetkisen vaiti, sitten kysyi hän: »Ja sinä? Ja isäsi?
Mitenkä teille käy?... Ei! Minä en voi, minä en saa paeta! He kostavat
teille! Oi, sinä et tunne heitä! He olisivat armahtaneet minua, jos
olisin suostunut olemaan heidän oppaanaan Sauvalin metsässä -- --. Mutta
minä en ole petturi!»
Fränzchen ei tähän vastannut muuta, kuin huohotti vain: »Sinun täytyy
paeta! Jos minua rakastat, niin älä tuhlaa silmänräpäystäkään!»
»Ja sinä, mitenkä sinulle käy?» kysyi Dominique yhä.
Hän lupasi mennä huoneeseensa. Kukaan ei voisi aavistaakkaan, että hän
oli auttanut hänen pakoaan.
»Mene, rakkaani», sanoi hän, syleillen Dominiquea hellästi, »mene, tee
minulle mieliksi, koska minä sitä _tahdon_!»
»Minä menen, koska se on sinun tahtosi. Mutta vanno minulle, että isäsi
tietää tämän, että hän on suostunut tähän».
»Kyllä», sanoi hän hiljaa, »isä lähetti minut».
Hän valehteli, sillä vain _yksi_ ajatus täytti hänen mielensä: Dominique
oli keinolla millä hyvänsä pelastettava. Aamu lähestyi jo, tuo hirveä
hetki, joka veisi hänet kuolemaan; sen vuoksi täytyi hänen kiiruhtaa...
Mitä sitten tapahtuisi, oli hänestä yhdentekevää; kohdatkoon onnettomuus
häntä jos kohtaa, kunhan vain Dominique oli pelastettu!
»Hyvä», sanoi Dominique, »sitten teen kuten tahdot».
Hän astui ikkunan luokse, avatakseen sen, silloin kuulivat he äkkiä
kauhukseen kolinaa. Ovi narahti, ja he luulivat sen seuraavassa
silmänräpäyksessä avautuvan. Peloissaan kuuntelivat he henkeään
pidättäen. Ovi narahti uudelleen, mutta se ei auennut.
Heiltä pääsi helpotuksen huokaus, se ei ollutkaan kiertopatrulli, minkä
heidän kuiskutuksensa oli kutsunut paikalle, niinkuin he olivat
pelänneet, vaan vahdissa oleva sotilas oli unissaan kääntynyt ympäri.
Pian alkoi oven takaa jälleen kuulua kuorsauksia.
Dominique ei tahtonut lähteä ennenkuin tiesi morsiamensa olevan varmassa
turvassa huoneessaan. Hän sulki hänet vielä kerran syliinsä, nosti hänet
sitten ulos ja auttoi tikapuille. Sitten heilautti hän itsensäkin ulos,
mutta jäi seisomaan paikalleen, kunnes Fränzchen onnellisesti oli
saapunut ylös ja pujahtanut sisään ikkunastaan.
Dominique katseli hänen jälkeensä, näki hänen kumartuvan ulos
ikkunastaan ja kuiskaavan hiljaa: »Jää hyvästi, rakkaani, jää hyvästi!»
Hän viipyi yhä ikkunan luona ja koetti seurata Dominiquea katseellaan;
yö oli yhä vielä pimeä, joen vastaiselta rannalta näki hän ainoastaan
pajupensaan häämöttävän, mutta sen alla olevaa vahtisotamiestä ei hän
erottanut. Hän kuuli murattien rasahtelevan Dominiquen jalkojen alla,
sitten vingahti myllynratas ja vihdoin ilmoitti hiljainen vedenloiske,
että Dominique oli löytänyt veneen. Silmänräpäys tämän jälkeen näkikin
hän sen mustan varjon tavoin kiitävän veden pinnalla. Silloin valtasi
pelko hänet uudelleen, ja joka hetki odotti hän kuulevansa vahdin
huudon. Hänen korvissaan humisi, hänestä tuntui, kun olisi hän kuullut
aseiden kalsketta ja kiireisiä, kaikuvia askeleita.
Mutta hetket kuluivat, ja kaikki pysyi rauhallisena ja äänettömänä.
Dominique oli varmaankin saavuttanut vastaisen rannan, sillä Fränzchen
ei enää nähnyt veneestä jälkeäkään. Silloin kaikui askeleita yön
hiljaisuudessa, kuului käheä huuto ja ruumiin kumahtava kaatuminen --
sitten oli kaikki hiljaa.
Fränzcheniä värisytti, hänestä tuntui, kuin olisi kuolema koskettanut
häntä jäisellä kädellään, ja kauhistuneena tuijotti hän pimeään yöhön.