II.

Fränzchenin hääpäivä oli tullut, mutta mikään iloinen juhlatunnelma ei

vallinnut Rocreusessa, pikemmin kaikkialla pelko ja kauhu, sillä

preussilaiset olivat lyöneet keisarin joukot ja lähenivät pikamarsseissa

niin nopeasti, että kylässä joka hetki voitiin odottaa heidän

ilmaantumistaan metsän reunasta.

Ennen päivän koittoa pelästytti ihmiset ylös huuto: »vihollinen tulee!»

ja naiset lankesivat polvilleen rukoillen ja valittaen, mutta

rohkeammat miehistä uskalsivat lähteä ulos vakoilemaan ja näkivät

silloin ilokseen, että ne olivatkin ranskalaisia.

Näiden päällikkö pyysi saada puhutella pormestaria, ja hänet vietiin

myllyyn.

Aurinko kohosi juuri täydessä loistossaan, niityt höyrysivät, mutta

metsien yläpuolella oli taivas kirkas ja säteilevä. Mutta kenenkään

huomio ei kiintynyt luonnon kauneuteen, sillä mielet täytti tuska ja

pelko. Miksi viipyi päällikkö myllyssä? »Syttyisikö täällä taistelu?»

kyselivät ihmiset toisiltaan ja katselivat huolissaan sotilaita.

Päällikkö oli myllärin seuraamana kiertänyt myllyn ympäri, soudattanut

itsensä veneellä joen toiselle rannalle, tarkastellut kiikarillaan

ympäristöä ja saanut isä Merlieriltä tarpeelliset tiedot. Sitten asetti

hän sotilaita puiden ja kivien taakse ja kuoppiin, ja pääjoukko asettui

myllyn pihamaalle.

Kun isä Merlier palasi, hyökkäsivät kaikki kyläläiset hänen kimppuunsa

kysymään: »Tuleeko täällä tosiaankin taistelu?»

Hän ei vastannut, nyökäytti vaan hitaasti päätään. Mutta tultuaan

myllyyn ja nähtyään Fränzchenin ja Dominiquen katseen jännitettynä

suuntautuvan häneen, otti hän piipun suustaan ja sanoi: »Lapsiraukat,

teidän vihkiäisistänne ei tänään tule mitään».

Dominique ei vastannut mitään, vaan katseli synkkänä ja jännityksissään

Gagnyn metsää kohden ikäänkuin olisi hän toivonut vihdoinkin saavansa

nähdä preussilaiset. Myöskin Fränzchen pysyi vaiti, hän oli kalpea ja

toimitti totisena emännän velvollisuuksiaan, pitäen huolta sotilaiden

tarpeista. Nämä olivat iloisia, hyväluontoisia poikia ja odottivat

ateriaansa, joka kiehui kattilassa pihalle viritetyn valkean päällä.

Päällikkö oli tällä välin tarkastellut myllyn asuinhuoneita, jotka

näyttivät häntä suuresti tyydyttävän.

»Tämähän on oikea linnoitus», sanoi hän leikkiä laskien isä Merlierille,

»luulenpa, että voimme puolustaa tätä aina iltaan saakka. Missähän nuo

ryövärit mahtavat viipyä? Niiden olisi jo aikaa sitten pitänyt olla

täällä».

Mylläri oli ääneti; hän arvasi edeltäpäin myllynsä kohtalon: tuhaksi ja

savuaviksi raunioiksi olisi hänen rauhallinen kotinsa pian muuttuva,

mutta hän ei valittanut, sillä mitä se olisi auttanut? Hän sanoi vaan:

»Kätkekää vene, ehkä tarvitsette sitä myöhemmin. Vesirattaan takana on

hyvä kätköpaikka».

Päällikkö nyökäytti hyväksyvästi päätään ja antoi käskyn. Hän oli

kaunis, neljäkymmenvuotias, jolla oli miellyttävät kasvonpiirteet.

Dominique ja Fränzchen näyttivät kiinnittävän hänen huomiotaan

puoleensa; etenkään ei hän kyllästynyt katselemaan Fränzcheniä ja

selitti avomielisesti tämän olevan viehättävän.

Dominiquen kanssa alotti hän keskustelun ja lausui ihmettelynsä, miksi

niin voimakas nuori mies ei ollut sotajoukossa.

»Olen ulkomaalainen», vastasi Dominique.

Päälliköstä ei tämä näyttänyt olevan mikään riittävä syy, hän heitti

Fränzcheniin pitkän katseen ja hymyili tarkottavasti. Dominique, jota

tämä hymy loukkasi, lisäsi: »Mutta kyllä minä ampua osaan; tapaan

omenaan viiden sadan askeleen päästä. Tuolla on pyssyni».

»Te tulette sitä ehkä vielä tarvitsemaan», vastasi päällikkö.

Fränzchen oli kuullut keskustelun ja lähestyi vapisten ja ikäänkuin

turvaa etsien sulhastaan, ja huolimatta vieraista tarttui Dominique

hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä innokkaasti. Päällikkö hymyili

jälleen, mutta ei sanonut mitään. Hän istuutui tuolille, käsivarret

ristissä, ja katseli miettiväisenä etäisyyteen.

Aurinko oli noussut korkeammalle ja paistoi polttavan kuumasti, vaikka

vasta oli kello 10 aamulla. Sotilaat istuivat aitan edessä ja söivät

äänettöminä soppaansa. Syvä hiljaisuus vallitsi ympärillä, kylästä ei

kuulunut ainoatakaan ääntä, sillä asukkaat olivat vetäytyneet

majoihinsa ja sulkeneet ikkunaluukut ja ovet. Ainoastaan yksinäinen,

ulosjäänyt koira ulvoi kylätiellä. Metsästä ja niityiltä, joita aurinko

paahtoi, kuului joitakuita ikäänkuin pidätettyjä ääniä, käki kukahti

toisinaan, sitten oli kaikki jälleen hiljaa, ikäänkuin olisi luontokin

pidättänyt henkeään.

Ja äkkiä, keskellä tätä syvää hiljaisuutta, kuului laukaus. Päällikkö

hypähti pystyyn, sotilaat jättivät ateriansa keskeneräiseksi ja

riensivät paikoilleen, hetkisessä oli mylly ylhäältä alas saakka

miehitetty. Päällikkö oli lähtenyt ulos kylätielle tähystelemään

vihollista; maisema lepäsi hänen edessään auringon hohteessa, mutta koko

ympäristö, niin kauvas kuin silmä kantoi, oli tyhjä ja hiljainen. Kuului

toinen laukaus, mutta ainoatakaan ihmistä ei ollut näkyvissä!

Käännyttyään ympäri, näki päällikkö Gagnyn kohdalla, kahden puun

välissä, kepeän savupilven, muuten ei mitään ollut huomattavissa.

»Ne lurjukset tiesivät meidän olevan täällä, ovat hiipineet metsän

kautta ja makaavat nyt puiden takana kätkössä», virkkoi päällikkö

kiukustuneena ja antoi myllyn taakse sijoitetuille sotilailleen käskyn

ampua. Kuulat vinkuivat ilmassa ja lensivät Morellen toiselle puolelle

maaliinsa osumatta.

Jokaisen pensaan, jokaisen puun takaa kuului laukauksia ja pöllähti

esiin savupilviä.

Tätä kesti noin parin tunnin ajan, päällikköä alkoi pitkästyttää ja hän

hyräili välinpitämättömästi erästä laulua. Fränzchen ja Dominique

seisoivat pihalla, silmäillen utelijaina alemman rintanojan ylitse. He

seurasivat erityisellä mielenkiinnolla erään nuoren sotilaan liikkeitä,

joka oli asettunut joen rannalle vanhan kumoon käännetyn veneen taakse.

Hän makasi vatsallaan maassa, laukasi ja liukui sitten vikkelästi

vieressään olevaan kuoppaan lataamaan kiväriään, ampuakseen uudelleen.

Hänen liikkeensä olivat niin tottuneet, sukkelat ja lystikkään näköiset,

että tuskin saattoi olla nauramatta häntä nähdessään.

Yht'äkkiä lienee mies saanut näkyviinsä jonkun preussilaisen pään,

sillä unohtaen kaiken varovaisuuden kohosi hän yhtäkkiä pystyyn ja

asetti kiväärin poskelleen; mutta ennenkuin hän vielä oli ennättänyt

laukaista, pääsi häneltä huudahdus ja hän vierähti kuoppaan. Poikaraukka

oli saanut luodin rintaansa. Hän oli ensimäinen kaatunut.

Väristen vetäytyi Fränzchen lähemmäs sulhastaan.

»Älkää viipykö täällä», sanoi päällikkö, »luodit lentävät jo tänne

saakka».

Samassa silmänräpäyksessä kuuluikin äkkinäinen rusahdus vanhasta

lehmuksesta, muuan oksa katkesi ja putosi maahan. Mutta kihlautuneet

eivät liikahtaneet, pelko näytti aivan kuin pidättävän heitä paikallaan,

sillä metsän reunasta oli äkkiä astunut esiin preussilainen sotilas,

levittänyt käsiään ja sitten syöksynyt maahan kuin salaman tapaamana.

Kiväärien pauke oli äkkiä tauonnut, mikään ei liikahtanutkaan, ja

molemmat kuolleet näyttivät nukkuvan auringon paisteessa. Hiljaisuus

vallitsi yltympäri; vain Morelle lauloi yksitoikkoista lauluaan.

Ihmeissään katsahti isä Merlier päällikköön, ikäänkuin kysyen, oliko jo

kaikki lopussa.

»Nyt tulee päärynnäkkö», sanoi päällikkö, »älkää jääkö tänne, se olisi

vaarallista».

Hän oli tuskin sanonut tämän, kun kuului voimakas yhteislaukaus. Vanhan

lehmuksen latva taittui, ja sen lehdet lentelivät kuin myrskyn ajamina

sinne tänne. Preussilaiset olivat tähdänneet liian korkealle, ja luodit

olivat onneksi lentäneet puuhun. Dominique veti Fränzchenin mukanaan

pois, ja isä, joka seurasi heitä, huusi: »Menkää kellariin, lapset,

siellä olette turvassa».

Mutta he eivät kuulleet, vaan menivät isoon saliin, missä noin tusina

sotilasta odotti suljettujen ikkunaluukkujen takana, tirkistellen ulos

rakosista.

Päällikkö oli huolimatta yhteislaukauksista jäänyt ulos. Hän piiloutui

seinän suojaan, mistä seurasi taistelun kulkua. Ulkona oleville

sotilaille oli annettu käsky pysyä piilossa, jottei vihollinen saisi

selville heidän lukumääräänsä, sillä heidän oli pysyminen paikoillaan ja

voittaminen aikaa. Kuitenkin täytyi heidän jättää asemansa, kun

vihollinen oli päässyt selville heidän piilopaikastaan. He peräytyivät

askel askeleelta ja kestivät noin tunnin verran. Silloin ilmoitti

kersantti päällikölle, että ulkona enää oli vain pari kolme miestä.

Päällikkö katsoi kelloaan ja sanoi: »Vasta puoli kolme -- -- -- meidän

täytyy kestää vielä neljä tuntia».

Hän antoi nyt käskyn sulkea pihalle johtavan portin ja olla valmiit

sitkeään vastarintaan. Koska vihollinen vielä oli joen toisella

rannalla, ei hyökkäys ollut aivan heti odotettavissa. Preussilaiset

tuskin yrittäisivät kahlaamalla päästä joen yli, eivätkä he luultavasti

myöskään tienneet, että parin kilometrin päässä ylempänä oli joen ylitse

johtava silta. Päällikkö antoi siis vain pienemmän osan miehiä vartioida

maantietä, kääntäen kaiken huomionsa metsän puolelle.

Luotisade oli jälleen tauonnut. Mylly oli jälleen kuin kuollut. Sieltä

ei näkynyt liikahdustakaan eikä kuulunut ainoatakaan ääntä. Silloin

näyttäytyivät preussilaiset metsän reunassa; he väijyivät puiden takana,

uskalsivatpa tulla kokonaan esille metsästä.

Muutamat myllyssä olevista sotilaista tähtäsivät jo, mutta päällikkö

huusi: »Ei, älkää vielä, antakaa heidän tulla lähemmäksi».

He lähestyivät, mutta tavattoman varovasti; tuo hiljainen, köynnösten

peittämä rakennus, mistä ei kuulunut hiiskahdustakaan, näytti pelottavan

heitä, mutta kuitenkin he lähestyivät. Vastapäätä olevalle niitylle oli

ennättänyt noin viisikymmentä miestä, kun päällikkö komensi:

»Laukaiskaa!»

Hirveä pauke vapisutti koko rakennusta, Fränzchen tukki tietämättään

korvansa ja vapisi koko ruumiiltaan. Kolme ranskalaista jäi kuolleena

paikalle, muut heittäytyivät pajupensaiden taakse. Ja nyt alkoi

piiritys. Yli tunnin ajan ammuttiin myllyä taukoomatta, rakennuksen

puuosat tulivat reikiä täyteen, mutta kivijalasta kilpistyivät luodit

takaisin ja putosivat loiskahtaen veteen. Vanhaa myllynratastakaan ei

säästetty, se vapisi ja ähkyi luotien käsissä. Vanhan myllärin sydän

vuoti verta; nyt se varmaankin kokonaan menisi pilalle, eivätkä mitkään

korjaukset enää auttaisi!

Ranskalaiset sotilaat säästivät laukauksiaan ja ampuivat vaan silloin,

kun voivat tähdätä. Päällikkö katsoi tavan takaa kelloaan -- voisiko hän

pitää asemaansa kylliksi kauvan?

Silloin lensi luoti, ikäänkuin vastaukseksi, sisään ikkunasta ja

tunkeutui kattoon.

»Kello on neljä, me kestämme tuskin», sanoi päällikkö. Ja jälleen

seurasi laukaus laukauksen jälkeen, vanha rakennus tuntui horjuvan

perustuksillaan. Eräästä ikkunasta putosi luukku alas jokeen, ja

päällikkö antoi heti tukkia aukon sänkypatjalla.

Dominique rukoili Fränzcheniä etsimään itselleen jonkun turvallisen

piilopaikan, mutta Fränzchen tahtoi jäädä hänen luokseen. Hän istui

suuren tammikaapin takana, joka suojeli häntä, mutta kun muuan kuula

tunkeutui kaappiin, asettui Dominique morsiamensa eteen, suojellakseen

häntä omalla ruumiillaan. Hänellä oli kiväärinsä kädessään, mutta ei

ollut vielä ampunut laukaustakaan.

»Olkaa varoillanne!» huusi päällikkö äkkiä. Metsästä oli äkkiä hyökännyt

esiin kokonainen lauma vihollisia, ja nyt alkoi hirveä ristituli myllyä

vastaan. Toinen ikkunanluukku putosi alas, ja aukosta lentäneet luodit

kaatoivat kaksi sotilasta; toinen kuoli heti -- ja koska hän oli

jaloissa, sysättiin hänet seinäviereen -- toinen vääntelehti tuskissaan

lattialla ja rukoili toisia tekemään lopun hänestä, mutta häntä ei

kukaan kuullut; luoteja satoi yhä edelleen avoimesta ikkunasta, ja

jokainen ajatteli vain omaa suojelustaan, etsien paikkaa, mistä

parhaiten turvattuna voisi vihollisen tuleen vastata.

Kolmanteen sotilaaseen sattui luoti, hän syöksyi maahan ääntä

päästämättä ja vain hirveä, tuijottava katse hänen silmissään ilmoitti,

että hän kärsi.

Fränzchen vapisi tuskasta ja kauhusta. Tahtomattaan oli hän hypähtänyt

paikaltaan ja kyyristynyt lattialle seinää vastaan, ollakseen vähemmän

vaarassa. Yltympärillä oli pirstautuneita huonekaluja,

käyttökelvottomiksi tulleita aseita, ja yhä lensi luoteja sisään.

»Kello on viisi», sanoi päällikkö, »kestäkää vielä hetkinen; -- luulen,

että he yrittävät tulla joen yli».

Ja hän käski tukkimaan aukon parhaan mukaan sänkypatjoilla.

Äkkiä huudahti Fränzchen: takaisin kimmahtanut luoti oli hiipaissut

häntä otsaan, ja muutamia veripisaroita pursusi esiin haavasta.

Dominique katsahti häneen, sitten riensi hän kiiruusti ikkunan luo ja

ampui ensimäisen laukauksensa. Kiinnittämättä enää huomiotaan siihen,

mitä hänen ympärillään tapahtui, ampui hän yhä laukauksen toisensa

jälkeen, ainoastaan silloin tällöin katsahtaen Fränzcheniin. Hän tähtäsi

tarkasti.

Preussilaiset yrittivät todellakin mennä Morellen ylitse, mutta tuskin

oli joku heistä tullut näkyviin poppelien ja pajupensaiden takaa, kun

hänet samassa kaatoi Dominiquen tarkasta kädestä lähtenyt luoti.

Päällikkö katseli ihaillen tätä näytelmää, hän onnitteli Dominiquea

mestarillisesta ampumisesta ja sanoi toivovansa, että hänellä olisi

ollut useampia sellaisia ampujia.

Mutta Dominique tuskin kuuli häntä, hän ampui yhä; hänen olkapäähänsä

osui luoti, toinen sattui hänen käsivarteensa, mutta hän ei huolinut

siitä, vaan ampui yhä herkeämättä.

Patjat, joilla ikkuna-aukot olivat tukitut, riippuivat siekaleina, ja

luodit tunkeutuivat esteettömästi sisään. Vielä kaksi sotilasta kaatui,

rakennus huojui perustuksillaan ja uhkasi joka hetki kaatua, asema ei

enää ollut puolustettavissa, ja kuitenkin kehotti yhä päällikkö:

»Kestäkää vielä, kestäkää vielä puolituntinen!»

Hän oli luvannut päällystölle pidättää vihollista iltaan asti, eikä

olisi mistään hinnasta ennen määrättyä hetkeä peräytynyt askeltakaan.

Vaikka hän jo laski minuutteja, ei hän kuitenkaan kadottanut

levollisuuttaan ja hymyili rohkaisevasti Fränzchenille. Kun jälleen

kaatui sotilas, tarttui hän tämän pyssyyn ja alkoi itse ampua.

Morellen vastaisella rannalla näyttäytyivät preussilaiset nyt isona

joukkona, eikä ollut epäilystäkään enää, etteivät he pian olisi päässeet

joen yli. Myllynsalissa ei enää ollut jälellä kuin neljä sotilasta,

mutta päällikkö ei tahtonut heittää asemaansa.

Silloin syöksyi kersantti sisään ilmoittaen, että preussilaisia oli

ilmestynyt maantielle: »He ovat varmaankin löytäneet sillan ja

hyökkäävät meidän kimppuumme takaa päin».

Päällikkö katsoi jälleen kelloaan: »Vielä viisi minuuttia», sanoi hän,

»viidessä minuutissa eivät he voi ehtiä tänne».

Vihdoinkin, täsmälleen kello kuusi, suostui hän peräytymiseen.

Sotilaat vetäytyivät pois takaportista, joka johti ahtaalle kujalle;

heidän onnistui pujahtaa huomaamatta kylän lävitse ja saapua Sauvalin

metsään.

Ennen lähtöään lausui päällikkö isä Merlierille kohteliaat jäähyväiset

ja pyysi tältä anteeksi. »Älkää olko huolissanne», lisäsi hän, »me

tulemme takasin».

Dominique oli yksinään jäänyt saliin, hän ei tiennyt, että ranskalaiset

olivat peräytyneet, hän vaan yhä ampui, puolustaakseen morsiantaan.

Äkkiä kuului kovaa melua ja huutoja; preussilaiset olivat tunkeutuneet

pihalle, ja Dominique vaan yhä ampui ja ampui. Viimeinen luoti oli juuri

lähtenyt hänen kivääristään, kun viholliset hänet ympäröivät, tarttuivat

häneen, temmaten vielä savuavan aseen hänen kädestään ja julmistuneina

ollen, aikoivat suoraa päätä ottaa hänet hengiltä. Fränzchen oli

syöksynyt esiin, väännellen käsiään ja rukoillen armoa.

Silloin saapui huoneeseen upseeri, antoi tuoda vangin luokseen, ja

vaihdettuaan muutamia sanoja saksaksi sotilaittensa kanssa, kääntyi

Dominiqueen päin, ja virkkoi lyhyesti, sujuvalla ranskankielellä:

»Kahden tunnin päästä teidät ammutaan».