I.

Rocreusen myllyllä oli kieltämättä kaunein asema koko kylässä. Paikka

itsessään oli vähäpätöinen, puoleksi rapistuneita taloja kylätien kahden

puolen; mutta mylly seisoi maantien mutkassa, Morellejoen rannalla, ja

sieltä oli erinomainen näköala yli koko laakson kaunisten niittyjen,

mehuisten laidunten ja hedelmällisten peltojen.

Koko Lothringissa ei ole ihastuttavampaa sopukkaa. Satavuotiset metsät

ympäröivät viheriän meren lailla laajaa tasankoa, jonka lävitse

Morelle-joki kiemuroi hopeanhohtoisena sohisten.

Joki saa alkunsa Gagnyn metsästä ja tuo kuumina kesäpäivinä mukanaan

virkistävää viileyttä. Lukuisat puroset, jotka samoin saavat alkunsa

metsästä sammaltuneiden kivien alta, syöksyvät metsärinteitä alas ja

yhdistävät kylmät vetensä Morelleen. Kuten lumotussa puutarhassa

kohisevat ja laulavat kristallikirkkaat purot hopeanheleällä äänellä,

peittäen pauhuunsa peippojen ja rastaitten äänekkään laulun.

Vedet kostuttavat ja hedelmöittävät koko laakson, ja rehevinä kasvavat

maassa ruohot ja yrtit. Ikivanhat, mahtavat kastaniat levittävät

ympärilleen vilpoista varjoa, pitkät poppelit reunustavat niittyjä, ja

keskellä kulkee kaksoisrivinä plataanikäytävä aina Gagnyn

linnanraunioille saakka.

Sievänä ja viehättävänä sijaitsee isä Merlierin mylly tässä viheriässä

ympäristössä. Se on vanhanaikainen, kummallisennäköinen rakennus ja on

paalurakennusten tavoin puoliksi vedessä. Morelle, joka kohisten syöksyy

korkean sulun ylitse vanhaan myllynrattaaseen niin että se veden painon

alla huokaa ja valittaa, levenee talon edustalla peilikirkkaaksi

suvannoksi, missä kalat pitävät telmettään.

Vene keinuu ankkuroituna pienessä valkamassa, jonne talosta johtaa

laudoista tehty tie. Rakennuksen ensimäistä kerrosta ympäröi rehevä

muratti- ja köynnöspeite, ja köynnöskasvit kohoavat aina päätyyn saakka,

kiipeävät katolle, missä ne liehuvat kuten viehkeät aallottaren hiukset.

Isä Merlier rakasti vanhaa taloaan, joka näytti näin viehättävältä ja

romanttiselta, eikä tahtonut tietääkään korjauksista ja muutoksista,

joita useat naapureista kehottivat häntä tekemään; hän rakasti vanhaa

myllynratasta, joka oli tehnyt työtä hänen kanssaan hänen nuoruudestaan

asti, tietämättä hetkenkään levosta, ja hänen kanssaan tullut vanhaksi.

»Ratashan ei kelpaa enää mihinkään, se on jo aivan pilalla», sanoivat

ihmiset ja neuvoivat häntä hankkimaan uuden. Mutta vanha mylläri ravisti

päätään, vanha ratas oli hänen uskollinen ystävänsä, josta hän ei

tahtonut erota. Ja kun se meni rikki, paranteli ja paikkaili hän sitä

kärsivällisesti kaikella, mitä käsiin sattui: vanhoilla

tynnörinlaudoilla, ruosteisilla rautapaloilla, tinalla, niin että vanha,

sammalen peittämä ratas lopulta näytti lystikkään kirjavalta, etenkin

silloin kun valkea vaahto kuohui sen ylitse. Kylätien puoleinen osa

rakennusta näytti jokapäiväisemmältä; siinä ei ollut esiinpistäviä

torneja tai kuisteja, vaan kaikki oli sileää ja tasaista. Tätä sivustaa

antoi mylläri toisinaan valkaista kalkilla, ja juuri äskettäin oli se

uudesta maalattu, niin että se auringonpaisteessa hohti häikäisevänä

kuin jäätikön pinta. Ja tänä päivänä näytti mylly vielä tavallistakin

iloisemmalta, jopa juhlalliselta, sillä tänään siellä vietettäisiin

iloista juhlaa: myllärin ainoan tyttären kihlajaisia.

Isä Merlieriä piti koko kylä suuressa arvossa; jo kaksikymmentä vuotta

oli hän ollut pormestarina, ja häntä kunnioitettiin yleisesti hänen

suuren rikkautensa tähden, minkä hän oli rehellisesti ansainnut kättensä

työllä. Naimisiin mennessään ei hän tuonut vaimolleen, joka oli perinyt

vanhan myllyn isältään, muuta kuin kaksi voimakasta kättä. Nyt oli hän

rikas mies ja olisi kyllä voinut saada levon itselleen ja vanhalle

myllynrattaalleen, mutta huolimatta korkeasta ijästään tunsi hän itsensä

terveeksi ja reippaaksi, eikä olisi voinut sietää joutilasta elämää; hän

teki yhä työtä, ja työ se oli, joka hänet terveenä ja reippaana pitikin.

Isä Merlier oli suurikasvuinen, kaunis vanhus, jolla oli hiljaiset,

totiset kasvonpiirteet. Hän ei nauranut milloinkaan, mutta luonnostaan

oli hän iloinen. Hän näytti aina arvokkaalta, mutta etenkin vihkijäisiä

toimittaessaan, ja tästä syystä pitivät kyläläiset hänestä aivan yhtä

suuresti, kuin hänen rikkautensakin vuoksi, eivätkä lainkaan halunneet

itselleen toista pormestaria.

Hänen vaimonsa oli kuollut ja oli jättänyt hänelle yhden ainoan lapsen,

hänen tyttärensä Fränzchenin.

Pienokainen oli aina ollut heikko ja kivuloinen, ja ihmiset eivät

osanneet kylliksi ihmetellä, mitenkä isä ja äiti Merlier, jotka molemmat

olivat niin terveet ja voimakkaat, olivat voineet saada tällaisen heikon

lapsen; mutta viidentoista vuotiaasta alkoi Fränzchen nähtävästi tulla

terveemmäksi ja oli nyt kahdeksantoistiaana kehittynyt kukoistavaksi

neitoseksi. Hänellä oli ruusuiset kasvot, hehkuvat, tummat silmät ja

punainen hymyilevä suu. Hän nauroi ilahuttaakseen muita, mutta

luonnostaan oli hän vakava, sillä isän äänettömyys oli hänet aikaiseen

kypsyttänyt ja tehnyt hänet hiljaiseksi ja miettiväiseksi.

Luonnollisesti liehuivat kaikki kylän nuoret miehet hänen kauneutensa ja

rikkautensa vuoksi hänen ympärillään, ja hämmästys olikin yleinen, kun

tyttö valitsi vieraan, ulkomaalaisen, jota vielä sitäpaitsi pidettiin

varattomana ja laiskana; ainoastaan tytöt olivat salaa Fränzchenin

kanssa samaa mieltä, vieläpä häntä hiukan kadehtivatkin, sillä heidän

täytyi tunnustaa, ettei kolmen peninkulman alalla löytynyt ainoatakaan

kauniimpaa poikaa, kuin Dominique Peuquer.

Hän oli muutamia vuosia sitten muuttanut tänne Belgiasta, ottaakseen

haltuunsa vanhan setänsä jälkeen jättämän pienen perintötalon, joka

sijaitsi metsän reunassa aivan myllyä vastapäätä.

Hän sanoi aikovansa myydä sen ja sitten jälleen palata kotiseudulleen,

mutta kaunis ympäristö varmaankin viehätti häntä, sillä hän jäi

paikalleen. Hän muokkaili pienoista peltoaan, viljeli kaaliaan ja eleli

huoletonna muista ihmisistä välittämättä. Mutta ihmiset puolestaan

sitäkin enemmän välittivät hänestä, sillä he eivät voineet käsittää,

mistä hän eli, ja kun hänellä alinomaa oli kalastusvehkeet ja kivääri

mukanaan, alettiin häntä pitää salametsästäjänä, ja metsänvartijoilla

oli paljon puuhaa häntä väijyessään; heidän kerrottiin jo pari kertaa

olleen saamaisillaan hänet kiinni, mutta paha kyllä, ainoastaan

saamaisillaan! Näin tuli hän pahaan maineeseen ja hänen mökkinsä, joka

oli metsässä aivan puiden kätkössä, samoin, sillä -- »jotain

salaperäistä siellä oli joka tapauksessa», arvelivat vanhat naiset, eikä

paljoa puuttunut, etteivät he pitäneet Dominiquea ryövärinä. Talonpojat

kutsuivat häntä laiskuriksi ja vetelykseksi, koska hän alinomaa makasi

nurmikolla avaruuteen tähystellen, sen sijaan että olisi tehnyt työtä.

Mutta nuoret tytöt olivat oikeassa, kaunis oli Dominique; hän oli pitkä

ja solakka kuin poppeli, hänellä oli kullankeltaiset hiukset ja parta,

ja siniset, hymyilevät lapsen silmät; niin ettei oikeastaan ollut

kovinkaan ihmeellistä, että Fränzchen eräänä päivänä selitti isälleen:

»hän tai ei ketään!»

Isää tuo tieto kohtasi kuin salamanisku; tapansa mukaan ei hän tosin

sanonut mitään, näytti vaan totiselta kuin muulloinkin, mutta sisäisen

ilon hohde hänen silmistään oli kadonnut. Sen jälkeen ei Fränzchenkään

enää nauranut, ja kokonaisen viikon he näin uhmasivat toisiaan. Isä

Merlier ei saattanut käsittää, missä ja milloin tuon Dominiquelurjuksen

oli onnistunut hänen tyttärensä lumota, kun ei hän koskaan edes ollut

myllyssä käynytkään. Hän asettui väijyksiin ja huomasi Dominiquen

makaavan heinikossa Morellen toisella rannalla, missä hän oli

nukkuvinaan; mutta Fränzchen oli huoneessaan, jonka ikkunasta hän aivan

hyvin saattoi nähdä Dominiquen.

Nyt ymmärsi isä, että he molemmat olivat rakastuneet toisiaan

katsellessaan ja lähetelleet myllynrattaan ylitse toisilleen lemmen

silmäyksiä!

Toinen viikko kului; isä Merlier ei edelleen virkkanut sanaakaan, ja

Fränzchen kävi yhä totisemmaksi. Silloin oli isä eräänä aamuna lähtenyt

ulos, ja takasin tullessaan toi hän Dominiquen mukanaan. Fränzchen, joka

parhaillaan kattoi pöytää, ei näyttänyt vähääkään hämmästyneeltä eikä

virkkanut sanaakaan, mutta entinen hymy ilmestyi hänen suupieliinsä ja

kuopat hänen punaisilla poskillaan tulivat jälleen näkyviin.

Mikä oli saanut isän mielen muuttumaan, sitä ei koskaan saatu tietää, se

vaan tiettiin, että hän oli käynyt Dominiquen luona tämän kotona ja

pitemmän aikaa keskustellut hänen kanssaan. Vanhus lienee löytänyt

hänessä sen, jota etsi, sillä tästä lähin kohteli hän Dominiquea kuten

omaa poikaansa.

Koko Rocreuse oli ihmeissään, eikä voinut jättää jauhamatta sitä

kysymystä, miksi mylläri oli antanut ainoan tyttärensä niin mitättömälle

miehelle; ehkä hän muisti omaa naimistaan -- eihän hänelläkään ollut

pennin pyöryläistä taskussaan, mikä seikka ei kuitenkaan ollut estänyt

häntä olemasta vaimolleen hyvä puoliso.

Dominique puolestaan osoitti, ettei hän lainkaan ollut sellainen

laiskuri ja tyhjäntoimittaja, jona häntä pidettiin: myllärin renki oli

otettu sotaväkeen, ja silloin ei Dominique pyytänytkään isä Merlieriä

uutta renkiä hankkimaan, vaan sen sijaan uskomaan työn hänen huostaansa.

Ja nyt hän näytti, mihinkä hän pystyi, sillä hän teki työtä kolmen

edestä sellaisella innolla ja ilolla, että oli hupainen häntä katsella.

Isä Merlier iloitsi itsekseen; niin, rakkaus on hyvä opettaja, se antaa

voimia ja rohkeutta, se saa ihmeitä aikaan!

Fränzchen ja Dominique rakastivat toisiaan syvästi; he eivät ilmaisseet

sitä sanoin, mutta se kuvastui koko heidän olennostaan ja hohti heidän

silmistään.

Isä ei maininnut mitään häistä, eivätkä rakastavaiset tehneet mitään

kysymyksiä; he olivat onnellisia saadessaan olla toistensa lähellä ja

odottivat kärsivällisesti isän päätöstä.

Vihdoin antoi hän eräänä sunnuntaina kattaa juhlapöydän puutarhaan

suuren lehmuksen alle ja kutsui ystävänsä luokseen.

Kun kaikki olivat koolla, ja lasit kilisivät iloisesti, nousi isä

Merlier lasi kädessä seisomaan ja sanoi: »Rakkaat ystävät, minä ilmoitan

teille, että kuukauden kuluttua tästä päivästä vietetään tyttäreni

Fränzchenin ja tämän kelpo nuorukaisen» -- hän viittasi Dominiqueen --

»häitä».

Lasit kilisivät nuoren parin onneksi. Kihlautuneet seisoivat siinä

hämillään, onnellisina ja sanattomina. Silloin sanoi isä: »Dominique,

anna toki Fränzchenille morsiussuudelma».

Silloin suutelivat he toisiaan punastuen, ja koko seura taputti käsiään

nauraen ja joi uudelleen nuorten maljan.

Vieraat istuivat kauvan pöydässä jutellen. Dominique ja Fränzchen

pitivät toisiaan kädestä, eivätkä puhuneet mitään; he nähtävästi tuskin

kuulivat, mistä oli puhe.

Keskusteltiin sodasta, joka juuri oli puhjennut, ja nuorista miehistä,

jotka jo kaikki olivat lähteneet armeijaan.

»Onneksi on Dominique ulkomaalainen, niin ettei hänen tarvitse mennä

mukaan», sanoi isä Merlier huolettomasti, »ja jos preussilaiset maahan

tulisivat, niin silloin on hän kyllä puolustava vaimoaan!»

Ajatus, että preussilaiset tulisivat maahan, tuntui kaikista

naurettavalta, ja he laskivat leikkiä siitä, mitenkä preussilaiset

lähetettäisiin kotia, kun ensin oli heidän selkänahkansa pehmitetty.

Kihlautuneet eivät olleet mitään kuulleet; he istuivat käsi kädessä,

katse kaukaisuuteen suunnattuna.

Se oli ihana kesäinen yö. Kuten lapsi äidin helmassa lepäsi laakso

varjojen peitossa; Morelle-joki lauloi hiljaista kehtolauluaan, puut

kuiskivat hiljaa unissaan, vanha myllynratas käännähti kitisten,

talonkukko havahtui ja alkoi kiekua: hyvää huomenta, mutta huomasi

sitten erehtyneensä, painoi päänsä jälleen siiven alle ja nukahti

uudelleen. Hyväillen puhaltaa vieno tuulenhenki vuorilta, ja syvä,

keskeymätön rauha vallitsee koko tässä onnellisessa sopukassa.