Loppuolostani seminaarin kolmannella luokalla ei ole paljon muuta
sanottavaa kuin että hyvä myötäonni seurasi minua koko sen vuoden ajan.
Syyslukukauden olin siellä yksinäni, puolisoni ollessa kotiseudullaan.
Sen lukukauden ajalla sain avio-elämäni hedelmänä esikoisen, sievän ja
terveen pojan, jonka ristiäisissä sain laitoksen johtajan luvalla
käydä, vaan en sen enempää häntä nähnyt ennenkuin joululuvalle
mentyäni.
Kun semmoinen erillään asuminen tuntui ikävälle ja häiritsi mielen
levollisuutta, päätin tuoda kevätlukukaudeksi Jyväskylään perheenikin.
Kevätlukukausi kului sitten yhdessä asuen hupaisesti ahkeran työni
ohessa. Keväällä tutkintojen jälestä julistettiin minut muiden muassa
opettajakokelaaksi. Kestetyt vaivat ja vastukset olivat silloin
unohtuneet, ja ilo sekä ihmettely täytti sydämeni. Sillä hetkellä
kaikuivat mielessäni ne sanat, jotka noin kuusi vuotta takaperin olivat
minua rohkaisseet, kun ensi kerran kouluun lähtöäni tuumailin ja
aikeeni toteutuminen näytti miltei mahdottomalle: "Jumalalle ei ole
yhtään asiata mahdotonta." Mistä olivat oikeastaan varat tulleet,
joilla kävin kolme vuotta noin tuhannen markan kulutuksella koulua
seminaarissa? Velaksiko? Ei suinkaan, sillä velkaa ei ollut karttunut
muuta kuin joku sata markkaa, huomioon ottaen ne raha-annot, mitkä
kotiani lähetin väliaikaisena opettajana ollessani, ja että kustansin
veljeni kansakoulussa. Katsoen siihen tavattomaan köyhyyteen, jonka
vallitessa koulunkäyntini alotin, siihen asemaan, jossa olin
opettajakokelaaksi päästyäni, täytyy minun, huolimatta kaikista
luonnollisista keinoista, joista olen kertonut, kuitenkin lapsellisella
yksinkertaisuudella vastata: Varat ovat tulleet ylhäältä taivaalliselta
Isältä.
Kokelasvuosi oli vielä oltava seminaarissa. Varoja ei ollut sen vuoden
ajaksi enää yhtään säästössä. Se vähän huolestutti, vaan ei kumminkaan
saattanut epäilystä aikaan. Olin vaan varma siitä, että jokin taas
neuvoksi tulee. Niin kävikin. Lankomieheni sattui syksypuoleen myymään
talonsa, josta sai rahoja, ja lainasi minulle sen, minkä tarvitsin.
Syyslukukauden alussa menin taas vaimoni ja pikku poikani kanssa
Jyväskylään alkamaan opettajakokelaana oloani. Ensimäinen lukukausi oli
erittäin hupainen; vaihteleva työ ja jotensakin runsas vapaus tekivät
tykkänään uuden kaltaiseksi seminaarissa olon. Joululuvan ajalla oli
opettajan paikka haettavana T:lla. Sinne panin hakemukseni, ja
haku-ajan loputtua sain kutsumuksen tulla tulevana syksynä virkaan.
Siihen asti oli väli-aikainen opettaja hoitava sitä. Suuri oli yhteinen
iloni vaimoni kanssa, kun toimeentulomme oli jo täydellisesti ta'attu.
Olimmekin yhdessä paljon kärsineet, ei siis kumma, jos nyt yhdessä
iloitsimme hankkeittemme onnistumisesta, vaikka vielä kevätlukukausi
seminaarissa pidätti meitä uudesta asemastamme. Vaan vieläkin piti yksi
merkillinen ja samalla hyvin surullinen seikka tapahtua, ennenkuin
kansakoulun opettajaksi pääsin.
Kului muutamia viikkoja, jolla ajalla vaimoni oli tavallista
ilomielisempi, ja raskaana kun oli, joutui hänen aikansa käydä
lapsivuoteelle. Ensimältä näytti kaikki käyvän jotenkin hyvin, vaan
sitten noin kahden vuorokauden perästä sai hän jälkitaudin, jolle ei
kätilö eikä lääkäri voineet mitään. Taudin lopetti ainoasti kuolema
kuuden vuorokauden perästä. Äsken maailmaan tullut pienokainen jäi
äidittä, jäi vaimoaan katkerasti surevan isänsä haltuun. Se oli ankara
isku minulle. Silloin lukuisain sydämet heltyivät kanssani, saatuansa
tietää kovan kohtaloni. Niinpä seminaarin johtajakin, vaikka muutoin
tyly mies, säälivästä rakkaudesta toimitti opettajakunnan keskuudessa
hyväkseni rahankeruun, joka tuotti 112 markan suuruisen summan. Hyvälle
tuntui minusta semmoinen osanotto suruni katkerimmillaan ollessa.
Samalla antoi johtaja minulle luvan olla kaksi viikkoa vapaana
oppilaitoksen toimista. Luoja näki hyväksi korjata myös pienen
orpolapseni luoksensa 9 vuorokauden vanhana. Vanhin lapseni, joka oli
l-1/2 vuoden vanha, jäi ainoaksi ilokseni. Lapsellisessa viattomassa
ilossaan häiriytymättä katseli hän, kun äitinsä ja pikkuveikkonsa arkut
nostettiin ruumisvaunuihin ja vietiin ikuiseen kätköönsä. Minun tilani
ei ollut samanlainen. Kova suru mursi mieleni siihen määrään, että
tuntui juuri kuin olisin ollut tuonelan porstuassa.
Hautaamisen jälkeen kului joitakuita päiviä, jolla ajalla selvittelin
kaupungin moniin kassoihin vainaajain kuolinmaksut. Suruni alkoi
lieventyä, vaan sen perästä tunsin taas olevani paljoa lähempänä
Jumalaa kuin ennen. Häneen luottaen ryhdyin taas koulutoimiini ja
kaikkein kummastukseksi onnistuinkin niissä niin, että keväällä
tutkinnoissa sain jotenkin hyvän päästötodistuksen. Siten oli siis
oppiaikani päättynyt ja uusi, täyden miehuuden aika oli elämässäni
alkava.