Kesän ajalla virkistin itseäni matkustelemisella, kunnes Elokuun
lopulla saavuin opettajapaikkaani T:lle, johon kutsumisestani edellä
mainitsin.
Kuusi vuotta takaperin olin käynyt T:llä ja olin ollut viikkokauden
kirjoja sitomassa samalla kansakoululla, johon nyt saavuin opettajaksi.
Tuntemattoman "sällin" hoidosta ei pidetty lukua, vaan sain maata
kyökissä höyläpenkillä, laukku pääni alla ja palttoo peitteenä. Vieläpä
sain opettajan vaimolta monia toriakin siitä, kun kyökkiin tuli työtä
tehdessäni roskaa. Saavuttuani kuuden vuoden perästä opettajana samaan
paikkaan, tuntui hyvin omituiselta. Useasti kävin siellä ollessani
kyökissä istumassa, ajatellen elämän muuttuvaisuutta.
Kaksi vuotta olin T:llä opettajana. Elämän taistelua ei tosin
sielläkään puuttunut, vaan työni kumminkin tuntui rakkaalta ja
viihdyinkin oppilaitteni joukossa juuri kuin erityisessä
pikkumaailmassa; unhotin heidän kanssaan työskennellessä kaikki
entisetkin kärsimykset, joiden muisto vielä olisi voinut tuottaa
katkeruutta.
Oltuani puolitoista vuotta leskenä, löysin uuden elämän kumppalin L:n
meijerikoululta. Hänen kanssaan avioelämää viettäessäni saan tasan
jakaa tulevat elämäni kohtalot. Nyt olen toisessa paikassa
työskentelemässä noin 60 oppilaan kanssa. Vointini on nykyään
kiitettävän hyvä. Opetustoimeni on menestynyt hyvin. Paikkakuntalaisten
suosio ja rakkaus on kiintynyt puoleeni. Opettajavirkani ohessa olen
saanut useita muita tuottavia toimia. Kaksi tervettä, sievää lasta
leikkii iloisen kissan kanssa ympärilläni joutohetkinäni ja kolmas
lapsi hymyilee kehdossa.
Vanhempani elävät vielä ja ovat usein viettäneet tyytyväisiä hetkiä
luonani. On siis kaikinpuolinen myötä-onni viime aikoina elämääni
seurannut. Sitä olen tarvinnutkin kärsimysten sortaman elämäni
virvoitukseksi. Nyt on minulla syytä Saarijärven Paavon tavalla lausua
vaimoni kanssa hartaasti:
"Vaikka kokee, eipä hylkää Herra."