K:n kaupunkiin tultuani toimitin, kuten olin päättänytkin,
hakemuskirjani postiin. Eräs armelias herra oli minulle avullisena sekä
neuvoillaan siinä toimessani että myös lahjoittamalla puolipitoiset
saappaat, nähdessään minun niitä tarvitsevan. Myöskin eräs toinen herra
auttoi minua 15 markan rahalahjalla. Nämät asiat tahdon kiitollisuuteni
osoitteena heidän kunniakseen mainita.
Hakemuskirjojeni johdosta vastausta odotellessani tein matkustuksen
kirjansitojantointa harjoittaakseni N:ssä. Siellä sain sitä työtä
ainoasti sen verran, että ruokani ansaitsin. Kävin vielä toisessakin
paikkakunnassa olevassa pari viikkoa saman työn tekiänä. Sitte jo
saapui kutsumus-kirje seminaarista. Vaan sinne menoni tuntui aivan
toivottomalle, ollessani köyhyyden kovissa kahleissa. Oli useasti
oikein paha omatunto siitä, että luulin Jumalaa kiusaavani noilla
hankkeillani, jotka näyttivät olevan järjellisyyttä vailla. Useasti
tuskastuinkin jo moisiin tuumiini ja päätin vihdoin ne tykkänään
hyljätä, luullessani niiden olevan Jumalan tahtoa vastaan, kosk'ei Hän
näyttänyt osottavan niille ensinkään myötävaikutustaan. Sen sijaan tein
päätöksen lähteä piankin Karjalaan kirjansitojaksi ja oleskella siellä
joku vuosi. Jos siellä näyttäisi työni hyvin menestyvän ja tuottavan
rahasäästöä, niin laittaisin johonkin pikkukaupunkiin työtoimeni
keskuksen. Muutoin olin niin kahden vaiheella elämästäni, ett'en
tarkimmastikaan miettimällä tahtonut saada selville, mitä piti tehdä.
Päätin kumminkin lähteä jo huomispäivänä matkalle Karjalaan ja jättää
seminaari-puuhat tykkänään siksensä. Vaan sen päätökseni johdosta sain
semmoisen levottomuuden ett'ei tullut yöllä unikaan silmiini, mutta
aina nukkumaan ruvetessani tunsin ikäänkuin jonkun nykäisevän ja äänen
kuiskaavan: "pois seminaarin." Aamulla noustuani oli minulla horjumaton
päätös siitä, että seminaariin oli mentävä.
Koska silloin ei ollut enää pääsötutkintoon aikaa muuta kuin pari
Viikkoa, läksin astuskelemaan Jyväskylää kohden pienoisen matkalaukkuni
kanssa, jossa oli omaisuuteni. Rahaa oli kukkarossani neljä markkaa.
Sillä tavalla antauduin melkein kuin väkisin pakotettuna toteuttamaan
paljon vaivoja ja varoja kysyvää suunnitelmaani vakinaisen toiminnon
saavuttamiseksi.
Tultuani liki Jyväskylää, L:n kirkolle, tiedustelin siellä pappilasta
kirjansitomistyötä, koska oli aikaa vielä viikkokausi jälellä. Sitä
sainkin ja tein kolme päivää työtä, josta sain rahaa muutamia markkoja
lähteissäni. Sitte pitkitin matkaani Jyväskylään. Kuljettuani jonkun
virstan, ajatellen matkani tarkoitusta, tuli silloin tarkemmin kuin
ennen huomiooni halpa ja kulunut pukuni, joka ei voinut käydä laatuun
tulevassa asemassani, eikä ollut varaa muuttaa toisia. Varsinkin
housuni olivat hävettävän huonot. Tuumailin yhtä ja toista keinoa
saadakseni pukuni paranemaan, vaan se tuntui turhalle, sillä aika oli
jo niin täperällä, ett'en voinut enää kaivaa -- työlläni ansaita -- ja
häpesin kerjätä. Vaan "hätä keinon keksii." Ilma kun oli kaunis, menin
tiepuoleen kauniisen koivikkoon metsässä suuren kiven varjoon liki
järveä. Siihen istahdin ja rupesin tarkemmin housujani tutkimaan, jonka
johdosta huomasin niiden olevan vielä sisäpuolelta uuden näköiset.
Arvelematta päätin ruveta niitä kääntämään, joka työ kävi hyvin päinsä
metsässäkin, kun oli mukanani kirjansitomistyön varalla lankaa ynnä
puukko ja neula, joilla saatoin, entiset ompeleet ratkottuani, ryhtyä
parannustyöhön. Sitä ennen pesin nuttuni järvessä ja levitin kuivamaan
puun oksille siksi aikaa kuin "räätäli talossa viipyi." Sitte
ompelutyöhön. Kun olin ensi kertaa sellaisessa työssä, en tohtinut
purkaa muuta kuin yhden sauman kerrallaan, koska pelkäsin ett'en saisi
kappaleita paikallensa, jos olisin yhdellä kertaa ne kaikki levälleen
purkanut. Saatuani ensin yhden sauman paikoillensa ommelluksi,
kiiruhdin purkamaan toista, ja erilleen saatuani ompelin senkin kiinni
samoin kuin ensimäisenkin. Niin jatkoin työtäni sauma sauman perästä,
kunnes vihdoin suureksi mielihyväkseni housut olivat uudelleen koossa.
Aurinko paistoi jo luoteelta ja jotenkin alhaalta, kun näiden
omituisien työhetkien jälestä, aivan tyytyväisenä korjaantuneesen
pukuuni, lähdin astuskelemaan Jyväskylää kohden.
Ehdittyäni jo niin lähelle kaupunkia, ett'ei ollut enää muuta kuin
puolen peninkulman matka kuljettavana, saavutti minut eräs kaupunkiin
matkustava hevosmies ja tarjoutui viemään viidestäkolmatta pennistä
kanssansa kaupunkiin. Siihen suostuin ja sain siis kyydillä ajaa
loppumatkan kaupunkiin, jonka ikkunoista iltaruskon hohde kimalteli.
Omituiset olivat tunteeni; ajattelin monivaiheista elämääni ja nykyisiä
suuria aikeitani. Kun olimme tulliportista ajaneet sisälle, ajattelin:
"saa nähdä, mahtanenko todellakin täällä tulla viipymäänkin!"
Kaupungissa sain yöpaikan eräässä matalassa majassa, jossa oleskelin
muutamia päiviä tutkintoja odotellessani sekä myös tutkintojen ajan.
Aivan kykenemätön olen selittämään sitä sisällistä tilaani, jonka
alaisena vietin ne päivät. Jotenkin voinee sen arvata, kun ainoasti
mainitsen, että rahaa oli kaupunkiin tullessani 3 markkaa 50 penniä,
joka jo niiden päiväin kuluessa loppui kaikki. Kulunut pukuni ynnä joku
paita laukussani olivat ainoana vaatevarastonani, samoin kuin ne
kuluneet kengätkin, jotka oli jalassani, olivat ainoani. Varallisia
ystäviä ja tuttavia, joilta olisin voinut apua toivoa, ei minulla
ollut. Kovin synkältä näytti tulevaisuuteni. Omantuntoni kalvavat
nuhteet, jotka kiusallisesti soimasivat minua siitä, että tämmöiseen
kohtaloon joutumiseni oli oma syyni, estivät vapaan lähenemisen Jumalan
puoleen. Ja kumminkin aikomukseni tarkotti koulunkäyntiin ryhtymistä
seminaarissa!
Sentapaiset olivat mietteeni ja tunteeni niinä päivinä, jolloin
suoritin pääsötutkintoni, jotka tuntuivat tykkänään unennäön
kaltaisilta. Kumminkin ne onnistuivat hyvin, ja minut huudettiin
seitsemänneksi mieheksi hyväksyttyjen joukossa. Se tuotti vähän
elähdystä mielelleni. Ajattelin silloin tyynesti: "Saa nähdä, mille
kannalle asiat viimeinkin selviävät!"
Kovaksi onneksi ei minun onnistunut päästä sisäoppilaaksi.
Seuraavana päivänä piti hankkia koulutarpeita, kirjoja, vihkoja y.m.
Toiset näyttivät siitä asiasta kyllä huolta pitävän, mutta minulla ei
ollut yhtään penniä rahaa. Vaan luottamukseni Korkeimpaan auttajaan
sitte jo varmistui niin, että saatoin Hänelle useasti vuodattaa
sydämeni. Kun ei ollut yhtään tuttavata kaupungissa, jolta olisin
voinut saada apua, pyysin eräältä luokkatoveriltani 10 markkaa lainaksi
muutamaksi kuukaudeksi. Hän antoikin mielellänsä sen. Sillä rahalla
pääsin alkuun. Oppikirjat sain lainaksi muilta. Sitte jo ajattelin:
"ehkä hyvinkin on Jumalan tahdosta ryhtymiseni täällä olemaan." Päätin
turvaantua kirjansitomistyöhöni toimeentulovarojeni hankkimiseksi
lukujeni lomassa; käyttämällä aikaa kaikin puolin mahdollisimman
tarkkaan ja supistamalla tarpeet niin vähiin kuin suinkin mahdollista
se kenties menestyisi.
Tuumasta toimeen. Kohta ensi päivänä ilmoitin luokkakumppaleilleni
ottavani vastaan kirjansitomistyötä huokeammalla kuin kaupungin
kirjansitojat. Heiltä sain töitä siksi riittävästi, että ansaitsin sen,
minkä niukaksi toimeentulokseni tarvitsin, ja töitteni lomassa luin
läksyni. Kun tuloni eivät kuitenkaan tahtoneet riittää hyyryni
maksamiseen eikä äsken lainaamani rahan takaisin toimittamiseen,
kirjoitin kotipitäjäni papille, pyytäen hänen auttamaan 25 markan
rahalainalla. Hän täytti pyyntöni, ehkä vähän vastenmielisesti. Sillä
summalla tosin en voinut saada suuria aikaan, vaan sain kumminkin
maksaneeksi velkani ynnä entisen hyyryni.
Kovin vaivaloiseksi tuli kuitenkin semmoinen koulunkäynti. Suuressa
puutteessani olin useasti pakotettu lukukauden loppupuolella lainaamaan
tovereiltani miltä markan, miltä kaksi, ja kun en parhaalla
tahdollanikaan voinut lainojani takaisin toimittaa, sain siitä
tunnolleni syviä haavoja. Ja kun illat myöhään, toisinaan puoli
yöhönkin asti, täytyi kirjoja sitoa, saivat läksyni siitä paljon
kärsiä. Joulun kanssa lähestyvä pakkanen teki toimeentuloni yhä
tukalammaksi, kun ainoa verhoni oli kulunut puku, josta jo olen
kertonut, eikä mitään päällysvaatetta edes ollut. Paitanikin, joita oli
vaan kaksi, kuluivat niin repaleiksi, ett'en kehdannut niitä pesiälle
näyttää, vaan puhdistin ne itse yön seutuina salaa pienessä
huoneessani, jossa yksinäni asuin.
Vihdoin tuli joululupa ja lopetti minulla surkeassa muistossa olevan
ensimäisen lukukauteni seminaarissa. Isäni tuli pyynnöstäni hakemaan
minua hevosella jouluksi kotia ja toi turkin tullessaan, jotta tarkenin
lähteä matkalle. Muutamaa päivää ennen lähetti eräs tuttavani postissa
minulle hyvänlaisen vaatepuvun lahjaksi, joten saatoin lähteä
kotiväkeni näkyviin. Suuri oli sekä isäni että minun iloni
kohdatessamme toisiamme lähes kahden vuoden perästä. Emme olleet
toisiamme nähneet sitte kuin erosimme hänen minua kyydittyään
kisällimatkoilleni. Saapuessani kotia, otti kotiväkeni minua
ystävällisesti ja ilolla vastaan, ja heidän ynnä naapurien osottama
ystävällisyys saattoi minut piankin unhottamaan kärsimäni kurjuudet.
Vanhempani olivat varsin uteliaat saadaksensa tietää elämäni vaiheet
viime vuosina, vaan en tahtonut antaa niistä heille paljon selvää.
Toiste lupasin niistä kertoa.
Joululupa kului pian ja minun olisi tarvinnut ruveta hommailemaan
matkalle Jyväskylään takaisin, mutta mitenkäpä saatoin sinne mennä,
ollessani köyhyyden armottomissa kourissa? Monelta ihmiseltä
tiedustelin apua, vaan turhaan; ei ollut ketään niin helläsydämistä,
että olisi ojentanut auttavan kätensä. Kotiväelläni olisi tosin siihen
ollut hyvä tahto, vaan kun köyhyys vallitsi omassakin elämässä, puuttui
heiltä siihen voimaa. Minun täytyi siis suureksi surukseni jäädä pois
seminaarista siinä toivossa, että toki voisin lähteä sinne ensi
joululta jatkamaan opinnoitani. Katkeralle tuntui luopuminen rakkaista
luokkatovereistani, vaan elämän kovuus ei sitä katsonut. Jumalassa
tunsin kumminkin lohdutusta asiani semmoisella kannalla ollessa.
Sydäntalven ajan vietin kotonani ja opetin sekä heidän että naapurieni
lapsia. Kevätpuoleen läksin uusille kirjansitomisretkille Karjalaan ja
matkustelin siellä monessa kymmenessä pitäjässä seuraavaan jouluun
saakka, käyden aina Venäjän rajalla asti. Paljon sain siellä kokea
kaikenmoista; sainpa myöskin tutustua Karjalan oloihin, sen kansaan ja
omituiseen kielimurteesen, josta outoja sanoja kirjoittelin
muistokirjaani vastaisuuden varaksi. Korkeimman siunaus seurasi siellä
työtäni niin, että joulun edellä kotia palattuani oli minulla
kotiväkeni suureksi ihastukseksi sekä hyviä, uusia vaatteita että myös
rahaa toista sataa markkaa.
Mielihyvällä läksin joulun jälestä isäni kyyditsemänä
seminaarikaupunkia kohden opinnoitani jatkamaan. Se lukukausi onnistui
hyvin ja ilolla palasin kesäluvalle vanhempaini tykö.
Siellä nauttiessani kesän tarjoomaa virvoitusta kului lupa-aika melkein
huomaamattani jo puoliväliin. Ainoasti kuukausi oli sitä enää jälellä.
Silloin valloitti taas murhe mieleni, kun ei ollutkaan vielä mitään
tietoa tulevan vuoden kouluvaroistani. Vaan sitä asiata
mietiskellessäni tuli yht'äkkiä mieleeni semmoinen salaperäinen
vakuutus, että kesälupani loppuajalla voisin saada kirjansitomisella
eräässä naapuripitäjässä rahaa puutteeni poistamiseksi. Tunsin myös
vastustamattoman halun ryhtyä heti toteuttamaan sitä keinoa. Tuntuihan
sekin keino jokseenkin epäluotettavalle, kun työaikaa oli silloin enää
vaan kolme viikkoa jälellä. Mutta se ei minua epäilyttänyt; lähdin vain
kiireesti koettamaan epävarmaa rahanhanke-keinoani.
Se onnistui hämmästyttävän hyvin. Tuon lyhyen ajan kuluessa sain siellä
tavattomalla ahkeruudella työtä tehden edullisista töistä, varsinkin
kirkon arkiston kirjain sitomisesta, yli 100 markkaa. En voi sanoilla
selittää tunteitani, vaan sydämeni käy vieläkin lämpimäksi,
muistaessani sitä iloni kyllyyttä, joka kiitollisuuteni tunnossa
Jumalaa kohtaan täytti mieleni, kun lähdin semmoisen siunatun aarteen
kanssa kotiani. Hyvällä omallatunnolla siitä, että olin sen
rehellisellä työlläni ansainnut, vaan samalla jonkunlaisen
oudostuttavan siunauksen tunnossa, pidin sen taivaasta lähetettynä
lahjana. Tuota työni menestymistä valaisevana juohtui silloin muistooni
patriarkka Iisakin kertomus, kuinka hän kerran köyhyyden ahdistaessa
kävi Cesarissa, jossa "hän kylvi ja sai sinä vuotena satakertaisesti,
sillä Herra siunasi Hänen."
Eräänä pyhä-iltana myöhällä saavuin tältä matkalta kotia. Suuri oli
kotiväkeni ilo ja ihmettely semmoisesta onnistumisestani. Muutaman
päivän perästä tuli aika lähteä seminaariin, ja ilomielellä läksinkin.
Tyytyväisellä mielellä alotin lukutoimeni toisella luokalla.
Syyslukukausi kului hyvällä menestyksellä ja joululupa julistettiin.
Kun äsken mainitsemassani paikassa jäi työni kesken ajan lyhyyden
vuoksi, menin sinne joululuvan ajaksi uudestaan ja ahkeralla työlläni
ansaitsin suurimmaksi osaksi kevätlukukauden tarpeet. Niillä
varustettuna läksin taas Jyväskylään. Tavallisen hyvin onnistui
edistykseni kevätlukukaudenkin ajalla. Tosin kevätpuoleen kohtasi
useasti kova puute, kun pienet rahavarani loppuivat ja minun taaskin
täytyi turvautua kirjansitomistoimeeni lukemisen ohessa, vaan
kärsivällisyydellä pääsin nekin hankaluudet läpi. Lukuvuoden loputtua
sain siirtyä muiden muassa kolmannen luokan oppilaaksi.
Seuraava kesä kului taas hauskasti lapsuuteni entisillä
leikkitantereilla ja aika muistutti jo kohta seminaariin lähdöstä
jälleen. Vaan kun varain saanti ei silloin näyttänyt onnistuvankaan,
päätin lähteä väliaikaiseksi opettajaksi, jos sopivan paikan saisin.
Sitte kumminkin satuin saamaan ennen lukuvuoden alkua eräästä paikasta
vähän rahaa lainaksi ja arvelin sen vuoksi jatkaa yhtämittaa
opintojani. Mutta seminaariin mentyäni ja oltuani jonkun viikon
luokalla, saavutti minut semmoinen sisällinen vastahakoisuus ja
haluttomuus siellä olooni, ett'en mitenkään saattanut siellä pitkittää
lukujani. Kun sitten, oltuani toista kuukautta kolmannella luokalla,
onnistuin saamaan mieluiseni opettajapaikan M:lla, otin eroni koulusta
joksikuksi ajaksi ja lähdin uuteen toimeeni.