Joulun aikana tapahtui opettajan muutos. Virastaan erottua -- joka
tapahtui johtokunnan pakotuksesta -- matkusti entinen opettaja joulun
ajaksi kotipuoleensa ja jätti tavaransa ynnä huonekalunsa siksi aikaa,
kun hän sieltä palaisi, minun haltuuni. Minä jäin yksinäni asumaan
kouluhuoneisiin hänen palaamiseensa saakka. Vaan ennen hänen
takaisintuloansa saapui sinne hänen jälkeläiseksensä määrätty opettaja,
ja kun hän oli aivan varustamaton huonekalujen y.m. puolesta, tuli
hänelle mieleen saada niitä ostaa pian pois muuttavalta entiseltä
opettajalta. Siihen luottaen ja saatuansa myös minun suostumukseni,
otti hän niitä jo ennalta osan käsille, muun muassa lautasia ja lampun
lukollisesta kaapista, jonka sopimalla avaimella yhdessä avasimme.
Tämmöisen rohkeutemme perustimme myöskin siihen isännyys-valtaan, jonka
tavarain omistaja lähtiessään oli jättänyt minulle. Kun hän sitte
jonkun viikon perästä saapui takaisin, ilmoitimme hänelle heti rohkean
tekomme, selitimme sen syyn ja pyysimme anteeksi, jonka hän ilman
arvelematta soikin, eikä vähääkään osottanut mielipahaa siitä, mitä
olimme tehneet. Samassa myi hän puheena olevat kapineet niiden
nykyiselle tarvitsialle. Hän jäi asumaan talven-ajaksi samalle
paikkakunnalle, lähelle kansakoulua.
Jonkun ajan perästä riitautuivat entinen ja uusi opettaja keskenään
turhamaisista syistä, pääasiallisesti lauluseuran tähden. Minäkin,
ollen lauluseuran jäsen sekä varajohtaja, kietounnuin vastoin tahtoani
samaan asiaan. Tunnottomasti kyllä alkoi virastaan eroitettu opettaja
uhata meitä vetää käräjiin omankäden oikeudesta ja luvattomasta lukon
murtamisesta. Semmoiset tuumat pidimme ensin leikkinä, vaan siitä
tulikin täysi tosi.
Pääsiäisen edellä saapui lautamies luoksemme ja haastoi meidät
oikeuteen vastaamaan töistämme. Emme vielä sittenkään osanneet yhtään
peljätä, kun tiesimme olevamme syyttömät, sen jälkeen kuin sopimus,
josta olen kertonut, tuli toimeen. Vaan kun se oli tapahtunut ainoasti
meidän kolmen kesken, omientuntojen ollessa vierasmiesten sijassa, niin
luotti kostonhaluinen riidanalkaja siihen, ett'emme me voisi
sopimustamme toteen näyttää, vaikka hän kyllä voi näyttää sen toteen,
että olimme hänen tavaroitaan ilman luvatta ottaneet käsille. Hän kävi
vallan röyhkeästi kimppuumme. Minä halusin hartaasti sovintoa, vaan
asiaan haastettu kumppalini ei suonut ollenkaan semmoisesta puhuttavan,
semminkin kun meidän puolellamme oli nimismies ja kirkkoherra.
Asia jatkui niin, että muutaman viikon perästä mentiin oikeuspaikkaan.
Vaan minun sydämeni sykki pelosta, tuntiessani itseni kykenemättömäksi
asiaani omasta puolestani oikein vastaamaan, kun olin ensikertaa
saapunut oikeuspaikkaan. Kohta huudettiin meidät esille. Kantaja
kuulusteltiin ensin, sitte kumppalini ja minut viimeiseksi. Tuomari,
joka kantajan selityksestä sai sen varmuuden, että minä todellakin olin
lukon murtaja ja törkeään varkauteen syyllinen, ärjyi kohta minulle
vihassa ja sai minut puheessani sekaantumaan. Sitte kuulusteltiin
vieraatmiehet, ja niiden todistukset lankesivat yksinomaan minua
kohtaan. Silloin näin, mimmoinen kohtalo odotti. Tuomarilla oli täysi
syy tuomita minut lukon murtamisesta ja törkeästä varkaudesta
semmoiseen kovaan rangaistukseen, joka senkaltaiselle pahantekiälle
lain mukaan tuli. Hän jo uhkasi vitsoilla ja vankeudella. Pelastus
näytti olevan myöhäinen. Silloin huokasin kenenkään tietämättä sydämeni
pohjasta Herran tykö korkeuteen semmoisella uskon varmuudella,
jommoista tuskin koskaan olin itsessäni tuntenut. Kuinka lieneekään
asia selitettävä, vaan niin se kävi, että tuomari käski meidät heti
ulos, kehoittaen sovintoon sekä huomautti myöntäneensä meille vielä
semmoisen edun, jota ei oikeastaan enää olisi pitänytkään antaa.
Samassa astuimme ulos, ja minä olin iloissani sovinnon toivosta. Vaan
siihen ei kantajamme suostunutkaan.
Aika kiirehti. Ainoastaan joku minutti oli enää jälellä, kunnes meidät
huudettaisiin sisälle. Silloin pistäysin kiiruimmittaan karjakartanolla
olevan suuren havukasan sisälle ja antaunnuin siellä hätäni ja
ahdistukseni suurimmallaan ollessa kokonaan Jumalan käsiin,
rukoilemalla Häntä voimallisesti tulemaan avukseni, tunnustaen syntini,
joilla hyvin olin ansainnut silloisenkin uhkaavan kohtaloni, ja päätin
rukoukseni, eli oikeammin hätähuutoni, sanoilla: "tässä olen Sinun
käsissäsi, tapahtukoon Sinun tahtosi!" Samassa huudettiin sisälle.
Tuomari kysyi ensimäiseksi, olimmeko jo asiamme sopineet, ja saatuansa
kieltävän vastauksen, sanoi hän julistavansa asianmukaisen tuomion.
Minulla oli kumminkin rauhoitettu mieli ja vakuutus siitä, että
"rukoukseni oli tullut muistoon Jumalan edessä." Juuri kun tuomari
aikoi avata suutansa julistaakseen tuomiota, johtui mieleeni, niinkuin
joku olisi korvaani kuiskannut, mainita semmoinen vierasmies, jolle
kantajamme oli aikoja sitte puhunut sopineensa meidän kanssamme
omavaltaisuutemme jo silloin, kun hän joulumatkaltaan palasi.
Kummallista kyllä, ett'en sitä ennen ollut muistanut vierasmiesten
hankkimisen aikana, vaikka olin joulun jälkeen juuri kysymyksessä
olevaa miestä sattunut puhuttelemaan ja hänen omasta suustansa kuullut
sen, mikä vasta mieleeni johtui. Näytti ikäänkuin Jumala olisi tahtonut
varsin minun muistamattomuuteni kautta sen säästää hädästäni auttamisen
välikappaleeksi. Samassa mainitsin sen kaikessa yksinkertaisuudessani
tuomarille. Hän tosin nuhteli minua siitä, ett'en ollut ennen sitä
hänelle ilmoittanut, mutta määräsi asian lykättäväksi tuleviin
käräjiin, kehoittaen samalla, että sen siksi sopisimme. Hänkin jo
huomasi, että riita-asiamme alkujuurena oli eripuraisuudesta kasvanut
kostonhalu. Aivan kepein askelin astuin ulos, sydämeni ollessa oikein
tulvillaan kiitollisuutta Jumalaa kohtaan sekä iloa ja ihmettelemistä
Hänen ihmeellisestä läsnäolostaan hädässä auttajana.
Mielihyvällä ryhdyin toimituksiini oikeudesta palattuani, kun olin
semmoisesta vaarasta tullut pelastuneeksi, jossa oli kunniani ja
maineeni sekä koko maallinen elämäni olleet hukkumaisillaan. Sittemmin
tuli meidän välillämme täydellinen sovinto.
Vaan koettelemukset eivät vieläkään olleet lopussa. Sattui näet
semmoinen surkea onnettomuus, että kadotin varkaan käden kautta kaikki
rahani. Siitäkös minulle hätä tuli! Kaikki, mitä olin suurella
ahkeruudella ja säästäväisyydellä saanut varoja kokoon seminaarissa
oloani varten, oli kadotettu, ja surkea köyhyys uhkasi turhaksi tehdä
koulutoiveeni. Lohdutin kumminkin itseäni sillä, että ihmisyyteni arvo
oli toki jälellä, joka maksoi enemmän kuin monta täyttä rahakukkarota.
Olin alkanutkin jo liian paljon ruveta luottamaan rahoihini. Jos olisin
saanut niiden avulla koulutoiveitteni perille päästä, niin olisi
mielestäni ollut syytä sanoa samoin kuin Gideonin pelastushankkeiden
aikana Israelin kansasta: Israel kerskaisi itsestänsä minua vastaan ja
sanoisi: minun oma käteni vapahti minun vihollisistani. Olihan tarpeen
minun, tulevan lasten opettajan, kokea semmoista itseeniluottamuksen
lannistusta, että vastaisuudessa voisin oman kokemukseni nojalla
lapsille selittää, mitä se on: "Hänen ainoan päällensä uskoman ja
turvaaman."
Semmoisen mielialan vallitessa päätin lähteä P:mäeltä Helluntain
jälkiviikolla K:n kaupunkiin, toimittaakseni siellä hakemukseni
seminaariin. Tosin semmoiset tuumat tuntuivat järjettömille köyhyyteeni
nähden, vaan sisällinen kehoitus voitti epäilykset.
Tästä lähtein johtui elämäni vähin erin sille uudelle uralle, joka jo
kauan oli toiveissani kangastanut.