Viikkoa jälkeen Pääsiäisen tuli se päivä, jonka olin lähtöpäiväkseni
määrännyt. Ilot ja surut vaihtelivat sekaisin mielessäni. Oli tavallaan
mieluistakin päästä pian toivomilleni retkille, vaan ero kotiväestäni,
tuttavistani ja ennen kaikkea lauluseurastani, joka oli niin suurta
uskollisuutta ja rakkautta osottanut minua kohtaan, tuntui hyvin
katkeralle. Mutta koetin kiinteästi turvautua Jumalaan, ja se hälvensi
eroni tuottamaa ikävää.
Jätettyäni talvimajani hyvästi pitkäksi ajaksi, läksin toivoni luomaa
hämärää tulevaisuuttani kiinni tavottelemaan. Isäni läksi kyytiin
muutaman peninkulman päähän hevosella. Sitte otettuani häneltä
jäähyväiset, läksin astumaan jalkaisin K:n kaupunkia kohden. Sinne
saavuin seuraavana päivänä. Kun puuttui vielä tulevaa tointani varten
varustettavia tarpeita, toimittelin ne lopulliseen kuntoon, jonka
tähden viivyin siellä pari päivää. Niiden hankkimiseen menivät vähät
rahani niin tarkoin, ett'ei jäänyt enää muuta kuin toista markkaa
kukkarooni. Vasta sitte huomasin että oli vielä ostettava siniväriä.
Sitä menin myös ostamaan värjärin puodista. Kun luulin sitä
huokeammaksi, pyysin sitä kaksi luotia, kysymättä edeltäpäin sen
hintaa. Pyyntöni täytettiin ja hinta sanottiin. Vaan hämmästyinpä
melkolailla, kun rahani menivätkin sen hinnaksi niin tarkoin, että ei
jäänyt muuta kuin kuusi penniä jälelle. Tavaran kun olin antanut
punnita, en tahtonut enää kauppaa purkaa, vaan maksoin määrätyn hinnan.
Se oli lauvantai päivä ja siis pyhä tulossa. Siksipä oli minulla syytä
kiirehtiä kuuden pennini kanssa lähtemään heti pois kaupungista.
Vähäinen matkalaukku kainalossani ja puristuskone kädessäni läksin
astua tallustelemaan kaupungista S:n virralle päin. Joll'ei
luottamukseni Jumalaan olisi ollut luja, niin eipä suinkaan semmoinen
olotila olisi ollut helppo, kun pyhä oli edessä ja nälkä uhkasi, eikä
ollut muuta turvaa, kun kuuden pennin suuruinen kassa sekä uusi
ammattini. Vaan aivan tyynimielisenä saatoin asiain niinkin
epämukavalla kannalla ollessa kovassa lumisateessa astuskella maantietä
eteenpäin.
Kuljin kaksi peninkulmaa yhtämittaa ilman pysähtymättä. Sen likempänä
kaupungista ei sopinut ruveta oleilemaan, syystä että ihmiset olisivat
minut tunteneet vielä niistä ajoista, jolloin tukkiasioitsiana
matkustelin, ja sällitoimeni olisi siten tullut häirityksi. Ilta
pakotti minun tiedustamaan yösijaa. Sentähden poikkesin erääsen
maantien varrella olevaan taloon ja pyysin yösijaa. Samalla myös
ilmoitin olevani kirjansitoja ja tiedustelin työtä, ryhtyäkseni siihen
pyhän jälkeen. Molempiin pyyntöihini sain myöntävät vastaukset. Sekös
minua ihastutti! luvattuun työhön luottaen rohkenin myös pyytää maksun
edestä illallista sekä saadakseni syödä pyhäpäivänäkin talosta. Kaikki
pyyntöni täytettiin.
Pyhä kului ja maanantai-aamuna aloin työni. Pian levisi tieto
lähikyliin, että oli kirjansitoja paikkakunnalla, ja töitä kannettiin
koko maanantai päivä lähitienoilta. Niiden valmistamiseen kului
muutamia päiviä. Rahaa sain säästöön useita markkoja, joiden kanssa
läksin aivan hyvillä mielin toiseen paikkaan. -- Alku oli hyvä. Työtä
sain yhä edeskinpäin, väliin niukemmalta, väliin taas runsaammalta, ja
rahoja alkoi vähin erin karttua.
Kohtelu, joka tuli osakseni näillä kisällimatkoillani, oli varsin
vaihtelevainen. Muutamissa taloissa laitettiin työn aikana ruoka
kamariin vieraan tavoin sekä valmistettiin hyvä yösija, mutta
useimmissa sitä vastoin halveksittiin minua suuresti ja toimitettiin
ruoka työväen kanssa samaan pöytään. Ei edes yösijastakaan pidetty
huolta, jonka puutteessa sain usein maata kovalla tuvan penkillä,
ainoasti laukkuni ollessa pääni alaisena ja palttooni peitennä.
Toisissa taloissa puhuttelivat minua ihmiset ensin aivan nöyrästi ja
siveästi, nähtyänsä vaatetuksestani ja käytöksestäni, ett'en ollut
"renttumiehen" kaltainen, mutta niin pian kuin he saivat tietää
virkanimeni, alkoivat he ruveta pilkkaamaan ja narrailemaan, luullen
senkaltaisten sällien ainoasti semmoista ansaitsevan. Mutta kun se ei
heille oikein onnistunut, annettuani suorat ja vakavat vastaukset,
heräsi heissä uteliaisuus saada tarkemmin tietää, mikä tuo
matkustavainen oikeastaan olisi. Vaan ainoasti harvoissa tapauksissa
annoin heille tarkemman selityksen itsestäni.
Niin kului viikko viikon perästä, kunnes joutui jo kesä, jolloin ihana
luonto tuotti mielelleni tarpeellista virkistystä. Semmoista
kaipasinkin, kun en ollut ainoatakaan tuttavata nähnyt koko matkallani,
enkä saanut kenenkään kanssa ajatuksiani likemmin vaihtaa. Kauniit
ilmat kun olivat, viihdyin mielelläni luonnon suloisessa helmassa.
Usein istuin kylän väliä kulkiessani tiepuoleen ja kulutin tuntikaudet
kanssakäymisessä Jumalan kanssa. Tunsin itseni semmoisessa
yksinkertaisessa, vaatimattomassa ja häiritsemättömässä elämäni
asemassa onnellisemmaksi kuin koskaan ennen. Ainoa seikka, joka
tyytyväisyyttäni vähän vastusti, oli kotiväkeni ja rakkaiden tuttavaini
kaipaus, kun myös paha mieli siitä surusta, mikä vanhemmillani lienee
minusta ollut, kun eivät saaneet mitään tietoa olostani sitte kun
heidän tyköänsä läksin. Minun ei soveltunut silloin heille kirjoittaa.
Vasta sittemmin kirjoitin kotiani jonkun kerran, vaan varsin epäselvän
tiedon olostani annoin siinäkin.
Kerran satuin eräänä lauantai-iltana osautumaan suureen kyläkuntaan S:n
pitäjässä, joka oli seurakunnan perimmäisessä pohjukassa, ja jossa
olivat hyvin sydänmaalaisten kannalla. Mentyäni yhteen taloon sisälle,
tapasin siellä suureksi ilokseni ensi kerran koko matkallani
nuottikanteleen. Sillä ei sen talon väki osannut paljon soittaa. Minä,
joka olin lapsuudesta saakka siihen tottunut, tulin pian heidän
mielestään ihmeeksi soittotaidossani. Soitettuani ensin joukon virsiä
ja lauluja ja sitte jonkun marssin, sain kuulla siitä semmoista
ihmettelemistä ja ylistystä, että olin vähällä tulla itserakkaaksi.
Sitten pyysivät he minua olemaan pyhäpäivän heidän luonansa, saadakseen
kutsua naapureitansa kuulemaan soittamistani. Heidän pyyntöönsä
suostuin ja sain olla sunnuntai päivän kestivieraan tavoin. Kirkonajan
jälestä tulvasi kuulioita tupa täyteen ja minun täytyi ruveta heille
Väinämöiseksi. Ihmettelemistä ja kehumista tuli oikein kosolta. Soiton
loma-ajoilla selitin heille vähän nuottioppia, joka heitä vielä enemmän
ihmetytti, kun soitollakin oli niin tarkat sääntönsä. Erään vaimon
kuulin nurkassa sanovan: "Kyllä sen pojan päässä on oppia, vaikk'ei hän
paljon puhu."
Monenmoisia hauskoja seikkoja sattui matkoillani, kunnes Elokuun alussa
saavuin P:mäen kirkolle. Siihen pysähdyin olevaan vuosikaudeksi.