Varsin tunteitteni vallassa olin, kun isäni kyyditsemänä saavuin
maanviljelyskouluun. Tuntui niin hyvälle saada puhtaissa oloissa,
kauniissa huoneessa, suuressa ja komeassa kartanossa alkaa elämätä.
Kaikki tuo tietysti ei voinut olla vaikuttamatta uuteen tulokkaasen,
niin minuun kuin muihinkin korven kuusen juurelta liikkeelle
lähteneisiin, jotain elämän kohoamisen tuntoa. Niinpä jo heti,
nähdessäni vanhain oppilasten tukat lyhyiksi kerittyinä ja hiukset
toiselle puolelle päätä kammattuina, tuli huomiooni, että tuommoinen,
noin hieno mies se minustakin pian täällä tehdään. Kun he näyttelivät
oppikirjojansa, piirustuksiansa y.m. sekä avomielisesti kokivat saattaa
vastatulleiden tietoon korkean oppinsa, niin johan se toki joltakin
tuntui. Sitte katsellessani monenmoisia työkoneita ja kaikenlaisia
oppilaitoksen mahtavuuksia, laajenivat minun edelliset, elämästä saadut
havaantoni yhä ja ihmettelyni sen mukaan suureni. Niinpä oli minussa
piankin herruuden tunto hyvällä alulla.
Seuraavana aamuna sain muiden kanssa minäkin noustuani pestä silmäni,
johon en ollut renkipaikoissani tottunut, ja samalla sain tietää,
että niin täällä tehdään joka aamu. Olihan sekin entisestään
aivan uutta ja mielestäni hyvin huomioon otettavaa, jopa oikein
viehättävää. Silmäinpesun jälestä astuttiin luokkahuoneesen yhteiseen
aamurukoukseen, jonka toimitettua alkoi ensimäinen koulutunti. "Kas
niin", ajattelin, "jopa vihdoinkin pääsin koulunpenkille istumaan!
Kylläpä tämä on toki toista kuin ennen tuvan peräpenkillä istuminen
verkkotyön ääressä."
Kaksi tuntia kesti luokalla-oloa, siksi kunnes soitettiin suurukselle,
ja sen perästä tarkoin määrättiin kukin vastatullut, eli "nahkamuna",
joksi vanhat oppilaat meitä nimittivät, työhönsä. Kuka sai sitte
kunniapaikan lantatunkiolla, kuka suohaudalla tahi halkoliiterissä ja
mikäpähän missäkin. Vaikka semmoinen työ oli yhtä karkeata ja roskaista
kuin muuallakin, tavallisissa ihmisissä, tuntui kumminkin puolittain
pyhäpäivän kaltaiselta tässä uudessa asemassa ensimäinen työpäivä.
Päivät kuluivat, viikot vierivät. Kun halua ja ahkeruutta oli,
seurasi työtäni hyvä menestyskin, siihen vielä lisäksi auttoivat
minua ne vähäiset alkutiedot, jotka minulla jo tullessani oli,
varsinkin laskennossa. Vaan sen ohessa pääsi minussa vallattomain
oppikumppaneitteni vaikutuksesta valtaan kaikenlainen turhamielisyys,
joka luonnontaipumusteni huonompiin puoliin helposti yhdistyi. Sitä
paitsi lisääntyi päivä päivältä kylmyys ja välinpitämättömyys
kristillisyyden asiasta. Sen sijaan kiihdyin nuoruuden haluja
tyydyttäviin huvituksiin, joita keskuus-elämässämme oli tarjolla. Kun
kumppalini saivat tietää minun osaavan soittaa viulua, pyysivät he
minua viivyttelemättä hankkimaan soittokonetta itselleni. Siihen olin
heti valmis. Entisen viuluni olin aikoja sitte hävittänyt, enkä ollut
pariin vuoteen enää siitä kaipuuta tuntenut. Nyt täytyi ruveta sitä
tekemään uudesta. Pian sainkin sen loma-aikoina valmiiksi. Sittekös ilo
alkoi! Yön seudut, pyhäillat ja milloin vaan suinkin lomaa oli, soitin
heille ja tanssimisen retkutus seurasi sitä. Tahtoivat läksytki jäädä
lukematta semmoisessa hulivili-elämässä.
Sillä tavalla kului talvi työn ja opin ohessa. Vaan kesä toi mukanansa
elämälleni ankaran masennuksen.
Vähää ennen Juhannusta sain kotoani kirjeen, josta näin aivan
odottamatta että ennen mainittu veljeni ja kerjuu-kumppalini oli
kuollut kovaan, tuskalliseen tautiin. Silloin mieleni murtui ja haikea
suru tuli entisen iloisen elämäni sijalle. Sen huomasivat myöskin
toverini ja saivat pian tietää suruni. He ottivat ensin vähän osaa
siihen, vaan sittemmin kehoittivat minua ottamaan viuluni ja poistamaan
sillä suruni. Sen otinkin samassa, vaan en käyttääkseni sitä heidän
neuvonsa mukaan -- menin sen kanssa ulos ja lyödä rämäytin nurkkaa
vasten kappaleiksi. Päätin ett'en koskaan enää semmoista iloa
tarvitsisi. Jonkun aikaa kesti suruni, vaan jo syksypuoleen tekasin
särkemäni ilokalun sijaan uuden, ja entinen elämän iloisuus alkoi
jälleen seuraavan vuoden alussa, ei kuitenkaan saamassa määrässä kuin
edellisenä vuotena. Niin meni taasen talvi.
Sitä seuraava kesä toi taas jotain uutta elämälleni, vaikka peräti
toista laatua kuin edellinen kesä. Helsingistä muutti eräs professorin
perhe asumaan opiston kartanoon kesän ajaksi. Heillä oli piika
mukanansa, aivan umpiruotsalainen, mutta muutoin suloinen ja
viehättävä. Minussa syttyi kohta rakkaus. Semmoisesta en ollut vielä
sitä ennen tiennyt mitään. Jo useita viikkoja rakastin häntä salaa,
mutta lapsuudesta asti luonteessani asuva ujous esti ilmaisemasta
tunteitani hänelle. Vihdoin kirjoitin kirjeen, luullen hänen suomea
edes osittain taitavan. Vaan se kirje kului säpäleiksi taskussani, kun
en rohjennutkaan sitä hänelle antaa, vaikka siihen kyllä olisi ollut
monta hyvää tilaisuutta. En myöskään muiden kautta uskaltanut sitä
lähettää, kun pelkäsin siten asian ilmi tulevan. Kun se jo turmeltui ja
kului pilalle, täytyi minun kirjoittaa uusi. Sitte rohkasin itseäni jo
niin, että pistin sen hänelle käteen halkoliiterissä ja läksin samassa
pois. Siitä sain seuraavana päivänä vastauksen, mutta ruotsiksi.
Siinäkös vasta työ tuli minulle, ruotsia taitamattomalle, saada sen
sisällöstä selvä. Ei ollut tilaisuutta saadakseni käyttää edes tulkkia
avukseni, niinkun sen kirjeen lähettäjä oli tehnyt lukiessaan minun
kirjettäni. Minä lainasin opettajalta sanakirjan, tietysti hänelle
ilmoittamatta oikeata syytä, mihin sitä tarvitsin. Sen avulla ryhdyin
sitte ottamaan selvää saadun kirjeeni sisällöstä. Se työ oli varsin
vaivaloista..
Suuren suurella ponnistuksella sain siitä joutohetkinäni monen päivän
perästä puolinaisen selvyyden. Mutta kyllä vaivani palkitsi se ilo,
jonka sain kirjeen sisällöstä, huomattuani siinä paljasta
myöntyväisyyttä. Jokainen vaivaloisesti selville saatu sana oli
mielelleni makeampi kuin hunaja.
Kirjevaihtoa jatkoimme sittemmin yhtä vaivaloisesti. Rakkaus
lisäsi rohkeutta niin, että pian toimitin keinoja parempaankin
seurustelemiseen. Se tuntui niin hyvälle, että olin aivan imeltyä
lemmen hurmeesen. En ollut ennen koskaan tuntenut niin herttaisien ja
suloisten tunteitten läikkymistä rinnassani kuin niinä harvoina
hetkinä, joita hänen kanssaan vietin ryytimaan rehevien puupensasten
varjossa iltasilla myöhään, muiden jo ollessa levolla. -- Vaikka
puhelumme lienee paljon muistuttanut Babelin kieltensekoituksen aikoja,
kun kumpikin olimme eri kielisiä, niin se ei kuitenkaan häirinnyt
hauskuuttamme, ja aloimmehan vähitellen jo hiukan ymmärtääkin toistemme
mongerrusta. Olivathan sitäpaitsi lemmestä palavat silmät siinä hyvänä
tulkkina. Ymmärtäväthän pääskysetkin toistensa viserryksen keväällä,
tuumiessaan rakkauden liittoon yhtymistään.
Mutta sen valmiimpaa ei asiastamme ollut ehtinyt tulla, kun syksyn
jouduttua läksi lempilintuseni muiden muuttolintujen keralla matkalle
herrasväkensä kanssa Helsinkiin. Jonkun vuoden pitkitimme asiaamme
kirjevaihdolla, vaan kun emme toisiamme nähneet, laimensi se vähin erin
rakkautemme palavuutta, kunnes se tykkänään sammui. Se jätti kumminkin
meille molemmille muukalaisen kielen taidon palkinnoksi. Semmoinen on
siis elämäni ensimäinen rakkauden kokemus.
Syksyllä olin loppuun suorittanut oppikurssini ja sain edullisen
paikan eräällä sahalla lähellä K:n kaupunkia. Toimenani oli talvella
tukki-asioiden hoito ja kesän ajalla työnjohtajan toimi sahalle
kuuluvilla suuremmoisilla tiluksilla.