Varsin suurenmoiset olivat ajatukset itsestäni, kun opistosta lähdin
hyvällä päästökirjalla ja jo olin ammatinkin saanut. Tunsin todellakin
olevani silloin jo "herra!"
Saavuttuani toimipaikkaani, määrättiin minut eräälle
tukkiliike-osastolle työn peräänkatsojaksi ja rahallisten toimien
hoitajaksi. Se tuntui mielestäni kovin arvokkaalta viralta. Sain
kymmeniä tuhansia rahoja käytettäväkseni ja niiden menoista tilit
tehdäkseni. Satoja miehiä ja hevosia oli komennossani ja minulta
palkkoja saamassa. En tahtonut sitten enää mieleeni johtaa elämäni
edellisiä kohtaloita, koska ne olisivat halventaneet ylevää
persoonaani. Kumminkin Herran ääni omassatunnossani muistutti vastoin
tahtoanikin niistä ajoista, sekä siitä parannuksen päätöksestä, jonka
tein ennen kouluun lähtöäni. Olihan jo saapunut toivomani sovelias aika
sille asialle. Virkatoimi oli ja tuntematon paikkakunta olopaikkanani,
joita olin halunnutkin. Mutta vasta silloin tuntuikin oikein
mahdottomalta sen asian toimeenpano. Kuinka minun, kun mielestäni olin
niin suuriarvoisessa asemassa, sopisi nöyristyä yksinkertaiseksi
"uskovaiseksi" ja antautua tasa-arvoiseksi jäseneksi siinä "piskuisessa
laumassa", johon vanhoja akkoja ja ryysykerjäläisiäkin kuului?
Toistaiseksi täytyi se asia välttämättömästi lykätä. Kuitenkin usein
täyttivät aivan äkki-arvaamattaniki voimalliset liikutukset sydämeni ja
vaikuttivat ainakin niin paljon, että sain halun lukea Raamattua. Kun
oli aikaa runsaasti, niin lueskelin talven pitkään Raamatun melkein
läpi, vaikka sitä tein enemmän hupaisuuden vuoksi, enkä ammentanut
siitä sisällistä voimaa ja mielenuudistusta. Vaikka sydämeni pysyi yhä
vaan muuttumattomana, kohosi sieltä kumminkin silloin tällöin syvät ja
raskaat huokaukset korkeuteen, pyytäen Herraa Pyhän Henkensä kautta
johdattamaan minua semmoiselle kohdalle elämässäni, jossa voisin saada
kääntymisen armon, kosk'ei se onnistunut itse määräämässäni asemassa.
Vuosi kului asiain sillä kannalla ollessa. Virkatoimitukseni
tyydyttivät niin sahan omistajaa, että hän tarjosi saman ammatin vielä
seuraavaksi vuodeksi ylennetyllä palkalla. Siihen olin varsin mieluinen
suostumaan.
Muuta sanottavaa muutosta olossani ei seuraavan vuoden alkupuoli
mukanaan tuonut kuin että ylpeys, joka minussa jo aikaa oli ollut
hyvällä alulla, paisui jo aivan rajattomaksi. Niinpä en enää katsonut
halpoja työmiehiä sen arvoisiksi, että olisin saattanut heidän kanssaan
keskustella muuta paitsi sitä, mikä oli tärkeätä asiata. Kun toimeni
myönsivät runsaasti vapaa-aikaa, täytyi minun sen kuluttamiseksi
toimittaa itselleni jotakin ajanvietettä. Niinpä sitten rupesin
likemmin seurustelemaan "herrasmiesten" kanssa, päästäkseni osalliseksi
sivistyneiden huvitustavoista; sillä nehän vasta olisivat oikein
"korottavaisia" jo muutoinkin niin ylevälle persoonalleni. Sainkin pian
kyllä tilaisuuksia päästä heidän joukkoonsa iltoja viettämään. Luulinpa
itseni yhtä valmiiksi herraksi kuin muutkin, vaikka joukossa oli
useasti joku ylioppilaskin, kaupungin sivistyneitä kauppapalvelioita ja
muita, jotka useasti kävivät sahalla. Olinhan ruukin "virkamies" ja
olihan minulla kaupungissa tehty vaatepuku ylläni, sekä siihen vielä
lisäksi kiiltävät kalossit jalassani, kun ulkona liikuin. Rahaa myös
oli kukkaroni pakahtumaisillaan. Huomasin kuitenkin tuon tuostakin,
vaikka toiset sitä vaan varsin hienolla tavalla osottivat, ett'eivät he
juuri olisi minua joukossaan kaivanneet. Minä arvelin syyksi yhtä ja
toista. Olinhan osaltani kyllä pitänyt huolta siitä, että pöydän
koristamiseksi ilmestyi täysiä pulloja, ja olinhan korttien
käyttämisessä osottanut puolestani innokasta osanottoa. Kun olin
mielestäni yhtä suuri herra kuin hekin, sanoin heitä joskus ilman
arvelematta sinuksi. Sen johdosta tulin ensimältä hämille, nähdessäni
kuinka useat heistä loivat katseensa alas ja näyttivät tyytymättömiltä.
En ymmärtänyt, mitä se merkitsi. Sittemmin he jo tottuivat semmoiseen
rikokseen herrastapoja vastaan kuin omavaltainen sinuttelemiseni oli.
Useasti kumminkin erosin sangen raskaalla mielellä seuroista, jotka
kyllä kukkarolleni kustansivat, vaan eivät toivomaani tarkotusta
vastanneet. Varsin uteliaana mietiskelin syytä semmoiseen
epäsoinnullisuuteen. Kerran, kun kuten ainakin istuimme pullojen
ääressä, tuli sisälle eräs toisille tuttu kauppias. Minä kun satuin
olemaan lähinnä ovea, menin häntä ensin tervehtimään. Hän mainitsi
samassa nimensä. Siitä vähän ällistyneenä mainitsin: "Jassoo, vai
niin!" Toiset silloin muuttuivat hyvin totisiksi ja puhuivat ruotsia,
katsellen epäsuosiollisesti minuun, ennenkuin menivät vierasta
tervehtimään. Sekös minua harmitti. Enhän tuntenut mitään semmoista
tehneeni, jolla olisin heitä loukannut. Senpätähden läksin kohta
närkästyneenä pois, sanottuani ovella mennessäni jäähyväiset. Sittemmin
en enää tungetellutkaan "herrain seuraan." Sen sijaan kulutin aikaani
vanhan ystäväni viulun kanssa ja väliin oleskelin isäntä-miesten
parissa. Tällä tavoin onnistui seurustelu paljon paremmin.
Samaan aikaan tutustuin erään juoppo-lukkarin kanssa, ja kun toimitin
hänelle juomia viljavasti, sain hänestä pian mainion ystävän. Häneltä
vasta sain tyydyttävän selityksen epäonnistuneen seurustelemiseni
syystä, jolla siihen saakka turhaan olin päätäni vaivannut. Hän näet
kerran esitti minulle setänmaljan, ja kun en ymmärtänyt, mitä se
merkitsi, selitti hän sen tarkotuksen ja yhteydessä sen kanssa antoi
lukkarimaisella tavalla lavean kertomuksen käytännöllisen sivistyksen
säännöistä. Sitte vasta silmäni aukesivat näkemään edelliset
tyhmyyteni. Ryyppyvälin tihentämisellä sain tämän kelpo opettajani
helposti vielä semmoisenkin tyhmyyteni paljastuksen jälestä pysymään
suosiollisena.
Useat kerrat oli hän vielä sen jälkeen vieraanani, kertoen hauskoja
juttuja, johon hän olikin aika mestari. Vaan seurauksena
seurustelustani hänen kanssansa oli, että aloin tottua juomien
nautintoon. Sen ohessa tuli uusia kiusauksia. Niistä mainitsen
vääryyden halun virkatoimissani. Vaan luonnollinen yksinkertaisuuteni
oli sille parhaimpana vastapainona. En, näet, tahtonut uskaltaa tiliä
valmistaissani tehdä numeroiden muutoksia omaksi hyödykseni, kun en
tiennyt, että se useilla muilla ruukin ammattimiehillä oli tapana ja
heiltä menestyi hyvin.
Talvi kului semmoisine vaiheineen. Kesän tultua muuttuivat toimitukseni
työn johtamiseksi sahan tiluksilla, samoin kuin edellisenäkin kesänä.
Sen kesän tapauksista kerron vielä erään, joka oli seuraus
juontihalustani.
Oli kaunis sunnuntaiaamu Heinäkuun lopulla. Silloin läksin huvitusta
hakemaan kaupungista, kun oli hyvä tilaisuus päästä sinne kirkkomiesten
kanssa pienellä höyrylaivalla. Tultuani kaupunkiin kohtasin siellä
erään koulutoverini. Se tuotti meille molemmille suurta ihastusta. Hän,
ollen minua paljon parempi juonti-asioissa, pyyti minua lähtemään
kanssaan ravintolaan, vaan kun kirkonkellot kutsuivat Jumalan
palvelusta alkamaan, esittelin hänelle, että menisimme ensin kirkkoon,
johon hän myöskin suostui. Menimme siis yhdessä kirkkoon, vaan emme
malttaneet siellä olla loppuun asti, kun oli tärkeämpi asia
toimitettavana toverini pyynnön johdosta. Pian kiirehdimme sitä
toimittamaan lähellä olevassa salakapakassa. Siellä otimme
viininaukkuja, joista tulimme jo vähän iloiselle tuulelle. Tahdoimme
sitte pari pulloa olutta ja nautimme sen entisen lisäksi. Emme tienneet
kumpikaan, että se tuottaa peräti tuhoja, jos olutta viinin sekaan
käytetään, vaan pian saimme sen huomata. Olimme ravintolaan tullessamme
päättäneet mennä neljän aikana alkavaan teatteri-näytäntöön. Kun aikaa
oli jo niin runsaasti kulunut, että piti lähteä sinne, teimme kiirettä.
Tie sinne kulki vanhan, metsittyneen hautausmaan poikki. Sen ainoasti
muistan, että astuimme portista sinne sisälle, vaan mitä sitte lienee
tapahtunut siihen saakka, kunnes yöllä kahdentoista aikana heräsin
unestani saman hautausmaan alanurkassa olevan pensaan suojasta, sitä en
ollenkaan muista. Kauhistukseni oli suuri herätessäni hautataulujen
keskessä aivan yksinäisyydessäni. Heti muistin olleen rahoja useita
satoja markkoja mukanani taskussa. Kiireesti joutuivat käteni ottamaan
kukkarotani esille, mutta kauheata, sitähän ei löytynytkään! Tuskin
koskaan ennen elämässäni oli semmoinen hämmästys minua saavuttanut,
kuin silloin! En ymmärtänyt vähään aikaan paikaltani liikahtaa. Mutta
samassa tuli iloni sitä suuremmaksi, kun huomasin povessani paitani ja
ihoni välissä olevan jonkun esineen ja silloin muistin, että
ravintolasta lähtiessäni pistinkin sinne varmuuden vuoksi kukkaroni,
jonka nyt tunsin olevan siellä tallella. Heti otin sen esille ja näin
olevan kaikki rahani paikoillansa. Vaikka olin sisällisesti varsin
kurjalla kannalla, heräsi minussa kumminkin kiitollisuuden tunne
Jumalaa kohtaan hänen ihmeellisestä varjeluksestaan, ja päätin olla
vast'edes varovaisempi elämässäni. Minulla ei ollut silloin vielä
kokemusta siitä, kuinka mahdoton tuollaisia omatekoisia päätöksiä on
pitää, jollei niiden perustuksena ole todellinen mielenmuutos.
Syksy joutui pian. Oli jo jonkun aikaa ollut huhuna että huonon
rahaliikkeen tähden töitä vähennettäisiin sahan alueella sekä sen
johdosta myös useita päällysmiehiä erotettaisiin toimestaan. Se koski
etupäässä nuoria päälliköitä, jommoinen minäkin olin. Monet pitkät
arvelut täyttivät mieleni sen johdosta ja tekivät minun alakuloiseksi.
Kohta vaadittiin lopullinen tili toimituksistani ja julistettiin sen
jälkeen ero ammatistani. Se tuotti mitä suurimman surun ja
toivottomuuden, kun virkani olin kadottanut ja suurimmaksi osaksi jo
palkkanikin. Sitä olin toki antanut kotiväelleni muutamia satoja
markkoja velvollisuuden tunnosta heidän vaivojensa palkinnoksi, ja sen
johdosta tunsin ahdistuksessani hyvän omantunnon tuottamaa lievitystä.
Pian joutui aika, jolloin piti lähteä entisestä paikastani.
Jonkunlaisen toivon vallassa päätin matkustaa Helsinkiin, saadakseni
siellä toimipaikan kauppapuodissa tahi muussa liiketoimessa. Silloin
olin jo 22 vuoden vanha ja olin siis vähitellen varttunut nuoruudesta
täyteen miehuuden ikään.