Eräänä sunnuntaiaamuna palveliain muuttoaikana syksyllä nousi äitini
tavallista aikaisemmin yösijaltaan hyvin miettiväisenä ja totisena.
Isäni ei ollut silloin kotona. Syytä olikin äidilläni miettiväisyyteen,
kun minä, hänen vanhin lapsensa, oltuani hänen silmäinsä alla
kasvatettavana 16 vuotta, olin muutaman tunnin perästä jättävä hänet
sekä kotoni ja lähtevä suureen maailmaan oman onneni nojaan. Kyyneleet
silmissä toimitteli hän aamuaskareitansa ja sen ohessa keräili matkalle
lähtevän vaateresuja kokoon. Suuruksen aika tuli; viimeinen atria ennen
eroani lähestyi. Äitini mielenhaikeus yhä vaan eneni. Vihdoin hän
puhkesi kyyneliin ja lausui muutamia sydänsanoja nuorelle
matkamiehelle. Silloin valtasi syvä liikutus sydämeni ja ruo'alle
ruvettua ei syönti sujunutkaan. Halu tuli vaan pian päästä tielle. Se
tapahtuikin heti. Äiti toi vähäisen pussin esille, jossa sanoi olevan
kaksi paitaa ja kahdet housut sekä jonkun parin sukkia. Siinä oli
kaikki omaisuuteni, paitsi viulua, jonka tahdoin jättää vastaiseksi
kotia. Samassa nakkasin mainitun pussin selkääni ja läksin, hyvin
vajanaiset jäähyväiset sanottuani, astua tallustelemaan
renkiyspaikkaani lukkariin.
Vaikka olikin uudessa paikassani ystävällinen vastaanotto, tuntui
kumminkin "kylmältä kyläinen koti." Silloisia tunteitani olisivat hyvin
sopineet kuvaamaan kantelettaren säkeet:
"Ohoh kullaista kotia,
Armasta isän eloa!
Jos oli leipeä vähemmän,
Niin oli unta viljemmältä."
tai:
"Korea kotoinen leipä,
Jos on täynnä tähkäpäitä;
Vihavainen vieras leipä,
Vaikka voilla voituohon."
Hitaasti saavutti uni minut ensimäisenä iltana. Sillä vaikka väestön
levolle käytyä piti minunkin "painautua pitkäkseni" ennenkuin tuli
puhallettiin sammuksiin, niin ei "nukkumatti" minua vielä huomannut,
ennenkuin suuri seinäkello, joka käydä raksutteli unen vallan-alaisten
kuorsatessa, heleällä lyönnillään julisti uuden vuorokauden alkaneeksi.
Sitte vasta silmäluomeni lupsahtivat vastakkain ja sain unen päästä
kiinni. Vaan unen maukkaimmillaan ollessa saapui emäntäni noin kahden
tienoissa tupaan ja paiskasi tullessaan tahallisesti ovea kiinni
jotenkin voimakkaasti, että siihen heräsin. Samassa hän myöskin lausui:
"noh, nouskaapa jo pois riihelle lähtemään!" Pian kapsahdin pystyyn ja
niin tekivät muutkin. Kun kukin sai "riihivaatteet" muuttaneeksi
yllensä, aukeni tuvan ovi ja riihiväki, johon minäkin kuuluin, astui
vakavasti ulos käydäkseen lyhteiden kimppuun. Niinmuodoin sain
riihenpuinnilla alkaneeksi työtoimeni uudessa paikassani. Päivän tultua
ilmoitti isäntäni lyhyesti sen päivän työohjelman, jonka suoritettua
olin iltasella rengin elämää kokenut yhden vuorokauden.
Niin kului päivä toisensa perään. Ikävä vaan tahtoi ensimältä jotenkin
ahkeraan huomautella, ett'en ollutkaan enää siinä kodissa, missä
vanhempaini ynnä veljieni ja siskojeni seura minua ympäröi. Vaan sitte,
kun perehdyin hieman itseäni nuoremman talon pojan kanssa, poistui
viimeinenkin ikäväni, ja sittemmin tunsin oloni niin mieluiseksi,
ett'en sen parempaa kaivannutkaan. Noin puolitalven aikana tunsin jo
pimeässäkin tallin oven ja löysin kaivon pyrynkin peitosta sekä tiesin,
mistä "Kolmisopen" niitylle tyhjän heinähäkin kanssa mennään; tiesin
myös halkometsän, ja havukasat pelloilla todistivat, että olin
kuusikossakin osannut käydä; mutakuormat karjakartanolla ilmoittivat,
että talon suomaallakin olin joskus pistäytynyt, niin, mikäpä niitä nyt
kaikkia muistaa. Se vaan on pääasia, että olin talooni ynnä sen töihin
jo täysin perehtynyt.
Samaan aikaan heräsi taas jonkun aikaa kaihossa ollut oppimisen haluni,
saaden kiihotusta lukkarin lasten laskennon ja kirjoituksen
harjoituksista. Täytyi ryhtyä kiihkoani edes osittain sammuttamaan
yksinkertaisilla opin harjoituksillani. Milloin vaan suinkin sain
tilaisuuden, niinkuin pyhinä ja iltasilla myöhään muiden jo maatessa,
opettelin kirjoittamista ja luvun laskua. Mainittu talon vanhin poika,
joka oli ennestään kirjoituksen ja laskennon jälillä, auttoi alkuun ja
yhtyi kanssani innolla yhä eteenpäin rientämään. Laskennon opettajana
oli meillä Weimberg'in toimittama "Luvunlasku oppikirja." Äärettömällä
ahkeruudella ja vaivalla opettelimme sen johdolla, paitsi kokonaisia
lukuja, myös tavalliset murtoluvut laskemaan ennen talven loppua.
Siihen tuhlaantui myös osa talonkin aikaa keväällä hyvillä ilmoilla,
kun me, ollessamme kahden metsässä halon hakkuussa tai muussa
ulkotyössä, ryhdyimme kiihkoamme tyydyttämään siten, että veistelimme
puun kylkiä sileäksi ja siinä numeroita käyttelimme. Se tuli
haltiaväenkin tiedoksi ja saimme heiltä aika nuhteita.
Kesän tultua asiat taas paranivat ja haltiaväkeni tyytyväisyys
varmistui niin minua kohtaan, että pyysivät vielä toiseksi vuodeksi
palvelukseensa, johon myöskin suostuin. Alkupuoli seuraavaa vuotta
kului hyvällä menestyksellä, vaan sittemmin sain pahan taipumuksen
kortin lyöntiin. Se meni jo niin pitkälle, että vietin usein
päiväkaudet metsissä työpaikoilla kortinlyömisellä kumppalini, talon
oman pojan kanssa. Sekin tuli pian talonväen tiedoksi ja siitä seurasi
taasen meille kovat nuhteet, mutta hyvin vähän se auttoi. Kun emäntä
pakotti kerran meidät antamaan kortit hänen polttaakseen, teimme niiden
sijaan tuohesta uudet ja niillä koetimme haluamme tyydyttää.
Vihdoin kyllästyneinä moiseen ilkeään tapaan, lakkautimme sen ja
parempi aika taas seurasi elämässämme. Kesän tultua teimme ahkeruudella
työtä ja haltiaväkeni mielisuosio taas kääntyi minuun niin, että
pyysivät vielä kolmanneksi vuodeksi palvelukseensa, vaan siihen en
saattanut palkan pienuuteen nähden suostua, mutta muutin syksyllä
toiseen, edullisempaan paikkaan rengiksi.
Siinä paikassa olin yhden vuoden. Sen vuoden aikuiset muistoni ovat
paljoa jalompaa laatua kuin ne, mitä edellisiltä vuosilta mainitsin.
Huonoja taipumuksiani varsin suuressa määrässä lannistivat monet,
melkeinpä alinaikaiset mietteeni sekä ajallisen että ijankaikkisen
elämäni tulevaisuudesta. Oikeastaan olikin se vuosi elämässäni
aatteellisuuden vuosi. Silloin, näet, annoin mielikuvituksieni liikkua
haaveilu-maailmassa ja nautin onnea tuulentuvista, joita toivoni
epätietoisessa tulevaisuudessa rakenteli. Sen ohessa kiihtyi taas
minussa oppimisen halu, jota tyydyttääkseni käytin kaikki loma-ajat
kaikenlaisiin harjoituksiin ja lukemiseen. Sittemmin en voinut enää
itseäni pidättää pyrkimästä johonkin oppilaitokseen. Soveliaampaa
tilaisuutta siihen en huomannut kuin hakea itseni oppilaaksi
maanviljelyskouluun, koska siellä ei tulisi varat suuresti kysymykseen.
Niin teinkin; toimitin hakuajan kuluessa hakemukseni mainittuun
oppilaitokseen. Tuntiessani sielussani useasti voimallisia liikutuksia,
varsinkin puheena olevan vuoden ajalla, joskus sillä seurauksella
"ettei paljon puuttunut tullakseni kristityksi", tein vihdoinkin sen
asian suhteen mielestäni viisaan päätöksen. Kunhan ensin kävisin
maanviljelyskoulun läpi ja sitte mahdollisesti saisin toimen jossakin
tuntemattomassa paikkakunnassa, niin siellähän se asia kävisi helposti
päinsä, kun ei tarvitseisi ketään hävetä, niinkuin täällä tuttavieni
keskellä.
Opistoon toimittamieni hakemusten johdosta sain puolikesässä kutsumuksen
tulla syksyllä oppilaaksi laitokseen. Se tuntui varsin hyvältä. Kohta
aloin sovitella asioitani sille kannalle, että voisin sinne saapua
Marraskuun alussa. Palveluspaikastani otin eroni muutamia viikkoja
ennen tavallista aikaa, ja niin päättynyttä kolmivuotista renkinä-oloa
seurasi uusi ajanjakso elämässäni.