Kun iso perheemme ei voinut tulla toimeen isäni työansiolla eikä sillä
vähällä, minkä viljelyksemme meille tuottivat, täytyi minunkin osaltani
yhä edeskinpäin tehdä mitä voin elatusvarojen hankkimiseksi. Siihen
tuli taas uusi keino. Kun olin joutuisa verkonkutoja ja etevyyteni
siinä toimessa tuli tiedoksi naapurikylissä ja loitompanakin, niin
alettiin minua kutsua kyliinkin sen työn tekiäksi. Sittemmin vietiin
minua kilvalla talosta taloon niinkuin jotakin "mestarimiestä" verkkoja
kutomaan ja valmiisen kuntoon laittamaan. Siten ansaitsin ruo'an ja
jonkun verran palkkaakin, joka tuli kotiväkeni hyväksi.
Kesän tultua pyysi minua vaarini, joka oli pitäjän kuuluisa
"venemestari", luoksensa, opettaakseen venheentekotaitoa. Siihen
suostuin ja olin kesän hänen opissaan. Monta kymmentä venettä valmistui
sillä ajalla. En kumminkaan halunnut pitkittää sitä opintoani, vaan
jätin sen taidon hankkimisen kesken. Sen hyödyn siitä kumminkin sain,
että sittemmin muutamien vuosien kuluttua tein jonkun veneen aivan omin
päini valmiiksi.
Seuraavan talven tultua ryhdyin jälleen verkkotyöhöni, jota toimitin
sekä kylissä että kotona. Sen ohessa sain vastustamattoman halun viulun
soittamiseen. Kanteleen soitto kävi jo kovin yksitoikkoiseksi. Vaan jos
mieli päästä uuden soittotaidon alkuun, tarvitsi ensin saada täytetyksi
kaksi tärkeätä ehtoa. Ensin piti saada itselleni viulu. Sitte oli
tarpeen ahkeraan kuunnella n.s. "pelimannien" soittamista. Monien
hankaluuksien ohessa saatoin kutakuinkin täyttää molemmat mainitut
ehdot.
Soittokalu oli itseni tehtävä. Vaan eipä se niin helposti käynytkään
päinsä. Useat kokeeni menivät pilalle. Jos olisi ollut edes täysi
vapaus siinä muutoinkin niin vaikeassa tehtävässäni, niin olisi se ehkä
paremmin luonnistunut, vaan isäni oli kovasti sitä vastaan. Sentähden
täytyi minun saunassa yöllä, muiden maatessa, tehdä tuhrustaa työtäni.
Mutta eipä siinä vielä kaikki vastahakoisuudet. Kun vihdoin sangen
suurella vaivalla, useiden turhaan menneiden kokeiden perästä, sain
toivomani ilokalun niin valmiiksi, että se oli vain kieliä vailla,
uskalsin iloni hurmeessa tuoda kalliin esikoiseni, isäni poissa
ollessa, äitini näkyviin. Asetin sen kunniapaikalle, tuvan peräseinällä
olevaan naulaan. Vaan samassa saapui isäni kotia. Mittasi vaan verkon
ja huomasi sen liian vähän jatkuneeksi poissaolonsa ajalla. Samassa
törmäsi hän kiinni aarteeseni, juuri kuin kissa hiiren niskaan -- niin
minä itsekseni ajattelin -- sieppasi sen naulasta ja lyödä rämäytti
pöytää vasten rikki, niin että sirpaleet lensivät ympäri tupaa.
Semmoinen surkea tapahtuma murti iloisen mieleni sangen katkeraan
itkuun. Mutta eipä sallittu edes silläkään tavalla vapaasti huojentaa
huoltani, vaan uhattiin selkäsaunalla, jollen pian lakkauttaisi
"ulinaani" ja kävisi verkkoni ääreen. Mikäs siinä auttoi; täytyi,
vaikka vastahakoisesti, taipua.
Haikean surun alaisena kului joku päivä. Mutta sitten sai entinen
kiihkoni jälleen vallan. Uudestaan ryhdyin nakerrustyöhöni, ja monta
yötä valvottuani saunassa, sain kadotetun kamsuni sijaan uuden, entistä
paremman. Jonkun aikaa sitä salasin, ja kun isäni sittemmin pääsi asian
perille, kehotti hän minua tuomaan se näkyviin. Huomatessani isäni
mielen suvaitsevaksi uutta vaivaloisuuteni tuotetta kohtaan, toin sen
ihmisten ilmoille. Isäni huomasi sen hyvänlaisesti onnistuneeksi ja oli
avullinen kielien laittamisessa.
Sitte alkoi uusi työ soittotaidon oppimisessa. Käytin ahkeraan kaikkia
mahdollisia oppimisen tilaisuuksia hyväkseni, kuuntelemalla muiden
soittoa. Niin kului verkkotyöni ohessa se talvi ynnä osa seuraavaa
kesääkin. Kun heinän teko-aika joutui, sain seurata isää kylissä hänen
niittourakoitansa auttamassa. Samoin sain tehdä leikkuu-aikanakin.
Meidän silloiset pienet työvainiomme myönsivätkin kyllin aikaa
kyläisille töille.
Syksyllä alotin rippikouluni. Taasen seuraavan talven aikana toimitin
verkonkutomis-ammattiani enimmäkseen kylissä. Kun soittotaitoni alkoi
ruveta tyydyttämään itseäni ja muita, sain sitte jo sillä kunnian
palvella tanssihaluista nuorisoa pyhäiltoina. Se oli mielestäni
hauskaa! Ja entäs se arvo, minkä se myötänsä toi! Olihan se toki
jotakin suuremmoista, kun "pelimannin" hakia saapui luokseni ja pyysi
minua lähtemään tanssiaisissa soittamaan! Pyyntöä aina mielelläni
noudatin ja sainkin useita kertoja esiintyä tässä "imelässä" virassa.
Kesän tultua päätin rippikouluni ja tunsin sen jälkeen voimallisia
vetämyksiä sielussani taivaan puoleen. Vaan eiväthän ne kauan
pysyneet. -- --
Kun vanhempani olivat jo useasti tahtoneet minua toimittaa joko
suutarin tahi räätärin oppiin vastoin tahtoani, ja taas syksyn tultua
koettivat siihen pakottaa puoliväkisen, päätin lähteä sitä välttääkseni
rengiksi, koska se ammatti paremmin miellytti, ja sain mieluiseni
paikan lukkarissa. Silloin olin jo ohi elänyt ikävuoteni ensimäisen
jakson, lapsuuteni ajan, monine vaiheineen ja uusi ikäjakso seurasi
elämässäni, nimittäin nuoruuteni aika.