Pitkän, kolkon kevään perästä tuli vihdoinkin kesä lämpöisine
tuulahduksineen, jotka uudestaan elvyttivät eloon kylmän, jähmettyneen
luonnon armaassa Suomessamme. Ihmisten mieliinkin palasi toivo, joka
oli katoamaisillaan, sydämissä virisi rakkaus ja myötätuntoisuus.
Kesätöitä aljettiin tehdä, ja vaikka syömävarat olivat niukat, niin
olihan toivo, että uutisen jouduttua taas koittaa runsaampi aika,
paksumpi leipä. Mutta voi surkeata pettymistä!
Kesäkuun päivät kuluivat, viikot vierivät. Heinäkuu alkoi, se myös
loppui. Kasvikunta seurasi varmasti aikaansa. Viljavainiot lainehtivat.
Ne runsaine lahjavarustuksineen ikäänkuin kainosti, tyytyväisyydestä
hymyilevinä asettuivat nöyrän tarjoojan kumartuneesen asentoon.
Vaan samaan aikaan väijyi, ei juuri kaukana, maamme asujamille
entisestään hallan nimellä tunnettu julma vihollinen ja eräänä Elokuun
yönä pimeän tultua hiipi hiljaisuudessa esiin, anastaen väkivaltaisesti
omaksensa kaiken sen, mikä olisi ollut työstä väsyneille työmiehille ja
työnantajille ynnä heidän tuhansille lapsillensa tulevaa. Surkein
silmin saivat seuraavana aamuna viljavainioiden omistajat katsella
vihollisen tuhoja. Valitus ja hätä oli kaikkialla. Syksy oli käsissä ja
sen perästä uhkaava talvi odotettavissa, mutta syömäneuvot melkein
kaikki olivat tietymättömissä.
Ohran olkia, herneiden varsia, heiniä ja jäkälöitä aljettiin kuivata ja
survoa hienoksi; niiden sekaan ainoasti hiukan riitti hallan turmelemia
jauhoja sekoittaa. Semmoisten hätäjauhojen käyttäminen oli ainakin
Savon paikkakunnilla jo talven alussa yleinen. Vaan olipa seutuja,
missä vallitsi vieläkin suurempi kurjuus, niin että asujanten täytyi
jättää kodit autioiksi ja lähteä perhekunnittain mieron tielle. Suurin
osa Pohjanmaata oli sellaisessa tilassa. Sieltä matkusteli jo talven
alussa satoja perheitä puoli-alastomina, kuihtuneina, melkein
läpikuultavina, hoiperrellen nälän kovissa vaivoissa. Lasten surkea
valitus, itku ja nyyhkytys oli sydäntä karsivaa.
Kun talvi alkoi olla puoliväliin kuluneena, tuli kohtalon leikki
vieläkin kovemmaksi. Ei millään muotoa enään voinut meidänkään iso
perhe yhdessä ko'ossa elää. Täytyi meidän vanhimpain lasten lähteä
mieron tielle. Se ei suinkaan tuntunut meille, kerjäämiseen
tottumattomille, helpolta asialta. Ensimältä emme rohjenneet pyytää
ruokaa, vaan kärseimme ennen kovaa nälkää, jolleivät ihmiset pyytämättä
antaneet. Sittemmin jo rohkasimme itseämme niin, että saatoimme hyvin
ujosti esittää emännille tarpeemme. Viimein ryhdyimme laulukeinoa
käyttämään pyytämisen välikappaleena, ja se olikin varsin tarkoitustaan
vastaava; sillä emännät siihen hyvin mielistyivät ja antoivat meille
runsaammin ruokaa kuin muille kerjäläisille.
Semmoisilla retkillä vaelsimme parin kuukauden ajan. Kun sitten joutui
pahin kelirikko, niin että kulku tuli tukalaksi järvistä ja vesistä
rikkaassa paikkakunnassa, täytyi meidän palata kotia pienoisen,
säästöön jääneillä leipäpalasilla täytetyn pussin kanssa. Kotona oli
puutos ja elämän surkeus yhä vaan yltynyt, ja muun lisäksi oli vielä
tautikin tullut mökkiimme vieraaksi. Epäterveellinen, suurimmaksi
osaksi olkijauhoista ja ruumenista valmistettu ruoka sai aikaan sen,
että äitini terveys ja voimat pettivät ja hänen täytyi käydä
sairasvuoteelle. Sairaus sai silloin yleisesti semmoisen vallan, että
tuskinpa yksikään kylä, talo ja perhe oli koko laajassa Savossa, missä
ei olisi hourailevia sairaita ollut. Monesta perheestä joutui enemmät
kuin puolet tuonelan majoihin. Erääsen taloon haettiin pappi jakamaan
kuolemantuskissa taistelevalle parille sairaalle viimeistä lohdutusta.
Vaan ennen papin saapumista olikin tuoni korjannut heidät, pappi halusi
näitä kumminkin katsoa. Silloin isäntä, vanha harmaapää ukko, vei hänet
kanssansa riiheen, jossa makasi rinnatusten pitkä rivi ruumiita,
kaikkiaan kahdeksan, useimmat aikaihmisiä ja kaikki saman vanhuksen
lapsia. Hiljaisen äänettömyyden vallitessa heruivat kyynelet sekä
vanhuksen että hänen vieraansa poskille. Kenen sydän ei vieläkin
heltyisi sellaista näkyä ajatellessa!
Kylläkin surkea oli tila minunkin kotonani. Sillä äitini sairaus
muuttui yhä ankarammaksi, niin ett'ei hän päässyt enää vuoteelta
liikkumaan, vaan täytyi maata siinä voimatonna, hourailevana. Nälkään
nääntyvä lapsilauma itki hänen ympärillänsä, hekin vaipuivat yksi
toisensa perästä vanhimmasta nuorimpaan saakka tautivuoteelle. Silloin
oli Helluntain aika. Isä oli toki terve ja ponnisti lähes näännyksiin
saakka kaikki voimansa syömisen hankkimiseen. Eräänä iltana viipyi hän
myöhään jossakin. Ainoa lehmä, joka niin uskollisesti aina täytti
velvollisuutensa jouduttamalla maitonsa sairas-parkain ravinnoksi,
ammui ikävissään oikein liikuttavan houkuttelevasti lypsäjätä.
Sairauden ajalla oli naapurin vaimo käynyt illoin aamuin lypsyllä, vaan
tänä päivänä oli armoton tauti hänenkin kahlehtinut vuoteelle. Ikävä
oli silloin Muurikki-paralla, kunnes isä saapui ja jonkinmoisen neuvon
keksi tähän asiaan.
Me sairaat vaan yhä makasimme hervottomina, vaikka kesä oli jo lähes
puolessa. Kuolema oli ovella. Ijäisyyden kamala pelko valloitti
sydämet. Monet kuolonsanomat, joita joka päivä naapurikylistä kuulimme,
muistuttivat meille pikaista ijäisyyteen lähtöä. Semmoinen tila saapi
sydämet pehmeämään ja jäykänkin mielen taipumaan. Varmaan niin tapahtui
äidissäni ja minussa, sillä me rupesimme etsimään "Herran kasvoja"
ahkeralla rukouksella ja saimmekin kohta tuta todeksi virren sanat: "Ne
kuin siis Herraa etsivät, Hänelt' he avun löytävät." Minä saavutin
ensin semmoisen rauhan sydämelleni, että sen kanssa rohkenin odottaa
kuolemata aivan levollisesti ja ilomielellä, niinkuin parasta ystävätä
ja hyväntekiätä, joka tekisi lopun elämän surkeudesta ja tuottaisi
ijäisen onnen taivaassa. Äidilleni semmoisen rauhan saavuttaminen oli
vaikeampi. Hän tahtoi sortua epäuskon alle ja semmoisessa
ahdistuksessaan halusi hän pappia, joka toivo myös tuli täytetyksi.
Sen perästä oli äitinikin yhtäläisellä tulevaisuuden toivon varmuuden
kannalla kuin minäkin, ja me odotimme levollisella mielellä joka päivä
kotia pääsemistämme. Vaan aika ei ollutkaan vielä siksi määrätty.
Jumala näki viisaudessaan hyväksi auttaa meidät jälleen entiseen
terveyteemme.
Kun voimani jo olivat sen verran vaurastuneet, että aloin kyetä työhön,
sain jälleen olla isäni apuna elatuksen hankkimisessa. Silloin johtui
mieleeni keino, jota parahiten voisin käyttää heikoilla voimillani
elatuksen hankkimisen avuksi. Päätin näet ruveta "tuohimestariksi",
johon tuumaan myös isäni suostui. Päiväkaudet kuljeskelin sitte
metsässä tuohta hankkimassa, ja kun niitä sain karttumaan aika tarakat,
kannoin ne kotia ja valmistelin niistä konttia, kopsia y.m.
tuohiastioita. Ensimältä tahtoi usein taitamattomuus haitata, vaan
silloin sain isäni neuvoja ja niin muodoin opin kohta sen taidon
täydellisesti. Saatuani töitäni jonkun määrän valmiiksi, läksin niitä
kaupalle ja sain hinnaksi jauhoja, jotka olivat tervetulleita kotona.
Kerrankin läksin aamusella, kun suurukseksi ensin olimme syöneet kaikki
entiset ruokavarat, konttien kaupalle sillä toivolla, että ehtisin
saada päivällisvarat kotona oleville. Isä ei ollut silloin kotona.
Kaupukseni sainkin sillä kertaa työläästi sujumaan. Minun täytyi
tavaroineni kuljeskella kaukana, ja ilta jo läheni, ennenkuin sain
asiani onnistumaan, jolloin heti kiiruhdin kotiani. Kova huoli siitä
että kotiväki pitkästyisi odotuksesta, oltuaan ruo'atta koko päivän,
kiiruhti askeleitani; juoksujalassa kuljetin jokseenkin painavaa
jauhosäkkiä kotia. Saapuessani auringon laskun aikaan pellon veräjälle,
huomasin jo tuvan lämpiävän leipomista varten ja kaikkein silmäin
vartioitsevan tuloani. Pian huomasivatkin he minut, ja veljeni
juoksutti kiireesti taikinapyttyä aitasta tupaan, kun vielä olin
kaukana. Niin valmiina toivon varmuudessa olivat he vastaanottamassa
tuomisiani. Suuri oli ilo sitten iltasta valmistettaessa ja rieskoja
paistettaessa jo valmiiksi lämmitetyssä uunissa. Ne maistuivat makeilta
kypsiksi saatua, vaikka tuomani jauhot, joista rieskat tehtiin, olivat
hallan turmelemia, ja niihin vielä sekotettiin petäjän kuori-jauhoja
kaksi kolmannesta sekaan. Kiitollisuus Jumalaa kohtaan täytti mielet
sinä iltana.
Vihdoin joutui tuon pitkällisen ja vaivaloisen elämän perästä uutinen,
joka tuotti suurinta iloa sekä meille että kaikille muillekin henkiin
jääneille. Tulikin silloin hyvä viljavuosi maahamme. Elämän kovat
kohtalot olivat takanapäin ja uudet toiveet heräsivät ihmismielissä
vastaisesta elämisestä. Uudella mielellä ja Jumalan pelvossa rohkenin
minäkin, kuoleman käsistä pelastunut, taas ruveta toivomaan
onnekkaampia elämän oloja kuin mitä siihen asti olin saanut kokea.