Eräässä paikassa Hämeen koillisimmassa kulmassa on
kaikinpuolisesta edistymisen innostaan, elämän siveydestään ja tapain
yksinkertaisuudestaan tunnettu vähäinen V:n seurakunta. Jokseenkin sen
keskipaikoilla on suuren kyläkunnan syrjässä kauniilla ylängöllä
lähellä maantietä punaiseksi maalattu talo. Se on syntymätaloni, jonka
omistajina vanhempani silloin olivat. Olen heidän lapsistaan
järjestyksessä toinen, mutta kun vanhin veljeni oli vuoden vanhana
kuollut, olen eloon jääneistä lapsista vanhin. Olen syntynyt helmikuun
14 p:nä 1856. Minua nuorempia lapsia oli kaksi.
Syntymätalossani emme kauan asuneet. Vaikk'ei mitään pakkoa olisi
ollut, myi isäni vastoin äitini tahtoa talonsa ja erotti kaupassa
itsellensä samalla maalla olevan torpan. Hiukan vielä muistan sen kun
muutimme mainittuun torppaan asumaan. Se tapahtui minun ollessani
kolmannella ikävuodellani.
Uuteen paikkaan muuttaessa olivat vanhempani vielä hyvissä varoissa,
vaan kun paikka oli melkein asumaton ja viljelemätön, niin kartanon
rakentaminen ja työpaikan kuntoon saaminen nielivät pian kaikki entiset
varat. Kun sen lisäksi tuli useita katovuosia, niin että kylvöt tuskin
siementänsä antoivat takaisin, seurasi pian sangen suuri köyhyys.
Petäjänkuorta piti syödä ympäri vuodet; tuskin puoleksikaan riitti
niihin oikeata viljaa sekoittaa. Puute oli joka-aikaisina vieraina ja
elämän kovuus leppymätönnä vihollisena. Sen ohessa lisääntyi myös
velkoja yhtä mittaa, vaikka suuri joukko vaatteita y.m. vaihdettiin
syömiseen. Vihdoin karkasivat velkojat isäni kimppuun ja saivat sen
aikaan, että pakkohuutokaupalla myytiin kaikki omaisuutemme ja karjamme
yhtenä päivänä. Silloin olin noin 6-vuotias. Sangen surkea oli
kohtalomme, kun kaikinpuolinen tyhjyys tuli elämiseemme. Äitini itki
yhtä mittaa viikkokauden eikä ottanut kuullakseen minkäänlaisia
lohdutuksia, ei isänkään, joka tämän onnettomuuden kohdatessa jo useita
vuosia oli kokenut elämätä Jumalassa. Hän oli yksi sen seudun n.s.
heränneistä. Äidilläni oli myös samanlaisia kokemuksia, vaikka
vähemmässä määrässä. Heidän jumalisuudenharrastustensa ynnä meillä
pidettyin "uskovaisten" kokousten johdosta olin minäkin jo varsin
nuorena ruvennut samaa asiata ajattelemaan. Vaan edellä kerrotun
tapauksen vaikutuksesta ryhdyin vasta tositoimella työhön. Ensin
ilmoitin asian nelivuotiaalle veljelleni. Hän suostui mielellään
ehdotukseeni että rupeaisimme harjoittamaan jumalisuutta sekä
koettaisimme tulla hyviksi ihmisiksi, niin että Jumala ottaisi meidät
taivaasen, kosk'emme enää köyhässä kodissamme voisi elää. Pääsy
taivaasen oli meidän käsityksemme mukaan aivan helppo. Kun luulimme
että sinne pääsevät ainoasti ne, jotka niin hyvästi ja nuhteettomasti
elävät, ett'eivät tee yhtään syntiä, päätimme mekin ensin tulla
semmoisiksi. Määräsimme sitte kaksi päivää taivaasen valmistumisen
ajaksi. Jos sillä ajalla voisimme elää aivan niin hyvästi, ett'ei
tulisi yhtään syntiä tehdyksi, olisimme valmiit ja mahdolliset matkalle
taivaasen. Niin ajattelimme. Me keksimme tienkin, mistä sinne
kuljettaisiin. Koska taivaan keskikohta oli aivan päämme päällä ja sen
reunat siintivät kaukana metsässä näköpiirin rajalla, niin eihän
mielestämme muuta tarvinnut, kuin kulkea sinne ja astua reunasta
sisälle. Siellähän olivat enkelit vastaan ottamassa, koska äitimme oli
meille useasti sanonut, että enkelit vievät hyvät ihmiset Abrahamin
helmaan taivaassa.
Kohta rupesimme elämään hyvästi. Kun vanhempamme käskivät meidän tehdä
kaikenmoisia koti-askareita, toimitimme ne kaikki nöyrästi ja
huolellisesti. Myös paljon muutakin, minkä huomasimme hyväksi, teimme
ja lu'imme ahkeraan Aapisestamme rukouksia. Yksi päivä meni jo
kunnialla läpi. Seuraavan päivän aamulla aloimme tehdä samoin. Vaan kun
äiti käski minun mennä sahtia noutamaan ja minä sillä retkellä huomasin
hiiren juoksevan tynnörin alle, niin unhotin asiani ja rupesin hiirtä
kiinni tavottamaan. Mutta kun ei minua takaisin kuulunut, tuli äiti
jälkeeni, torui minua muistamattomuudestani ja vanuipa hän päälliseksi
tukkaani kiinni, nujuuttaen aikalailla. Silloin huomasin jo rikkoneeni
autuuteni asian, pahoilla mielin valitin sitten siitä veljelleni.
Kuultuansa asian ikävän laadun närkästyi hän minuun ja niin hänkin
kadotti hurskautensa. Silloin ei ollut enään mielimistäkään taivaasen
päästä ja toivottomuus valtasi mielemme. Niin hullusti päättyi
ensimäinen "parannuksen teko."
Elämän kovuutta yhä vaan kesti. Se masensi lapsellista hilpeyttäni,
joka ainoastaan joskus pääsi vapauteen viattomissa leikeissä.
Iloisimpina aikoinani muistelen kevätaikoja, jolloin luonto vähitellen,
askel askelelta vapautui talven kahleista, jolloin aurinko lämpöisesti
paistaen sulatti lumen ensin seinänvieruksilta ja pihamailta ja sitten
yltä yleensä mailta ja metsistä, jotka pian pukeutuivat vihreään
kesäverhoonsa, jolloin karja ensi kertoja laskettiin ulos ja sen
iloinen ammominen ja kellojen kilke kajahteli niin hauskasti --
semmoisina aikoina ei muistettu nälkää eikä kotiolojemme moninaisia
muita puutteellisuuksia. Seikka, joka paljon vaikutti meihin
lapsiinkin, jotka luonnostamme olimme hyvin vallattomat, oli äitini
kärsimättömyys ja äreys, joka teki meidät yhä pahemmiksi. Paitsi
pitkiä, paaduttavia nuhdesaarnoja, sain joskus äidiltäni neljäkin
selkäsaunaa päivässä. Paljon paremmaksi en saata arvostella isäni
kasvatustointakaan. Seuraus oli siitä, että sisällinen turmelus ja
vastahakoisuus meissä lapsissa yhä vaan yltyi.
Tultuani vähän vauraammaksi täytyi minun ryhtyä elatuksen
hankkimis-keinoihin vanhempaini avuksi. Se tapahtui siten, että
keväisin sulan tultua olin päiväkaudet heidän kanssaan petäjiä
kuorimassa läheisillä kankailla. Kotia lähteissämme väänsimme aika
tarakat silpasista petäjistä kuorituita levyjä selkäämme. Minä, joka
olin vielä heikkovoimainen, tahdoin usein kuormani alle väsyä ja koetin
väliin itkusta saada voimain lisäystä. Kotia päästyäni sain väsyneitä
voimiani vahvistaa huonolla "petäjä-rieskalla."
Vähän vaihetusta yksitoikkoisessa ja ilottomassa elämässäni sain
sittemmin, ollessani noin 10-vuotias, kun rupesin soittamaan
virsikanteletta. Sen toi isäni lukkarista lainaksi. Semmoista
soittokonetta ei silloin ollut toista koko paikkakunnalla, ja sen
soittaminen oli tietysti sitäkin harvinaisempi taito. Ensin opettelihe
sillä isäni soittamaan ja minä kohta opin perässä itsestäni, melkein
ilman neuvomatta. Pian mielistyin vasta oppimaani yksinkertaiseen
taiteeseni niin, että unohdin kaikki entiset lapsuuteni huvit ja vietin
kaikki jouto-ajat sävelten maailmassa. Se loi minuun ikäänkun uuden
hengen ja kohotti mieltäni aatteellisempiin ajatuksiin. Kun alinomaa
istuin soittimeni ääressä, oli siitä sekin hyöty että taisin jonkun
ajan perästä soittaa ja laulaa ulkoa melkein kaikki virret Nordlundin
koraalikirjan mukaan ynnä sen lisäksi suuren joukon muita lauluja.
Korvani sai silloin semmoisen kehityksen ja varmuuden että aikamiehenä
saisi vuosikausia uutterasti harjoitella päästäkseen yhtä pitkälle.
Sen ohessa valtasi mieleni vastustamaton halu saada opetusta ja tietoa
kaikenlaisissa muissakin asioissa, mutta siihen ei ollut silloin mitään
tilaisuutta. Silloin ei, näet, ollut koko seurakunnassamme muita
kouluja paitsi joku sunnuntaikoulu. Henkisen kehitykseni ja
edistymiseni rajoitti siis sillä kertaa kantele ja katkismus.
Kun köyhyys vaan yhtämyötänsä meillä herrasteli ja eläminen näytti
tulevan jo aivan mahdottomaksi sillä paikalla, päätti isäni, vastoin
äitini tahtoa, muuttaa pois. Sillä paitsi että silloinen paikkamme oli
muita elämän ehtoja vailla, oli se päälle päätteeksi semmoisessa
sydänmaassa, että lähes puoli peninkulmaa oli likimmäiseen taloon,
huomioon ottamatta muutamia mökkirähjiä, joista ei voinut tarpeessa
apua saada. Majanmuutto tapahtui kohta. Myytyänsä entisen paikan
jommoiseenkin hintaan, hankki isäni uuden asuinpaikan jonkun matkan
päässä edellisestä, hyvän kalaveden rannalla. Siihen muutimme kun olin
12-vuotias. Sain siis jo alkaa kolmannella paikalla elämistä. Se paikka
oli kaikin puolin parempi edellistä. Olihan muun muassa kalastaminenkin
siinä jonkunlaisena elatuksen apuna; se etu meiltä ennen tykkänään
puuttui.
Jonkunlainen elämisen toivo, niin pian kuin työpaikat oli alkukuntoon
saatu, alkoi olla köyhyyden ja muun surkeuden rasittamalla
perheellämme, kunnes pian Jumalan ankarasti rankaiseva käsi kohtasi
sekä meitä että kaikkia maamme asujamia yleensä. Se tapahtui siten,
että Luoja salli tulla ikimuistettavan nälkävuoden maallemme 1867-68.