Värisevällä äänellä Hukka alkoi sitten luetella, mitä kaikkea pahaa
Repolainen oli hänelle ja hänen vaimolleen tehnyt. Muun muassa hän
kerrankin vietteli suden luolaan, jossa asui ilkeitä marakatteja. Nämä
olisivat varmaankin repineet häneltä silmät ja korvat päästä, ellei hän
olisi päässyt pakoon heidän kynsistään.
Tähän Kettu vastasi:
-- Minua ihmetyttää suuresti, että Hukkanen syyttää minua seikasta,
johon hän itse on syypää. Minkä minä sille voin, että hänen ahneutensa
ja typeryytensä lakkaamatta johtaa häntä vaaroihin? Jos arvoisat
läsnäolijat suvaitsevat, niin kerron, miten tämän jutun laita
oikeastaan on. -- Hukkanen ja minä eksyimme kerran tieltä ja
pohjastuimme vuoreen, jonka kupeessa näimme pimeän onkalon. Hukkanen
oli, kuten tavallista, kauhean nälissään. Senvuoksi sanoin hänelle:
-- Tuossa luolassa on varmaankin jotakin syötävää. Koettakaamme pyrkiä
sinne.
Hukkanen heittäytyi puun juurelle pitkälleen ja vastasi:
-- Sinä, kuoma, olet minua mielevämpi. Pujahda sinä sisään, minä sillä
aikaa lepään tässä. -- Hän näet ei uskaltanut itse mennä pimeään
luolaan, pelkuri kun aina on ollut.
Minä tottelin häntä ja hiivin sisään luolan aukosta. Huu, oikeinpa
minua kammotti, kun aloin ryömiä pitkin pimeätä, mutkikasta käytävää.
Kauan aikaa pilkkosen pimeässä haparoituani pääsin viimein luolan
perälle. Voi kauheata, mitä näinkään! Suuria ja pieniä eläimiä niin
rumia, etten kuuna kullan päivänä ole moisia ennen nähnyt. Niiden kita
oli suuri ja ammottava ja täynnä teräviä, kauhistuttavia hampaita.
Kädet olivat koukkukyntiset ja takana roikkui pitkä häntä. Sen lisäksi
ne olivat kaikki niin likaisia ja saastaisia, että minun täytyi pidellä
nenääni. Kauhistuin niin, etten ensin saanut sanaakaan suustani, mutta
viimein rohkaisin mieleni ja tervehdin kohteliaasti kuten ainakin
sivistynyt henkilö.
-- Hyvää päivää, täti kulta, sanoin vanhalle marakatille. -- Teilläpä
somia lapsia on, aivanpa luulisi heitä kuninkaanpojiksi. Enpä toden
totta ole koskaan herttaisempia pienokaisia nähnyt. Tästä vanha
marakatti ihastui ikihyväksi. Hän sanoi minua serkukseen, vaikka emme
ole rahtuakaan sukua ja toi eteeni herkkuja jos jonkinlaisia, siinä oli
kalaa, oli peuranpaistia, lintua ja muuta metsänriistaa. Lopuksi hän
vielä pisti kainalooni murean hirvenpaistin eukolleni viemisiksi.
Pyysipä minua hartaasti toistekin talossa käymään. Minä puolestani
kiitin onneani, kun pääsin pois likaisesta ja pahallehaisevasta
luolasta, ja lähdin aika vauhtia juosta livistämään. Hukkanen loikoi
yhä toimetonna puun juurella ähkien ja nälkäänsä valitellen. Minun kävi
häntä niin sääliksi, että annoin hänelle hirvenpaistini. Ahnaasti hän
heti paikalla hotkaisi sen suuhunsa, mutta mitäpä se hänelle olisi
riittänyt. Varoituksistani huolimatta hän kömpi luolaan lisää himoiten.
Mutta typeryydessään hän ei osannut säädyllisesti käyttäytyä.
Nähdessään rumat marakatit hän kauhistuneena huusi:
-- Hyi, sellaisia inhottavia elukoita! Enpä ole mokomia iljetyksiä
ennen nähnyt. Hukuttaa ne pitäisi joka sorkka, hukuttaa ja tappaa.
-- Kuka on käskenyt sinun tulla tänne minun poikiani moittimaan?
ärjäisi marakattiäiti vihoissaan. -- Mene matkoihisi, hävytön lurjus.
Mutta Hukkanen ei ollut marakattien vihasta millänsäkään. Vaati vain
muitta mutkitta ruokaa itselleen. Silloin julmistuneet marakatit
hyökkäsivät oikein miehissä hänen kimppuunsa ja purivat ja kynsivät
häntä niin hurjasti, että Hukka-raukka oli henkensä menettää. Töin
tuskin hän pääsi pakoon pötkimään.
Ja nyt kysyn teiltä, arvoisat kuulijani, kenen oli syy, että Hukkasta
pideltiin pahoin marakattien luolassa? Minunko?
Näin tiesi Repolainen kääntää kaikki Hukan syytökset tämän omaksi
häpeäksi. Viimein Hukkanen huusi tuimistuen:
-- Turhaan täällä suuta soitamme. Oikeus pysyy oikeutena ja rehellisyys
maan perii. Taistelkaamme mies miestä vastaan, niin saamme riitamme
parhaiten ratkaistuksi. En kykene sinun kanssasi valheissa
kilpailemaan, mutta rehellisessä taistelussa osaan kyllä puoliani
pitää.
Näin sanoen hän heitti hansikkaansa vasten Repolaisen naamaa.
Kuningas valitsi nyt takausmiehet molempain taistelijain puolesta.
Hukkasen takausmiehiksi tulivat Karhu Mesikämmen ja Mirri Kissa,
Repolaiselle Mukke-serkku, Martti Apinan poika, ja Mäyrä Metsäsika.
Kaikki Repolaisen ystävät ja sukulaiset kokoontuivat hänen ympärilleen,
jokaisella oli hyvä neuvo annettavana.
Rouva Ryppysilmä neuvoi:
-- Mieheni on opettanut minulle ihmeitä tekevän rukouksen. Minä luen
sen huomenaamuna sinun puolestasi, silloin ei sinulle tapahdu mitään
pahaa.
Nyt Rouva Ryppysilmä keritsi kaikki ketun karvat pois ja voiteli koko
hänen ruumiinsa öljyllä ja rasvalla, niin että se tuli liukkaaksi ja
sileäksi. Sitten hän laski kätensä ketun päälle ja luki:
Hur pur kulmu, kekka kee, hollin hellin, kekka hee!
Repolainen nukkui koko yön rauhallisesti, ja aamulla Saukko ja Mäyrä
tulivat häntä herättämään. Saukko toi hänelle nuoren sorsan, jonka hän
varta vasten oli Ketulle aamiaiseksi pyytänyt. Repolainen söi
mielihyvällä ja lähti levollisena taistelupaikalle sukulaistensa ja
ystäviensä seurassa.