KYMMENES LUKU

Vetääkseen kuninkaan ajatukset pois Vääräsäären murhasta, alkoi

Repolainen haikeasti valittaa sitä suurta vahinkoa, joka hänelle oli

tapahtunut, kun Ollikka oli ryöstänyt hänen kalliit aarteensa.

-- Oi suuri kuningas, lausui hän, -- en voi sanoin selittää, kuinka

suruissani olen. Salli minun kertoa sinulle ja ystävilleni, mitä

kalleuksia siinä laukussa oli, jonka Ollikka ryösti.

-- Puhu suusi puhtaaksi, lupasi kuningas, mutta lyhyesti.

Repolainen alkoi nyt surullisen näköisenä luetella niitä aarteita,

mitkä oli kuninkaalle ja kuningattarelle lähettänyt.

Ensiksikin oli laukussa harvinaisen kallis sormus, johon oli

kaiverrettu kolme hebrealaista sanaa. Sanoissa piili ihmeellinen

taikavoima, mutta ei kukaan muu ymmärtänyt niiden tarkoitusta kuin eräs

Abryon niminen juutalainen oppinut Jerusalemin kaupungissa. Onnellinen

se, joka tämän sormuksen omisti. Hänen ei koskaan tarvinnut kärsiä

nälkää, ei janoa, ei vilua eikä hellettä. Hän ei missään taistelussa

jäänyt tappiolle. Myrkyt ja salamat eivät voineet häntä tuhota, ei tuli

eikä vesi liioin. Se oli sanalla sanoen ihmesormus, jonka vertaista ei

toista ollut taivaan kannen alla. Ja tämän sormuksen oli Repolainen

muka lähettänyt kuninkaalle lahjaksi.

Kuningattarelle hän oli lähettänyt kamman ja peilin, jotka olivat

ihmeellisiä ja tenhovoimaisia nekin. Repolainen selitti niin tarkkaan

ja elävästi, kuinka ihanat ja kallisarvoiset nämä esineet olivat, että

hovilaisten silmät lensivät ihmetyksestä selälleen. Niihin oli muka

kaiverrettu ihmeen kauniita kuvia, ja joka kuvasta Repolainen tiesi

jutella hauskan ja merkillisen tarinan. Näin hän kertomistaan kertoi,

ja mielihyvällä häntä kuuntelivat kaikki läsnäolijat, alkoipa moni

lopulta hänen puhettaan totenakin pitää.

Puheensa päätteeksi hän viimein kertoi, mitä kaikkea hyvää hänen isänsä

oli tehnyt kuninkaan isävainajalle pelastaen hänen henkensä useita

kertoja.

Mutta kuninkaan viha ei vieläkään ollut lauhtunut:

-- Kenties oli isäsi niin oppinut ja taitava kuin minulle uskottelet,

mutta mahtaapa siitä olla pitkä aika, kun hän eli, koska en ole hänestä

mitään kuullut. Sinusta sitä vastoin kuulen joka päivä, mutta ne

kuulumat eivät suinkaan ole kehuvaa laatua.

-- Herra, vastasi Repolainen taaskin ovelasti, -- totta on, etten ole

likimainkaan sellainen kuin tahtoisin. Mutta hartain toivoni on aina

ollut saada olla teille ja korkealle puolisollenne avuksi ja hyödyksi.

Muistatteko, kuinka kerran kohtasitte Susi Hukkasen ja minut metsässä?

Me olimme siihen aikaan vielä ystäviä ja olimme pyydystäneet lihavan

sian. Te, armollinen kuningas, olitte kovin nälissänne ja pyysitte

meiltä vähän lihaa. Minä olin tietysti heti valmis luovuttamaan teille

koko oman osani, mutta Hukka ei ollut pyyntöänne kuulevinaan, hotkaisi

vain osansa niin pian kuin kerkesi. Monta muuta samantapaista juttua

voisin vielä kertoa. Ja jos oikein asiata ajattelette, huomaatte kyllä,

kuka on uskollisempi ja uhraavampi, Hukkanen ja Mesikämmenkö vai

kettuparka, joka mielellään antaisi henkensäkin teidän puolestanne.

-- Oli miten oli, sanoi kuningas, -- mutta minun täytyy seurata

oikeutta. Astukoon siis esiin se, jolla on jotakin kannetta Repolaista

vastaan, ja jos hän voi syytöksensä todistaa, tulee syyllinen

rangaistavaksi.

Haudan hiljaisuus vallitsi oikeussalissa. Repolaisen pitkät ja älykkäät

puheet olivat niin lumonneet koko hovin, että kaikki uskoivat häntä. Jo

oli kuningaskin unohtanut vihansa.

-- Koska ei ketään syyttäjää esiinny, julistan Repolaisen syyttömäksi.

Minä puolestani annan hänelle anteeksi kaikki hänen entiset rikoksensa,

sillä hän on aina ollut minulle uskollinen, lausui kuningas kuuluvalla

äänellä.

Repolainen kumarsi syvään ja lausui: -- En voi sanoin ilmaista kuinka

kiitollinen olen, armollinen herra. Ja nyt lähden heti paikalla

etsimään kadonneita aarteita, enkä ennen lepää kuin olen ne löytänyt.

Mutta nyt ei Hukka enää jaksanut vihaansa hillitä. Raivosta puuhkuen

hän huusi:

-- Armollinen herra, huomaan suureksi kummakseni, että taaskin uskotte

tuon petturin valheita. Mutta minusta hän ei niinkään vähällä pääse.

Minä vaadin hänet kaksintaisteluun, ratkaiskaamme siten, kuka meistä on

oikeassa. Sillä sen minä tässä kaikkien kuullen julistan, että

suurempaa lurjusta ja petturia ei ole maan päällä koskaan elänyt kuin

Kettu Repolainen.

Kettu Repolainen Goethen "Reineke Fuchs" mukaelma · 第 13 / 15 题